torstai 30. syyskuuta 2010

Sammutetuin lyhdyin maailmalla

Oli aika, jolloin suomalaiset päättäjät menivät maailmalle eväinään huono kielitaito ja vielä huonompi itsetunto toivoen, ettei kukaan edes huomaisi heidän olemassaoloaan. Kennelliiton edesmenneen kunniajäsenen Uma Aaltosen sanoin vallalla oli ”laamapaita- ja mahamakkara-look”, konkreettisesti ja kuvaannollisesti.
Onneksi nuo ajat ovat takanapäin. Nyt meiltä lähtee kansainvälisille foorumeille ulkoministeri Alex Stubbin tapaisia, kielitaitoisia, terveellä itsetunnolla ja hyvällä asiaosaamisella varustettuja fiksuja päättäjiä ja virkamiehiä, jotka esiintyvät muiden seurassa yhdenvertaisina ilman minkäänlaista alemmuuskompleksia.
Samalla ymmärretään, että kansainväliset asiat koskettavat meitä jokaisella elämän alalla.
Koiraharrastus on tänä päivänä aktiiviharrastajatasolla hyvin kansainvälistä: ulkomailla käydään näyttelyissä ja kilpailuissa ahkerasti, jalostusmateriaalia vaihdetaan ja otetaan selvää, miten asiat ovat muualla.
Suomen kennelharrastuksella on hyvä maine maailmalla, ja meillä on potentiaalia nousta muiden Pohjoismaiden ohella tärkeäksi vaikuttajaksi kansainvälisessä järjestötoiminnassa. Joskus tuntuu kuitenkin siltä kuin tyytyisimme siihen, että naapuri huseeraa FCI:n hallituksessa eikä muiden tarvitse olla aloitteellisia tai edes kiinnostuneita kansainvälisistä asioista. Puhumattakaan siitä, että Kennelliiton ulkopolitiikkaa hoidettaisiin pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti, kun jo kansainvälisiin kokouksiin osallistumista taidetaan pitää enemmän turisti- kuin työmatkoina.
Kennelliiton valtuuston ja hallituksen jäsenistä harvat ovat kiinnostuneita kansainvälisistä asioista, ja harvemmin niistä lyödään lukkoon yhteisiä kannanottoja. Lieneekö syynä kielitaidon puute vai ajatus siitä, etteivät nämä asiat meitä kosketa – vaikka usein koskettavatkin.
Kansainvälisiä asioita hoidetaan sammutetuin lyhdyin. Tästä on oiva esimerkki viime viikko, jolloin Suomen kerrotaan isännöineen Pohjoismaisen Kennelunionin PKU:n työvaliokunnan kokousta sekä tapaamista Baltian maiden kennelklubien edustajien kanssa.
Meille hallituksen rivimiesjäsenille ei toimitettu esityslistoja, joten emme tienneet, mitä asioita kokouksissa tulee esille, eikä edustajiamme voitu ohjeistaa etukäteen.
PKU:n päätöksistä saanemme tiedon sitten, kun päätökset on tehty ja pöytäkirja julkaistu. Baltia-kokousta olin esittänyt Kennelliiton tämän vuoden toimintasuunnitelmaan, koska kanssakäyminen Baltian maiden kanssa on vilkastunut vuosi vuodelta, ja myös monia yhteisiä ongelmia on. Samoin ensi vuoden alusta voimaan tulevat yhteispohjoismaiset näyttelysäännöt kiinnostanevat myös näitä maita.
Toisen käden tietojen mukaan kokoukset sujuivat hyvin. Kokouksia edeltävänä iltana Kennelliiton hallituksen varapuheenjohtaja kävi illallisilla luovuttamassa Ruotsin kennelklubin SKK:n puheenjohtajalle Nils-Erik Åhmanssonille Kennelliiton hänelle myöntämän kultaisen ansiomerkin. Hallituksen johto ei sen sijaan ehtinyt paikalle edes toivottamaan Baltian edustajia tervetulleiksi Helsinkiin, minkä olisi luullut kuuluvan perusprotokollaan.
Olisin myös odottanut, että joku olisi napannut kuvan tai pari näistä kokouksista ja kirjoittanut vaikkapa muutaman rivin uutispätkän internetsivuillemme ja jäsenlehteemme – olihan tämä ensimmäinen viiden Pohjoismaan ja kolmen Baltian maan yhteiskokous. Tietämystä kansainvälisistä asioista ja niiden vaikutuksesta myös meidän omaan harrastustoimintaamme ja sen edellytyksiin ei lisätä, jos näitä asioita hoidetaan julkisuudelta piilossa sammutetuin lyhdyin.

***
Kirjavinkki niille jalkapallon ystäville, jotka katsoivat tiistai-iltana Mestareiden liigan jalkapallo-ottelua Ajaxin ja AC Milanin välillä: The Financial Times- lehden urheilukolumnisti Simon Kuper on kirjoittanut todella nautittavan kirjan Ajaxin historiasta. Kirjan nimi on "Ajax, the Dutch, the War: Football in Europe during the Second World War". Suosittelen lämpimästi.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Vaalikuumetta

Ruotsin valtiopäivävaalien tulos vahvistettiin torstaina. Ruotsalaiset saivat aikamoisen shokin, kun vaa’ankieliasemaan nousi uusnatsitaustojen tahraama äärioikeistolainen puolue. Sellaistahan ei tapahdu suvaitsevaisessa ruotsalaisessa kansankodissa!
Joka tapauksessa hallituksessa jatkaa pääministeri Fredrik Reinfeldtin ja maltillisen kokoomuksen johtama allianssi, joka näytti saaneen äänestäjiltä luottamuslauseen erityisesti onnistuneen talouspolitiikkansa ansiosta: työttömyys ja budjetin alijäämä ovat muuta Eurooppaa alemmalla tasolla ja talouskasvu muita ripeämpää.
Meillä eduskuntavaalit ovat vasta huhtikuussa, mutta toki merkkejä vaalien kuumentamista tunteista on jo näkyvillä.
Myös kennelmaailman johtopaikoilla tuntuu olevan myllerrystä, ja vaalikampanjoita viritellään täälläkin.
Ruotsissa on kohistu jo jonkin aikaa sikäläisen kennelliiton SKK:n hallituksen tekemästä päätöksestä, jonka mukaan koiran kuonon tuntokarvojen leikkaaminen on epäeettistä ja moraalitonta. Nyt sitten villakoiraharrastajat miettivät, miten leikkaavat koiransa kuonokarvat koskematta tuntokarvoihin, joita on leikattu ammoisista ajoista ilman, että koirat ovat sitä edes huomanneet saatikka kärsineet toimenpiteestä. Syy on vieritetty hallituksen puheenjohtajan kontolle, joten nyt jo kuiskitaan vastaehdokkaista, kun Ruotsi valitsee uuden puheenjohtajan ensi vuonna.
Norjassa viime keväänä yksimielisesti uudelle kaksivuotiselle puheenjohtajakaudelle valittu kennelliiton NKK:n hallituksen puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja yksi hallituksen jäsen erosivat elokuun lopulla.
Virallista syytä ei ole ilmoitettu, mutta sikäläisten asiaa tuntevien lähteiden mukaan syynä oli hallituksen luottamusmiesjohdon ja liiton toimiston johdon joutuminen törmäyskurssille, kun päätösvaltaa siirtyi hallitukselta toimiston johdolle. Normaalisti tällaisissa tilanteissa palkattu johto saa lähteä, kun koiran on tarkoitus heiluttaa häntää eikä hännän koiraa – mikä on ollut aika ajoin tuttu tilanne meilläkin. Nyt kävi toisin päin, ja norjalaiset joutuvat pitämään ylimääräisen yleiskokouksen valitakseen uuden luottamusmiesjohdon.
FCI:ssä kuhisee sielläkin. Jo useamman viikon ajan puheenaiheena eri maiden kennelvaikuttajien tapaamisissa on ollut tuon kansainvälisen kattojärjestömme hallituksen varapuheenjohtajan ja nykyisen puheenjohtajan perintöprinssiksi vajaa vuosi sitten valitun saksalaisen Christofer Habigin ilmoitus, että hän jättää paikkansa hallituksessa seuraavassa yleiskokouksessa ensi vuoden heinäkuussa. Eron syyksi hän on tiettävästi ilmoittanut työkiireensä, jotka hänen olisi odottanut osanneen ennakoida suostuessaan ehdokkaaksi hallitukseen. Erilaisissa spekulaatioissa on arveltu, että todellinen syy on FCI:n vanhojen herrojen kerhon toimintakulttuuri, jossa päätöksiä ei tehdä samalla ripeydellä kuin yksityisellä sektorilla.
Nyt sitten arvuutellaan uuden puheenjohtajan henkilöä. Jatkaako jo iäkäs Hans Muller vielä kaksi vuotta, vai haluavatko puheenjohtajan paikalle suunnilleen yhtä kauan FCI:n hallituksessa istunut puertoricolainen Rafael de Santiago tai nuorempana ehdokkaana viime syksynä hallitukseen valittu Unkarin Tamas Jakkel? De Santiagon ja Jakkelin miinuksena on mainittu molempien kotimaat: Puerto Rico ei ole edes itsenäinen valtio, vaan USA:lle kuuluva itsehallintoalue, ja Unkarin kennelklubilla on ollut monenlaisia ongelmia rekisteröintiensä ja kaupallisen pentutehtailun vuoksi. Myös jo lähes 20 vuotta FCI:n hallituksessa istuneen Suomen Kari Järvisen nimi on mainittu, mutta hän ei ole vastannut suoraan kysymykseen, asettuuko ehdokkaaksi vai ei.
Meillä Suomessa valmistaudutaan marraskuussa hallituksen puheenjohtajan ja hallituksen erovuoroisten jäsenten tilalle valittavien vaaleihin. Merkkejä avoimesta kampanjoinnista ei ole näkynyt ainakaan tänne Kaivarin kulmille. Sen sijaan kulissien takana näyttää olevan meneillään kuiskailu- ja vihjailukampanja, jolla varteenotettavia ehdokkaita pyritään sulkemaan jo etukäteen pois laskuista levittämällä monenlaisia, subjektiivisia luonnehdintoja ja osin perättömiäkin tietoja.
Suomalaiseen luonteeseenhan kuuluu, että ollaan mieluummin jotain vastaan kuin jonkin puolesta. Kun kaikissa on jotain huomautettavaa, asiantuntemus ja osaaminen on helppo sivuuttaa ja valita hajuton ja mauton vaihtoehto, jos nyt siitäkään ollaan yhtä mieltä.
Eikä ilmiö rajoitu Suomen rajojen sisäpuolelle: aikanaan on ihmetelty, mikseivät Minnesotan amerikansuomalaiset saaneet edustajaansa USA:n kongressiin, kun heidän äänensä olisivat riittäneet. Vastaus oli: he eivät päässeet yksimielisyyteen ehdokkaista, kun kaikissa oli jotain vikaa!
Joka tapauksessa mielenkiintoinen syksy ja talvi on odotettavissa, niin kennel- kuin valtakunnanpolitiikassakin.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Valionarvomysteeri ratkennut

Ihmettelin pari merkintää sitten, mistä ihmeestä meille Tshekin tasavallasta tuotujen koirien vanhemmille oli hankittu Surinamen valionarvot. Arvelin, että tshekkejä on höynäytetty tekaistuilla valionarvoilla.
Nyt on käynyt ilmi, että me itse olemme tulleet höynäytetyiksi. Näitä Surinamen valioita löytyy nimittäin muidenkin rotujen itä-Euroopasta tuotujen koirien vanhempien sukutauluista. Ne esiintyvät meidän jalostustietojärjestelmässämme ns. sukupuukoirina.
Blogin ahkerat lukijat ovat tehneet omia tutkimuksiaan ja todenneet, että SR-tunnus koiran valionarvon kohdalla tarkoittaakin Slovakiaa eli Slovenská republika’a eikä suinkaan Surinamea, joten valion arvon myöntänyt maa on tulkittu väärin.
Luulen selityksen olevan seuraavan: meillä siirryttiin vuoden 2009 alusta käyttämään FCI:n suosituksesta ISO-3166-standardin mukaisia kaksikirjaimisia maatunnuksia, mutta joillakin mailla on vielä käytössä omat vanhat tunnuksensa, ja ne löytyvät tätä vanhempien koirien sukutauluista. Slovakian tunnushan olisi SK. Surinamen tunnus on SR.
Vielä isompia mokia saattaa syntyä tietojen tallennuksen aikana tapahtuneista lyöntivirheistä, jos Baltian pentutehtaalta tuodun ranskanbulldoggipennun isästä tuleekin Bulgarian (BG) valion sijasta Iso-Britannian (GB) valio!
Mahtavat pennunostajat olla tyytyväisiä, kun isä on niin hienosti menestynyt koira, sillä harvemmin ulkomaisista, varsinkin näillä sukutauluilla varustetuista koirista tulee Englannin valioita.
Nyt yritän keksiä, miten Slovakian rekisteriin merkitty tuontikoira on voitu tuoda meille ”Etelä-Georgiasta ja eteläisiltä Sandwichin saarilta”, kun noista subantarktisista eteläisellä Atlantilla sijaitsevista saarista viimemainitut ovat asumattomia ja ensin mainitullakin sijaitsee tietääkseni vain brittiläisten tiedemiesten miehittämä tutkimusasema.

Vaalivalvojaisia
Kerrankin sattui hyvin: kaapelikanavat ovat tarjonneet tänä viikonloppuna tukun ilmaisia kanavia. Niin voin seurata Ruotsin vaalivalvojaisia suoraan Ruotsin televisiosta SVT:stä.
Kun vaaleista ennustetaan tiukkaa kisaa hallitsevan koalition ja demareiden johtaman vasemmistovihreän allianssin kanssa, valvojaiset saattavat venyä.
Valmistauduin niihin kiertämällä lenkin Kaivarin rannassa, kun pilviin tuli rako ja aurinko paistoi. Tuultakaan ei ollut kuin nimeksi. Nurmikko ja puut olivat edelleen kesäisen vihreitä, vaikka pihlajanmarjat punersivatkin.
Kaivarin kulmilla olivat kahden koiran omistajat liikkeellä. Panin ohikulkiessani merkille kaksi vanhaa norwichinterrieriä, kaksi bichon frisétä, kaksi cockerspanielia, kaksi labradorinnoutajaa ja kolme kotikutoista mäyräkoiraa. Muitakin koiria oli liikkeellä: basset fauve de Bretagne, havannankoira, kääpiöpinseri, valkoinen keskikokoinen villakoira, musta isovillakoira, saksanpaimenkoirapentu ja sekoitus, jonka rodusta en saanut selvää. Kulmakunnan vakioterrierit sen sijaan näyttivät pysyttelevän kotona.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Hallituksen iltakoulu

Kennelliiton hallitus kokoontui torstai-iltana ns. iltakouluun, jossa asialistalla olivat muutaman rutiiniasian lisäksi valtuustolle marraskuussa esitettävän ensi vuoden toimintasuunnitelman ja talousarvion valmistelu.
Iltakoulu pidettiin Espoossa Bodom- järven rannalla sijaitsevan Master Golf Coursen omistamassa, 1700-luvulta peräisin olevassa, klubitalon virkaa toimittavassa Bodomin kartanossa.
Edellisen kerran olimme samassa paikassa talvella, jolloin näkymä oli lohduton: lunta, pimeää ja kylmää. Ihmettelin tuolloin, miksi meitä pitää raijata muualle, kun Espoossa Kennelliiton toimistossa on riittävät kokoustilat ja kun kokouksissa on kuitenkin tarkoitus tehdä töitä.
En ole muuttanut mieltäni, mutta täytyy tunnustaa, että Bodomin kartano vanhoine puineen ja vehreine golfkenttineen näytti nyt paljon paremmalta torstai-iltapäivän auringonpaisteessa. Golfareita oli liikkeellä runsaasti, sillä tunnetusti golfin pelaajat ovat golfkentällä keväällä heti, kun lumet ovat sulaneet, ja pois he lähtevät vasta, kun kentät suljetaan talvikaudeksi.
Kennelliiton edesmennyt kunniajäsen Anja Toivanen tokaisikin kerran, että kun mies pelaa golfia, ei tarvitse koskaan pelätä hänen eksymistään harharetkille, koska golfkentällä hän kuitenkin on aamusta iltaan.
Illalla pois lähtiessä oli jo pimeää ja satoi kaatamalla. Sitä ennen oli käyty läpi toimintasuunnitelma ja talousarvio, joiden pitäisi kulkea käsi kädessä. Talousarviohan on toteutuneeseen tilanteeseen perustuva paras arvio ensi vuodesta. Tuloista pääosan muodostavat jäsenmaksut on määrätty jo viime keväänä, mikä helpottaa talousarvion tekoa, ja rekisteröintimaksuista päätetään marraskuussa talousarvion hyväksymisen yhteydessä.
Toimintasuunnitelmaan kertyy Kennelliiton kokoisessa organisaatiossa paljon tekstiä jo normaalirutiineista toimikuntineen ja työryhmineen, ja jos oltaisiin vähään tyytyväisiä, koko vuosi pyörisi samalla rutiinilla. Siksi on erityisen tärkeää määritellä tärkeimmät tavoitteet ja tehtävät, jotka aiotaan suorittaa tulevan toimintavuoden aikana.
Seuraavan kerran Kennelliiton hallitus kokoontuu lokakuussa, jolloin sekä toimintasuunnitelma- että talousarvioesitykset lyödään lukkoon. Marraskuun valtuusto sitten päättää niiden lopullisesta sisällöstä.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Surinamen valiot

Bichon frisé-lehti pyysi minulta artikkelia itätuontikoirista, koska olen varoitellut tästä halpatuonnista ja koska heilläkin on vitsauksena Tshekin tasavallasta tulevien koirien suuri määrä muihin tuontikoiriin verrattuna.
Artikkelia varten vilkaisin Kennelliiton jalostustietojärjestelmää, joka on erinomainen apu niin rotuyhdistyksille, kasvattajille kuin pennun ostoa harkitseville.
Tilanne bichon frisén osalta tuntuu olevan sama kuin joissakin muissakin hyvin kaupaksi käyvissä roduissa: koiria tuodaan miettimättä lainkaan, onko niistä jotain hyötyä rodun jalostuksessa. Pentuja tulee samoilta ”kasvattajilta”, samoista yhdistelmistä ja samoista linjoista, usein useampi pentu samasta pentueesta.
Monilla viiden polven sukutaulussa on suuria aukkoja, kun kaikkia esi-isiä ei tunneta. Toisilla taas on todella korkeat sukusiitosprosentit: yli seitsemän prosenttia, 12,50 prosenttia ja joillakin jopa 16,60 prosenttia (ja me täällä mietitään, millaisia rajoituksia meidän maltilliseen linjasiitokseemme pitäisi asettaa!)
Onko mitään järkeä tuoda Suomeen esimerkiksi 33 saman uroksen jälkeläistä? Tai useampia saman nartun jälkeläisiä?
Ei tietenkään, mutta pentutehtaissa tuotetuista koirista näyttää tulleen menestyvä vientibusiness joissakin Itä-Euroopan maissa, erityisesti Tshekissä ja Unkarissa. Tämä on sitä yritteliäisyyttä, joka on syntynyt Itä-Euroopan maiden ovien avautumisen jälkeen 1990-luvulla (sitä ennenhän nämä maat olivat käytännössä suljettuja myös koirien osalta, eli tuonteja lännestä ei tullut, eikä sieltä mitään viety vientiin, kun kukaan ei ollut valmis maksamaan kovaa valuuttaa sikäläisistä koirista).
Nyt espanjalaiset valittavat trokareiden tuovan maahan pakettiautoilla pentukuormia, ja Unkarin kennelklubin paperit on kaikilla, myös niillä, jotka kuolevat matkalla. Tilanne on sama muuallakin Euroopassa.
Tuskin yksittäinen suomalainen koiranostaja osaa kääntyä tshekkiläisten tehtailijoiden puoleen, joten eivätköhän jonkin sortin trokarit ole asialla.
Lisäksi tshekkiläiset ovat meikäläisten kasvattajien kertoman mukaan hyvin aktiivisia kauppamiehiä: kysyvät ostaakseen suomalaiselta kasvattajalta yhden koiran ja lupaavat maksuksi kolme pentua. Jotkut ovat ilmeisesti erehtyneet lähettämään sinne pennun, mutta ovatkohan he miettineet millaisiin olosuhteisiin pentu menee? Ja voivatko he myydä täällä hyvällä omallatunnolla sieltä vaihtokauppana saatuja pentuja?
Bichon frisé- rodun tuonneissa kiinnitti huomiotani noiden 33 tuontikoiran isän hienot tittelit: se oli Surinamen valio ja Surinamen juniorivalio. Myös jonkun tuontikoiran emä oli Surinamen juniorivalio.
Missä sellainen Suriname on? Itsekin varmistin vielä virallisista lähteistä, että Suriname on Etelä-Amerikan pohjoisosassa oleva mantereen pienin valtio, entinen Alankomaiden siirtomaa. Maa on pääasiassa sademetsää ja asutus on lähinnä kapealla Atlantin valtameren rantakaistaleella. Asukkaita on vähemmän kuin Helsingissä.
Suriname ei ole FCI:n varsinainen tai liitännäisjäsen, eikä sillä ole minkäänlaista sopimusta FCI:n kanssa. Mikäli maassa järjestetään koiranäyttelyitä, ne eivät ole minkään kansainvälisen kenneljärjestön hyväksymiä, joten sen valionarvotitteleilläkään ei ole mitään arvoa. Nähtävästi tshekkiläiset kasvattajat ovat onnistuneet höynäyttämään Tshekin kennelklubia, ja myyjät puolestaan höynäyttämään pennun ostajia. Meidän koirarekisteritietoihimme näitä titteleitä ei pitäisi hyväksyä.
Muuan paljon Itä-Euroopan näyttelyissä käyvä kasvattajatuttava ei ollut lainkaan yllättynyt kuullessaan näistä titteleistä, kun rahalla saa ja hevosella pääsee. Eli ainakin yhdessä Itä-Euroopan köyhimpiin kuuluvassa maassa on hänen kuulemansa mukaan valionarvoja saanut ilman, että on tarvinnut edes käyttää koiraansa siellä näyttelyssä: lähetät 50 euroa ja kopion sukutaulusta, ja valionarvotodistus tulee postissa.
Milloinkahan nigerialaiset pankkihuijarit keksivät tämän rahastuskeinon?

lauantai 11. syyskuuta 2010

WTC:n terrori-iskujen vuosipäivän muistoja

New Yorkin tenniskeskuksen katsomon yllä liehuu tänään tähtilippu puolitangossa, ja kansainväliset uutiskanavat ovat välittäneet World Trade Centerin terrori-iskujen 9. vuotispäivän muistotilaisuuksia suorina lähetyksinä.
Washingtonissa presidentti Obama puhui puolustusministeriössä järjestetyssä tilaisuudessa ja New Yorkissa ”Ground Zero’n” läheisyydessä omaiset ovat edellisvuosien tapaan lukeneet iskuissa menettämiensä läheistensä nimiä.
Traumaattiset uutistapahtumat tuovat pintaan muistoja: missä minä olin silloin, kun…
Itse istuin syyskuun 11. päivänä yhdeksän vuotta sitten kaikessa rauhassa työpöytäni ääressä Yleisradion Isossa Pajassa, kun kuvaruutuun ilmestyi vähän ennen neljää iltapäivällä uutistoimiston hälytys: lentokone on törmännyt World Trade Centeriin.
Käänsin saman tien televisioni kanavan CNN:lle, ja näppäilin esille kansainvälisten uutistoimistojen palvelut. Tiesin, että pitkä ilta oli tulossa, mutta en tuolloin vielä aavistanut, miten pitkä.
Muutaman tunnin sisällä koko kauheus alkoi valjeta. Ajatukset tuttavista New Yorkissa ja Washingtonissa, missä jossain vaiheessa ilmoitettiin ulkoministeriön evakuoinnista ja puolustusministeriöön törmänneestä lentokoneesta, piti siirtää sivuun ja pää pitää kylmänä, koska työt oli tehtävä eli raportoitava kansainväliseen uutisjakeluun Suomen reaktioista.
Yhden pätkätoimittajatytön lähetin kotiin, kun työnteosta ei tullut mitään, sillä hän itki hysteerisesti, kun ei ollut saanut puhelinyhteyttä New Jerseyn puolella asuviin vanhempiinsa. Toimitukseen soittavia ja lisätietoja kaipaavia ulkomaalaisia ei myöskään rauhoittanut, kun puhelimeen vastattiin itkuisella äänellä.
Siinä illan aikana ihmettelimme myös Suomen viranomaisten reagointia: Helsinki-Vantaan lentokentälle lähetettiin kriisiapua pappeineen, Punaisen Ristin työntekijöineen ja muine sielunhoitajineen – koska Finnairin New Yorkiin matkalla ollut lentokone joutui kääntymään takaisin!
En ymmärtänyt tuolloin, miten pilalle mennyt turistimatka vaati kriisiapua, vaikka sitähän meillä näyttää olevan tapana antaa joka käänteessä niillekin, joita katastrofi ei suoranaisesti kosketa.
Muutamaa viikkoa myöhemmin olin jälleen töissä, kun tapahtui toinen, vielä lähempää liipannut onnettomuus. SAS:in Milanosta Tukholmaan maanantaiaamuna matkalla ollut kone törmäsi kiitoradalla pienkoneeseen, syttyi palamaan ja kaikki matkustajat saivat surmansa.
Koiraharrastajana ymmärsin heti, että viikonloppuna oli ollut Milanon lähellä Bellaggion koiranäyttely. Myöhemmin illalla uutistoimistot levittivät matkustajalistaa, ja se oli karmeaa luettavaa: listalla oli mm. tunnettu ruotsalainen koiranäyttelytuomari ja tuttu mopsiharrastaja, palaamassa kotiin näyttelystä.
Illalla kotona kuulin ruotsalaisesta tuttavasta, joka oli hänkin ollut tuomarina Bellaggion näyttelyssä ja oli tulossa kotiin samalla koneella. Kone oli kuitenkin ylibuukattu, joten hänet siirrettiin seuraavalle lennolle. Vähästä on ihmisen elämä kiinni.
Kun näitä tapahtumia ajattelee, miettii, millaisessa tärkeysjärjestyksessä meillä asiat ovat.

Pikinokka Piitu lintumetsällä

Kymmenen pistettä Suomen Pystykorvajärjestölle ja suomenpystykorvaharrastajille eilen illalla YLE:n televisiouutisten päälähetyksessä olleesta uutisjutusta, jossa kerrottiin ohimennen kanalintumetsästyksen alkamisesta.
Juttu olisi voinut olla vaikka maksettu mainos. Me maallikot näimme suomenpystykorvan ja sen isännän työskentelyä metsässä, kuulimme siinä sivussa rodun historiaa ja opimme, mitä koiran erilainen haukku merkitsee.
Kuvaus oli kuin stailistin suunnittelema keltavahveroineen ja samanvärisine, syysmetsään sopivine koirineen. Kun lintu jäi saamatta, viherpiiperötkään eivät voineet hermostua varsinkin, kun isäntä kertoi keräävänsä metsäretkillä koiransa kanssa myös sieniä.
Luulenpa, että Pystykorvajärjestön eläkkeelle jäänyt puheenjohtaja ja intohimoinen suomenpystykorvamies Antti Aarnio hykerteli tyytyväisenä.
Nyt jo Kennelliiton valtuuston jättänyt Antti on aina huolehtinut, ettei suomenpystykorvaa, ”kansallisaarrettamme”, kuten hän rotua kutsuu, unohdeta.
Niinpä kävimme aikanaan pitkät keskustelut aiheesta muokatessamme Kennelliiton nykyisten sääntöjen toiminnan tarkoitus –pykälää. Yhteisymmärrys löytyi keskustelujen jälkeen niin tässä kuin monessa muussakin asiassa, joskus huumorilla höystettynä.
Kuten kerran, kun olimme menossa valtuuston kokouksen väliajalta kokoussaliin ja käsittelyyn oli tulossa meidän ”puudelirouvien” kannalta tärkeä asia. Muistutin Anttia, että nyt pitäisi tukea meidän aloitettamme. Antti lupasi – jos lupaan vastavuoroisesti tukea kotimaisten rotujen asiaa. Niin lupasin, ja Antti käytti valtuustossa kannatuspuheenvuoron, jossa kertoi tehneensä minun kanssani kaupat ja kannattavansa aloitetta.
Tästäkös tosikot hermostuivat, ja seuraavaksi kuulin, miten kauppojani oli paheksuttu. Kuten olen sanonut ennenkin, nämä koira-asiat ja varsinkin kennelpolitiikka ovat niin vakavia asioita, ettei niihin saa leikkimieltä tai huumoria sotkea.

***
Tenniksen Yhdysvaltain avoimet mestaruuskisat ovat loppusuoralla. Onneksi, sillä ne ovat sekoittaneet aikatauluani, kun aikaero New Yorkiin on seitsemän tuntia ja otteluita on pelattu myös illalla sikäläistä aikaa.
Nyt perjantai-iltana naisten semifinaalit olivat ns. päiväotteluita, vaikka loppuivatkin vasta vähän ennen kahta aamuyöllä. Onneksi nämä kirkujat kuten Maria Sharapova ja Venus Williams eivät edenneet loppuotteluun, vaan siinä pelaavat viimevuotinen mestari Kim Clijsters ja Venäjän Vera Zvonareva.
Miesten semifinaalit pelataan lauantaina seitsemältä illalla Suomen aikaa, joten lauantai-ilta kuluu tenniksen parissa. Oma veikkaukseni on, että miesten finaaliin etenevät Rafael Nadal ja Roger Federer.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Elämää median kanssa

Toimittajien ammattiliiton Journalisti-lehdessä oli viime viikolla mielenkiintoinen Taloussanomien toimittajan Petri Korhosen puheenvuoro.
Hän totesi, että vaikka metsällä käy 300000 suomalaista, urbaanin toimittajan ei kannata huudella kuuluvansa siihen sakkiin.
Ja kun metsästys on ”trendikollegoiden not-to-do- listalla, jotkut päättelevät, ettei siitä saa kiinnostua edes ammatillisesti”.
Korhonen toteaa metsästäjien kokevan löytävänsä valtamediasta yhä enemmän asiavirheellisiä juttuja, kun toimittajat, joilla on riistanhoitoyhdistysten järjestämä 13 euroa maksava metsästäjätutkinto, mahtuvat ehkä yhteen lähiliikenteen junaan. Hänen mielestään tutkinnon läpäissyt tietää ainakin, mitä Suomessa metsästetään, miten täällä pitäisi lakien mukaan metsästää ja millaisia metsästäjät voivat olla.
Kennelharrastuksessa on samanlainen ongelma. Vaikka koirallisia toimittajia on pilvin pimein, harvassa ovat ne tiedotusvälineet, joilla on toimittaja- tai avustajakunnassaan aktiivikennelharrastusta ymmärtäviä toimittajia. Siitäkin huolimatta, että kysymyksessä on laajojen kansanrivien harrastus, kun Kennelliitossa on yli 140000 jäsentä ja harrastuksen taloudelliset vaikutuksetkin ovat tuntuvat.
Toimittajien perehtyneisyyden puute asettaa aivan omat vaatimuksensa meille median kanssa asioiville, jotta sanoma menisi perille asiallisena ja oikeassa muodossa. On osattava selittää asiat niin, että maallikotkin ymmärtävät, ja on osattava johdattaa toimittaja olennaisiin asiakysymyksiin.
Kennelliiton johtoportaassa oli säpinää maanantaiaamuna YLE:n televisiouutisten esitettyä sunnuntai-iltana raflaavaotsikkoisen raportin, jonka mukaan koirankasvattajat ovat tyytymättömiä Kennelliittoon. Mukana oli Suomen Koirankasvattajien puheenjohtajan Juha Kareksen, parin terrierirodun kasvattajan ja Kennelliiton hallituksen puheenjohtajan kommentit.
Maallikkokatsoja saattoi jäädä ihmettelemään, mistä raportissa oli kysymys. Puhelimet sen sijaan tuntuivat olevan kuumina myös YLE:n uutistoimitukseen, kun jutun koettiin sisältäneen virheellisyyksiä. (Koira-asiathan ovat elämääkin suurempia asioita, kuten tiedetään.)
”Ukko Paasikiven” kerrotaan aikanaan soittaneen aamuisin lehtien päätoimittajille ja haukkuneen heidät pataluhaksi tekohampaat louskuen niin kovaäänisesti, että koko toimitus kuuli, mitä mieltä presidentti jutuista oli.
Nykyisin valittaminen kannattaa harvemmin: tämän päivän uutinen on huomenna jo vanha uutinen, ja niin toimittajat kuin yleisökin ovat jo siirtyneet uusiin uutisaiheisiin. Televisiossa uutiset ovat vieläkin lyhytikäisempiä: kun sisältö on jo unohtunut, mielikuvat ja kasvot elävät pitempään. (Kuten minulle kävi nyt illalla Alepan kassalla, jossa kassapoika kertoi nähneensä minut telkkarissa, vaikka lyhyestä esiintymisestä oli jo ehtinyt kulua toista viikkoa.)
Sen sijaan kannattaa satsata selkeään ja ytimekkääseen viestintään, jotta sanoma menee perille siinä muodossa kuin se on tarkoitettu. Omat kokemukseni ovat aidan molemmilta puolilta, eikä suurempaa valittamista ole ollut. Myös koira-asioissa olen vuosien varrella saanut sanottua, mitä olen halunnut, olivat sitten kysymyksessä YLE:n, Maikkarin tai Nelosen televisiouutiset tai muu valtamedia.

Kuvaviesti

Paria viikkoa aikaisemmin Journalisti julkaisi kiinnostavia ja ajankohtaisia kuvia esittelevässä sarjassaan Savon Sanomien valokuvaajan Matti Vassisen kuvan Sawo Show’n koiranäyttelyssä.
Kuvassa poseeraavat punatakkinen Ilpo Ojala harja suussaan ja trimmauspöydällä seisova löwchen Pertti. Taustalla näkyy raviradan pöheikköistä heinikkoa ja värikkäitä telttoja.
Kuva-analyysissa kerrotaan, miten ”kontrasti eri tekstiilien värikkyyden ja koiran mustavalkoisuuden välillä saa haukun lähes kutistumaan. Samoin koiran ilmeetön rauhallisuus ja isännän innostunut ote. Kuvan myötä mieleen hiipii kysymys, kuka tässä kilpailee ja miksi.” Kuvan valitsijan mielestä parivaljakko on herkullinen ja omiaan herättämään ajatuksia, ja itse kuva ”ristiriitaisen ihastuttava ja kertova kokonaisuus”.

lauantai 4. syyskuuta 2010

Upeita kuvia Kaivarista

Tenniksen USA:n avoimien suoria lähetyksiä seuratessa (keskellä yötä, kun aikaeroa on seitsemän tuntia) olen myös selannut David Daltonin hienoja valokuvia Kaivopuiston näyttelystä.
Koirat ovat kuvissa toinen toistaan upeampia, ja taustat ovat todella hienoja. David on valokuvaajana todellinen taiteilija, joka ymmärtää, millainen hyvän valokuvan tulee olla.
Ensi viikolla aion kommentoida aivan muista kennelharrastukseen liittyvistä asioista, kun tulossa on mm. Kennelliiton työ- ja talousvaliokunnan budjettikokous. Nyt en malta olla julkaisematta kuvaa näistä kuuluisista Villakoirakerhon vanhoista rouvista, joista tässä pari.
Kuviin voi tutustua Davidin kotisivuilla klikkaamalla Finland BOB ja Finland II.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Kaivarin toipilaslomaa

Kaivopuiston elokuun lopun koiranäyttely vie aina voimat, ja normaaliin päiväjärjestykseen palautuminen kestää viikon pari.
Tänä vuonna palautuminen taitaa ottaa vielä enemmän aikaa, sillä toipumista poskiontelo- ja keuhkoputkentulehduksesta ei tunnu edesauttavan rankka aikataulu tai oleskelu kylmässä ulkoilmassa.
Ranskalaisia tapoja omaksunut, Ranskassa asuva englantilainen valokuvaajamme David Dalton toi minulle lisärohdoksi röörit avaavaa vihreää ”elämänvettä” eli Verveine du Velay eau de vie’tä, jota kuulemma voi nauttia myös kuuman teen kanssa.
Naapuri valitti myös väsymystä - hänkin on unohtanut, ettemme ole syntyneet eilen emmekä jaksa yhtä paljon kuin joskus vuosikymmeniä aikaisemmin.
Hänelläkin oli työntäyteinen viikonloppu, sillä hän arvosteli sunnuntaina Kaivarissa 99 koiraa sekä kasvattajaryhmät, minkä lisäksi hän auttoi minua seurustelu-upseerin velvollisuuksissa. Niinpä hän vei sunnuntai-iltana Kaivarin näyttelyn nuorempia tuomareita tutustumaan Helsingin yöelämään. Siinä ei liene ollut kehumista, sillä niin hiljaista kaupungissa on sunnuntai-iltaisin ennen puoltayötä.
Muuten Kaivarin osalta voi sanoa, että reaktiot ovat olleet samantapaisia kuin aikaisempinakin vuosina. Helsingin kaupunki on ollut tyytyväinen järjestelyihin, ja tuomarit ovat olleet aivan ylösotettuja: kaikki ovat kuulleet sekä näyttelypaikasta että järjestelyistä, ja nyt ne nähtyään eivät ole uskoa silmiään. Ihmekö sitten, että Kaivarin maine Euroopan hienoimpana näyttelynä on kiirinyt ympäriinsä ja tuomarikutsut ovat enemmän kuin haluttuja.
Tänä vuonna kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Kaivopuisto oli hienommassa kunnossa kuin koskaan. Nurmikko vihersi, ja uudesta lehmuskujasta tulee entistä ehompi kunhan puut kasvavat.
Sade loppui sunnuntaiaamuna hyvissä ajoin ennen kehien alkua, mutta tuuli oli kylmä. Iltapäivällä kuvittelin, että sää oli lämmennyt, mutta en ole varma, mikä Ursulassa nautitun viinilasillisen osuus lämpimän tunteessa oli.
USA:n suurlähettiläs Bruce Oreck väitti tuoneensa auringonpaisteen mukanaan Coloradosta. En rohjennut huomauttaa, että joillakin muilla kuten pyöräilylegenda Lance Armstrongilla on omat käsityksensä Coloradon ja Aspenin säästä.
Joka tapauksessa suurlähettiläs Oreckin ja hänen vaimonsa Codyn aprikoosinvärinen isovillakoira Deckard herätti huomiota Kaivarin BIS-kehässä. Deckardilla on hieno Harley Davidson-kaulapanta ja se on mitä mukavin (ja isoin näkemäni) isovillakoira, jota isäntä kutsuu kääpiövillakoiraksi. Vaikka koira on virallisessa AKC:n rekisterissä, isäntäväki tietää, ettei se ole näyttelykoira vaan rakastettu lemmikki. Näin en usko joutuvani hankalaan tilanteeseen arvostellessa isoja villakoiria ensi syksyn Messarissa, vaikka Deckardin isäntäväki on innostunut tulemaan katsomaan näyttelyä.
Kaivarissa italialainen veljeni Giuseppe Alessandra piti huolta siitä, että USA:n suurlähettiläspari tiesi, minkä rotuisia koiria esiintyi loppukilpailuissa. Heidi Streng puolestaan lupasi huolehtia, että USA:n suurlähetystöön toimitetaan pussillinen suurlähettilään suosimia parhaita korvapuusteja, joten siinä on turvatarkastajilla miettimistä!
Veli Beppe Alessandra muuten liittyi taas uudestaan Kääpiökoirayhdistyksen jäseneksi ja piti joka käänteessä kiitospuheita kehuen meidän näyttelymme ”ruhtinaallisia” järjestelyjä ja vieraanvaraisuutta. Minulle hän toi lahjaksi kehystetyn, vuodelta 1863 olevan havannankoiria esittävän litografian. Arkkitehtina ja tunnettuna taiteenkeräilijänä hän on lahjoittanut myös Suomen Kennelliitolle arvokkaan Landseer – nuoremman taideteoksen.
Myös Villakoirakerhon vanhat rouvat kukkahatuissaan esiintyivät Kaivopuistossa. Rouvat olivat majoittuneet ruokineen ja juomineen totuttuun tapaan villakoirakehän reunalle ja seurasivat silmä tarkkana arvostelua. Ymmärsin, että tuomarin Juha Palosaaren sijoitukset saivat rouvien hyväksynnän.
Rouvista Villakoirakerhon varavaltuutettu Kennelliiton valtuustossa, Kati Viljakainen, vannoi kostoa, sillä hänelle tuli täytenä yllätyksenä villakoirien arvostelun välissä seremonia, jossa ojensin hänelle Kennelliiton hallituksen jo viime vuoden lopulla myöntämän viirin.
Kylmä ei Villakoirakerhon vanhoja rouvia tuntunut vaivaavan, sillä mielet olivat iloiset ja posket punaiset, kun rouvat suunnittelivat siirtyvänsä loppukilpailujen jälkeen lämmittävälle konjakille Ursulan kahvilaan.
Muuten Kaivopuisto sujui hienosti. Uutena piirteenä olivat muutamat sisämaasta tulleet näytteilleasettajat, jotka eivät ymmärtäneet, että a) roskia ei saa jättää telttansa jälkeen muiden korjattavaksi b) roskia ei saa jättää roskapussiin laittamatta niitä roskapönttöihin, koska lokit repivät roskapussit heti hajalle ja levittävät roskat ympäristöön c) tavaroita ei voi jättää hetkeksikään vartioimatta, koska romanialaiset kerjäläiset kiertävät puistoa ja ottavat talteen tyhjät pullot ja varastavat kaikki, mitä varastettavissa on. Ja kun poliisin kutsuu paikalle, varkaat ovat jo häipyneet aikoja sitten!
Myös mediassa saatiin runsaasti näkyvyyttä alkaen Nelosen uutisista ja Helsingin Sanomista kaupungilla leviäviin ilmaisjakelulehtiin, mikä on kaikki kotiin päin.