tiistai 28. joulukuuta 2010

Kluuvikadun Maximissa

Joululoman elokuvatarjontaa täällä pääkaupungissa ei voi luonnehtia kuin sanomalla, että aneemista, aneemista… Valinnanvarassa ei ole kehumista, kun tämän vuoden monet mielenkiintoiset elokuvat vielä odottavat tuloaan Suomen elokuvateattereihin.
Paremman puutteessa kävin katsomassa Woody Allenin Lontoossa filmatun komedian You Will Meet a Tall Dark Stranger. Elokuvassa on tunnettua näyttelijäkaartia ja niin höpsöjä hahmoja kuin vain Englannista voi löytää, mutta se ei vetänyt läheskään vertoja Allenin parin vuoden takaiselle Vicky Cristina Barcelonalle.
Elokuvan valintaan vaikutti osaltaan se, että se esitettiin charmikkaassa Kluuvikadun Maximissa ja sen kakkossalissa, joka on entisöity alkuperäiseen asuunsa: iso, korkea sali, kristallilamput ja kullatut korkokuvat seinillä. Varsinkin pieneltä parvekkeelta on hyvät näkymät, eikä siellä tule samanlaista klaustrofobista tunnelmaa kuin monissa uudemmissa, pienissä elokuvateattereissa (popcorn kyllä haisee, mutta se ei ole teatterin vika).
Maxim on vanhin vielä toiminnassa oleva elokuvateatteri, joka aloitti aikanaan toimintansa vuonna 1909 Olympian nimellä. Välillä se oli Piccadilly, mutta on ollut 1930-luvulta lähtien Maxim. Ja vieressä on Fasun kahvila, jossa voi pistäytyä lasillisella ennen tai jälkeen elokuvan.
Suosittelen, jos haluaa hieman erilaista elokuvakokemusta.

perjantai 24. joulukuuta 2010

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Joulukaaosta

Viime joulun alla monet kotiin joulun viettoon lentämällä palaavat suomalaiset ja muut talvilomalaiset huomasivat matkatavaroidensa jääneen matkan varrelle Helsinki-Vantaan lentokentän matkatavarasotkujen takia. Siinä oli laiha lohtu, että Finnair kuljetteli laukkuja taksilla pitkin Lappia ja Pohjois-Norjaa, jos joululahjat eivät ehtineetkään aatoksi – eikä hiihtovarusteiden puutteessa ulos voinut mennä päiväkausiin.
Nyt sitten sää on sotkenut monen joululomalaisen suunnitelmat. Esimakua saatiin jo Messukeskuksen näyttelyiden alla, kun Saksan lentokenttiä jouduttiin sulkemaan. Sinne juuttui myös näyttelyyn tulossa ollut Slovenian kennelklubin puheenjohtaja ja maan parlamentin puhemies, joka joutui perumaan sovitun tapaamisen suomalaisen kollegansa Sauli Niinistön kanssa. Koiranäyttelyyn sen sijaan ehti.
Nyt lomakansa on odotellut päiväkaupalla lentojaan monilla Länsi-Euroopan lentokentillä, ja kärsivällisyys alkaa olla koetuksella. Tänään tilanne Englannissa on aivan toinen kuin silloin kun itse asustin Lontoossa. Tuolloin lunta tuli muutaman kerran talvessa, mutta yleensä se oli sulanut pois jo seuraavaan aamuun mennessä.
Nyt Englannissa on kylmin joulukuu sataan vuoteen. Ei ihme, että Heathrow’n lentokenttä Lontoossa on ollut jumissa jo useita päiviä. Kaikilla ei ole samanlainen tuuri kuin tuttavalla, joka sai pari ylimääräistä ostospäivää ja odotti lentokentän sijasta hotellissa kotimatkan järjestymistä.
Suomessa asuva amerikkalainen ystävä sen sijaan tuskaili viime yönä pakkaamisen ja lentojensa kanssa. Hän käy joka vuosi jouluna San Franciscossa sukulaistensa luona. Aiemmin hän on siunaillut koneen vaihtojen hankaluutta Heathrow’ssa tai New Yorkissa, kun lennot ovat olleet myöhässä ja tungosta joka paikassa.
Viime vuonna sain hänet vakuuttumaan, että kannattaa lentää Münchenin kautta, koska lentokenttä on toimiva eikä liian iso ja koneen vaihdot sujuvia. Onnekseen hän oli valinnut tänä vuonna saman reitin, joten matkaan pääsi ja perillekin. Auringosta on turha haaveilla, kun Länsirannikolla on sadealue, mutta lämpötila on sentään toistakymmentä astetta.
Täällä kotona joulu aiheuttaa monenlaista ongelmaa meikäläisellekin, joka ei vietä joulua. On puuroutunutta liikennettä ja kaupat täynnä väkeä, joten jonottaa saa. Suurin koettelemus on edessä torstaina, kun täytyy kerätä taistelumieltä selvitäkseen ruokaostoksista lähikaupassa Stockmannilla, jossa pyhien aattoina tuntuu olevan puoli kaupunkia.
Suomi on muutenkin sulkeutumassa jouluksi. Yritin tehdä keskiviikoksi lounasvarausta, mutta kävi ilmi, että suuri osa ravintoloista G.W. Sundmansista alkaen sulkee ovensa jo keskiviikkona alkuiltapäivästä. Jopa naapurin Sikala ilmoitti sulkevansa aikaisemmin ja tarjoavansa vakiolounaan sijasta ”rääppiäisiä” eli joulumenun rippeitä ennen kuin sulkee ovensa ensi viikkoon.
Sääliksi käy joulun viettoon tulleita turisteja, kun kaupunki on kiinni. Onneksi sentään elokuvateatterit ja kuntosali ovat auki, eikä tungosta liene kummassakaan. Ylellisyyttä sekin on.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Ohi ovat…

… tämän vuoden koiraharrastusta koskevat kokoukset – luojan kiitos!
Itse olisin ollut valmis siirtymään muihin harrastuksiin jo viikonlopun Messukeskuksen näyttelyiden jälkeen, mutta torstaina oli vielä pitkä kokouspäivä Kennelliitossa, kun ”vanha” hallitus kokoontui vuoden viimeiseen kokoukseensa ja uusi, ensi vuoden alusta aloittava hallitus piti järjestäytymiskokouksensa. Ihan reilunpituinen työpäivä siitä tuli.
Vanhassa hallituksessa oli jälleen paksu nippu paperia luettavana ja paljon pelkkiä rutiiniasioita alkaen poikkeuslupa-anomuksista, kun kasvattajat eivät muista tarkistaa, että pentueen vanhempien terveystarkastukset on tehty ennen astutusta eikä sen jälkeen.
Ja jälleen oli kurinpitoasioita ja viranomaispäätöksiä eläinsuojelurikoksista ja –rikkomuksista sekä eläinten huostaanotosta. Ne eivät ole mukavaa luettavaa.
Kokouksen lomassa nyt viimeistä kertaa vuosikymmenien jälkeen hallituksen kokouksessa läsnä ollut naapuri Kari Järvinen piti puheen muistellen aloittaneensa hallituksessa kenraali Olli Korhosen aikana. Nyt viime vuosina hän on ollut läsnä Kennelliiton valtuuston puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan ominaisuudessa. Hän toki jatkaa Voittaja-näyttelyiden ja vuoden 2014 Maailmannäyttelyn toimikunnan puheenjohtajana sekä Kennelliiton museo- ja kirjastohankkeessa.
Jäähyväislahjaksi hän lahjoitti Kennelliiton tulevalle koiramuseolle aikanaan Tukholmasta Bukowskin huutokaupasta hankkimansa, Han-dynastian aikuisen noin 2300 vuotta vanhan terrakottakoiran.
Hieno lahjoitus, jollaisia ei ole joka maan Kennelliitossa. Yritin ottaa selvää, minkä verran näitä terrakottakoiria maailmalla on ja sain arvioksi viitisenkymmentä. Viime vuonna yksi koira oli huutokaupattavana Hongkongissa, mutta lopullista kauppahintaa en tiedä.
Naapurustossa olevan antiikkikaupan omistajalla sellainen on ollut jo toistakymmentä vuotta, ja silloin tällöin koira on nähtävänä liikkeen ikkunassa. Se on samankokoinen kuin nyt Kennelliiton lahjaksi saama koira, mutta sen rakenne on hieman erilainen, eli etu- ja takakulmaukset ovat niukemmat, mutta hyvin sen voi kuvitella kiinalaisten koirarotujen esi-isäksi.
Kokouksen välillä poikettiin myös katsomaan orastavaa kirjastoa, johon jo pari vuotta varastolaatikoissa olleita Kennelliiton kirjaston kirjoja on alettu purkaa varastohyllyihin ja luetteloida. Toivottavasti pian saadaan oikeat hyllyt ja vanhoille, 1800-luvun loppupuolelta olevien ensimmäisten koiranäyttelyiden luetteloille ja muille arvokirjoille vitriinit, joissa ne ovat turvassa pölyltä ja rasvaisilta sormilta.

***
Uuden hallituksen järjestäytymiskokouksessa valittiin toimikuntien ja työryhmien puheenjohtajat ja osa jäsenistä.
”Valita” on ehkä väärä sana, sillä kysymyksessä olivat pikemminkin ilmoitusasiat, jotka kirjattiin pöytäkirjaan, sillä valinnat oli ”sovittu”, kuten asia ilmaistiin.
Kennelliiton hallituksessahan on ollut tapana, että toimikuntien puheenjohtajat valitsevat toimikuntien jäsenet, ja harvemmin niihin halutaan tai voidaan hallituksessa puuttua.
Tulevaisuudessa olisi kenties paikallaan käydä ihan kokonaisvaltainen keskustelu niin toimikuntien puheenjohtajista kuin niiden jäsenistäkin, jotta työt voidaan jakaa tehokkaammin ottaen huomioon eri hallituksen jäsenten osaaminen, ja huolehtia siitä, että toimikuntien jäsenyydet jakautuvat mahdollisimman laajalle eivätkä samat henkilöt istu useassa toimikunnassa tai työryhmässä.
Toimikunnan puheenjohtajan kannalta on tietenkin helppoa, jos hän voi valita toimikuntiinsa sopivat jäsenet, mutta lopputuloksen kannalta saattaa olla parempi, jos toimikuntiin ja työryhmiin tulee myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole mukautuvaisia ja joilla on erilaisia mielipiteitä, sillä sitä kautta parhaat kompromissit saavutetaan.
Naapurimaassamme päätettiin joku vuosi sitten, että toimikuntien puheenjohtajuuksia kierrätetään säännöllisin väliajoin. Silloin kenellekään ei muodostu omaa puolustettavaa reviiriä, ja toimikuntien työhön saadaan myös uutta näkemystä.

***
Tämäkään hallituksen kokous ei sujunut ilman, että viestintä ja tämä blogi eivät olisi joutuneet käsittelyyn.
Joku ilmoitti, ettei hän enää edes suostu lukemaan tätä blogia, kun täällä esitetään vääristeltyä ja virheellistä tietoa. Joku toinen taas toisteli totuutena sanomisiani, joita en ole koskaan sanonut. Eli ehkä kannattaisi sittenkin lukea tekstit ihan tarkkaan ilman ennakkoasenteita – ettei tule huomaamattaan itse levitettyä virheellistä tietoa.
Kun emme elä Valkovenäjällä (Euroopan viimeisessä diktatuurissa, jossa presidentinvaalien jälkeen odotettavissa olevien mielenosoitusten vaikeuttamiseksi pääkaupungin Minskin pääaukiolle on jäädytetty luistinrata!), keskustelu yleisistä asioista on edelleenkin sallittua, ja sen pitääkin olla.

Sissi-chihuahua kylässä

Tuskin olin ehtinyt kotiin torstai-iltana, kun naapuri jo kolkutteli alaovella kainalossaan viime viikonloppuna Italiasta saamansa Empressa Elisabeth eli Sissi.
Sissi on kolme kuukautta vanha chihuahua-tyttö, nätti kuin mikä. Kun chihuahuan pitää olla luonteeltaan kuin pikku-Napoleon, tämä oli juuri sitä: tutki häntä pystyssä koko huushollin, kierteli kirjahyllyt, haisteli nurkissa olevat villakoirat ja pureskeli Messukeskuksessa tuomarilahjaksi saamani Skandinavian vinttikoiria esittelevän vuosikirjan kulmat.
Ja kun aikansa oli touhunnut, halusi syliini ja nukahti saman tien. Naapurin mielestä se oli selvä osoitus, että Sissi tiesi, kuka on Kääpiökoirayhdistyksen puheenjohtaja.
Silti en voi kuvitella itseäni ulkoiluttamassa pientä chihuahuaa, vaikka kuinka nättiä, kun olen tottunut reilumman kokoisiin, ronskimpiin koiriin. En varsinkaan, jos sillä on Kaliforniasta ostetut, jalokivin somistetut kaulapannat ja hihnat, Burberryn takki ja Louis Vuittonin töppöset… Mutta näin käy, kun aikuiset ihmiset hurahtavat pikkukoiriin.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Joulukokous Etelärannassa

Viimeinkin Helsingin eteläisissä kaupunginosissa on pantu hösseliksi!
Kun lähdin illansuussa SKKY:n hallituksen kokoukseen Etelärantaan ykkösen ratikalla, joka kulmalla oli kauhakuormureita ja kuorma-autoja siivoamassa pois pahimpia lumikasoja katujen varsilta. Aiemmin päivällä pudotettiin lunta lähitalojen katoilta – mitä ei ole vähään aikaan nähty joulukuussa näillä kulmilla.
Flunssapöpöt olivat karsineet kokouksen osanottajien rivejä: yksi oli puhekiellossa, toinen flunssakuumeessa ja kolmas nyrjäyttänyt nilkkansa. Ja yhdellä oli oman kuntansa sosiaalilautakunnan kokous. Onneksi oltiin kuitenkin päätösvaltaisia.
Ja onneksi oli päätetty pitää hallituksen kokous vielä joulukuussa, koska asialistalle tuli vielä viime hetken asioita, jotka olisivat vaatineet kokoontumista joululoman aikana. Kennelliitolta tuli nimittäin eilen lausuntopyyntö päivitetystä koirien vakuutusarvotaulukosta, ja lausuntoa haluttiin vielä ennen vuoden loppua.
SKKY:n monien rotujen osalta ehdotettu taulukko ei käy aivan sellaisenaan, sillä meiltä annettavat vakuutusarvolausunnot perustuvat useampiin kriteereihin riippuen siitä, onko koiran vanhemmille tehty terveystutkimukset ja onko niillä näyttelytulokset. Myös DNA-polveutumisvarmistus lisää koiran arvoa. Samoin meillä on oltu sitä mieltä, että koiran saavuttama Iso-Britannian tai USA:n muotovalion arvo on yhtä arvokas kuin FCI:n kansainvälisen valion arvo. Siksi olemme tähän saakka antaneet suoraan vakuutusarvolausunnot vakuutusyhtiöille, ja toivomme voivamme jatkaa samaa käytäntöä.
”Isoista” asioista listalla oli myös Suomen Affenpinserit ry:n pyytämä periaatepäätös siitä, hyväksymmekö apinapinserit rotujärjestömme alaisuuteen ja yhdistyksen jäsenyhdistykseksemme, kun rotu jää ilman omaa rotujärjestöä vuoden 2012 alusta Snautseri- ja Pinserikeskusjärjestön lakkauttaessa toimintansa, kun sen isommat rodut ilmeisesti päätyvät omiksi rotujärjestöikseen.
Vastaus oli myönteinen, kun todettiin, että apinapinserit (jotka ennen tunnettiin affenpinsereinä) ovat FCI:n ulkopuolella olevissa suurissa kennelmaissa kääpiökoirarotu – samaan tapaan kuin esimerkiksi pomeranian, englanninkääpiöterrieri ja yorkshirenterrieri.
Raha-asioitakin käsiteltiin, kun olemme uusineet vuosisopimuksen Lemmikkipalstoilla olevasta, koiranostajille suunnatusta mainoksesta ja lisäksi hyväksyttävänä oli isompi lasku, kun olemme maksaneet toistakymmentä jäsenyhdistystemme ja alajaostojemme edustajaa Kennelliiton helmikuussa järjestämään ns. Koira-Expoon.
Kun tämä oli vuoden viimeinen kokous, siinä törsättiinkin: jälkiruoaksi söimme herkullista creme brûlée’ta ja punaherukkasorbettia. Toivottavasti tilintarkastajillakin on joulumieltä!
PS. Viikonloppuna jäi uutisseuranta vähille. Siksi huomasin vasta sunnuntai-iltana, että Tukholmassa Drottningsgatanin kulmilla oli tapahtunut terrori-isku, joka olisi voinut olla seurauksiltaan kammottava. Myöskään kansankodissa (tai meillä) ei voida tuudittautua ajatukseen, ettei täällä tapahdu samanlaisia kauheuksia. Ja nyt tiistain aikana kansainväliset uutiskanavat ovat kertoneet USA:n diplomatian jättiläisen Richard Holbrooke'n kuolemasta ja elämäntyöstä. Hän ei miellyttänyt kaikkia, mutta sai paljon aikaan, vaikka ei ollut yes-ihminen.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Stailattua värimaisemaa Messarissa

Aina sitä oppii jotain uutta, meikäläinenkin.
Viime aikoina niin sanottu stailistien ammattikunta on levittäytynyt alalle kuin alalle. Ruokastailistit miettivät, millainen kiemura suklaakastikkeella laitetaan jälkiruokalautaselle, ja mihin kohtaan puuterisokerilla kuorrutettu vadelma tökätään. Hiusstailistit miettivät, millaisia värisävyjä tukkaan laitetaan, oli sitten kysymyksessä herrojen parturointi tai rouvien frisyyri.
Muotistailistit ovat sitten aivan oma lukunsa, kun he sanelevat, minkälaisia rättejä milloinkin päällemme puemme.
Frisöörillä saa rautaisannoksen naistenlehtien trendijuttuja, kun nykyinen on edellistä hieman hitaampi ja tarjoaa vain naistenlehtiä, kun edellisellä oli jopa Kauppalehti luettavana. Nyt viime viikolla frisöörillä opin, että 84-vuotias ikinuori Aira Samulin stailaa itse omat asunsa. Hienoa, ettei hänen tarvitse tuhlata rahaa ulkopuolisiin palveluihin!
Ennen viikonlopun mammuttimaisia Messukeskuksen koiranäyttelyjä minua valistettiin, miten koiranäyttelyihin tulijat – koiranesittäjät, turistit ja tuomaritkin – olivat suunnitelleet jo viikkokaupalla asujensa värimaailmaa…niin kauniit herrat kuin vaatimattomammat daamitkin.
Mitä tähän mielestään normaalilla maalaisjärjellä varustettu bloggaaja voi sanoa, kun oma aika, mielenkiinto ja rahat eivät riitä meikkitaiteilijoiden tai kampaajien palveluihin – stailisteistä puhumattakaan?
Kun koiranäyttelyihinkin pukee päällensä, mitä vaatekaapista sattuu löytymään, kunhan on suhteellisen asiallista ja siistiä, siinä luulossa, että kaikella on aikansa ja paikkansa.
Kun olin nyt oppinut stailatun värimaailman tärkeyden, toki katselin sillä silmällä ympärilleni Messukeskuksessa. Ja totta on, olihan siellä koiranesittäjää monenlaisessa tyllillä vuoratussa rimpsuhameessa korkokengissä sipsuttamassa vaikkapa perinteisen metsästys- ja käyttökoirarodun esittäjänä. Oli mustaa, valkoista ja pinkkiä, ja oli kiharoita ja strasseilla somistettuja asuja, joita perinteisen protokollan mukaan laitetaan päälle cocktailkutsuille tai yökerhoon, ei koiranäyttelyyn.
Tuomarina olen joskus keskeyttänyt arvostelun mutaisella raviradalla kaatosateessa kehoittaen koirien esittäjiä hakemaan sadetakit päälleen, kun olen kuvitellut, ettei kukaan halua kastella cocktailasujaan – usein huonolla menestyksellä. Täytyyhän koiraa esittäessä olla hienoja, satoi tai paistoi.
Kuka tämän ”glamourin” lienee tuonut suomalaisiin koiranäyttelyihin? Mallia on tietysti haettu USA:sta, jossa naishandlerit pukeutuvat yleensä asialliseen mekkoon tai jakkupukuun sekä matalakorkoisiin kenkiin ja mieshandlereillä on puvun takki ja solmio.
Jostain syystä täällä ammutaan yli, oli sitten kysymyksessä koiran kunnostaminen näyttelyyn tai esittäjien asut. Venäläiset ns. ammattihandlerit ovat omaksuneet liioitellun tyylin hienoine esiintymisasuineen ja kullanvärisine ballerinatossuineen. Vahinko vain, että myös suomalaiset ovat katsoneet aiheelliseksi matkia samaa tyyliä.
Ja vahinko, etteivät koirat ole aina samanlaisessa kunnossa tai yhtä hienoja kuin esittäjänsä, mutta taitaa olla niin, että koirat ja niiden arvostelu ovat koiranäyttelyissä toisarvoinen asia näillä turhuuden markkinoilla.
Olisikos jo aika palata perusasioihin?

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Vilu ja talkkareita ikävä

Nyt tulee mieleen Lontoon ajat, kun tuntuu, että ulkona on lämpimämpää kuin sisällä! Siellä oli huterat yksinkertaiset ikkunat ja lämpötilan laskiessa talvella ulkona nollan kieppeille kysyi todellista urheilumieltä kipaista kolmannen kerroksen makuuhuoneesta toiseen kerrokseen kylpyhuoneeseen aamusuihkulle.
Meidän kulmilla hajosi nimittäin kaukolämpöputki aamupäivällä. Sen seurauksena patterit kylmenivät ja hanoista tulee vain kylmää vettä. Iltapäivällä kerrottiin, että Helsingin Energia korjaa putkea, mutta kauan se on kestänyt…


Kun normaalisti tähän aikaan vuodesta on harmaata ja vettä sataa, nyt on Kaivarin kulmilla oikea talvi kuten yllä olevasta, takapihalta päivällä nappaamastani kuvasta näkyy. Lunta on puolisen metriä.
Tilanne Ullanlinnan kaduilla on sama kuin viime vuonna tammi-helmikuussa: kadut ovat perunapeltoa, parkkipaikat ovat peittyneet lumikasoihin, eikä aina edes tiedä, onko kasan alla autoa vai ei.
Kun ennen lumiaurat olivat liikkeellä jo aamuyöstä, nyt niitä ei ole näkynyt pienemmillä kaduilla juuri lainkaan. Ja kun taloyhtiöissä oli ennen talonmiehet, jotka puhdistivat niin jalkakäytävät kuin talon edessä olevan katuosuudenkin, nyt huoltoyhtiöt hoitavat homman, miten hoitavat.
Talkkareita on muutenkin ikävä, sillä he hoitivat monenlaiset pienet hommat, kun heihin piti yllä hyviä suhteita ja muisti jouluna konjakkipullolla tai muulla sopivalla lahjalla.
Jossain New Yorkissa tulee muutaman kerran talvessa lunta, mutta jo seuraavana aamuna lumi on kärrätty pois kaduilta. Ehkäpä meillä talvi on sittenkin niin odottamaton ilmiö, ettei siihen osata tai haluta varautua, vai onko kysymys yleisestä välinpitämättömyydestä?
Messukeskukseen viikonloppuna tulijoiden onkin parasta varautua allaolevan kaltaisiin näkymiin ja varata paljon, paljon aikaa. Ja lentämällähän tänne taitaa olla turha yrittää, kun Finnairin ammattiliitot ovat ilmeisesti päättäneet ajaa yhtiön sellaiseen tilaan, että se on piankin joko brittien tai jonkun muun ostettavissa.


lauantai 4. joulukuuta 2010

Itsenäisyyspäivän odotusta

Muotitaiteilija Jukka Rintalan studion ovet tuossa kulman takana Tehtaankadulla lienevät käyneet ahkeraan, kun valtakunnan etablissemangin daamit ovat käyneet sovittamassa iltapukujaan linnan itsenäisyysjuhlia varten.
Onneksi ei ole sellaisia murheita. Kerran sain kutsun linnaan silloisen aviomiehen siivellä, mutta ”itseellisenä” ei ole kutsuja kuulunut, kun en ole tärkeä henkilö. Kutsu tuli sen sijaan itsenäisyyspäivän juhlaan Kansallisteatteriin, mutta sinne mentäessä ei tarvitse hepeneistä hermoilla, kun juhla on iltapäivällä.
Itsenäisyyspäivän kynttilät sen sijaan pitää vielä hankkia, koska perinteitä on hyvä ylläpitää. Ajatus kynttilöiden polttamisesta ikkunalla hiljaisen itsenäisyysjulistuksen viestittämiseksi viehättää – samalla tavalla kuin ajatus hiljaisesta vastarinnasta, joskaan tänä päivänä ei ole niin kovin paljon vastustamista.
Toista oli ennen. Tutkin aikanaan tätä kynttiläperinnettä, kun kirjoitin viikottaista ulkomaisille kuuntelijoille tarkoitettua ohjelmasarjaa Suomen sodan jälkeisistä vaaran vuosista.
Historian kirjoista sain selville, että kahta kynttilää ikkunalla poltettiin usein Ruotsin vallan aikana kuninkaan syntymäpäivänä ja muina juhlapäivinä.
Venäjän vallan aikana sortovuosina monet sytyttivät kynttilät ikkunalaudalle helmikuun 5. päivänä, Maamme-laulun sanoittajan J.L. Runebergin syntymäpäivänä.
Toisen maailmansodan jälkeen itsenäisyyspäivän kynttilät olivat hiljainen, mutta sitäkin vaikuttavampi vastalause syyskuussa 1944 välirauhan jälkeen Suomeen majoittuneelle liittoutuneiden valvontakomissiolle, joka piti päämajaansa hotelli Tornissa Helsingin keskustassa ja viipyi Suomessa Pariisin rauhansopimuksen ratifioimiseen saakka vuoteen 1947.
Suurin osa valvontakomission jäsenistä oli Neuvostoliitosta, ja sen puheenjohtajana oli Stalinin luottomies, Andrei Zdanov. Komission muutama brittijäsen majoittui yksityismajoitukseen meidän kulmille Eiraan ja Ullanlinnaan, mutta neuvostoliittolaiset eivät voineet asustaa omassa lähetystössään, kun olivat pommittaneet sen sodan aikana maan tasalle!
Pelätty valvontakomissio puuttui melkein joka asiaan. Suomalaisia valtiojohtajia vietiin sotasyyllisyysoikeuteen, monet suomalaiset upseerit joutuivat pakenemaan Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin, USA:n Euroopalle tarjoamasta Marshall-avusta jouduttiin kieltäytymään, ja venäläissyntyisiä emigrantteja (kuten SKKY:n edesmenneen kunniajäsenen Irina Björkelundin mies Boris) toimitettiin Neuvostoliiton gulagiin vangeiksi.
Suomalaiset joutuivat vastaamaan myös siitä, että teekkarit olivat innostuneet vappuyönä pommittamaan hotelli Tornia kananmunilla. Perimätiedon mukaan ketään ei saatu kiinni, kun Ressun opiskelijapojat olivat värjänneet läheisen puiston pulut punaisiksi – mistä siitäkin valitettiin Suomen hallitukselle!
Kun valvontakomissio poistui Suomesta, hävitys hotelli Tornissa oli totaalinen: huoneista oli viety kaikki irtaimisto vessanpönttöjä myöten ja jäljellä oleva irtaimisto oli sotkettu ja tuhottu perin pohjin.
Nyt Venäjällä on kulman takana pramea, stalinistityylin mahtipontinen lähetystörakennus, joka valmistui vuonna 1952 osana sotakorvauksia.
Protestit sen edessä eivät kuitenkaan ole loppuneet. Vielä 1990-luvulla viedessäni koiriani Kaivopuistoon lenkille sunnuntai-iltapäivisin panin merkille säässä kuin säässä lähetystön edessä seisoneen vanhan naisen, joka piti kädessään kuvallista kylttiä. Ilmeisesti kysymyksessä oli gulagiin lähetetty sukulainen.
Viikko sitten lauantaina lähetystön edessä oli joukko asuntokaupoissa petettyjä pietarilaisia, jotka eivät olleet saaneet mielenosoituslupaa kotikaupungissaan. Helsingissä lupa heltisi saman tien.
Ulkomaisille, Suomen historiasta kiinnostuneille vieraille olen aina muistanut kertoa, miten Suomi on käynyt 42 sotaa Venäjää ja Neuvostoliittoa vastaan ja hävinnyt ne kaikki, mutta silti säilyttänyt itsenäisyytensä. Lieneekö niin, että olemme halutessamme hyvin hankalia alamaisia.
Ettei historia toistuisi, on hyvä sytyttää itsenäisyyspäivän kynttilät.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Sieniviljelyä ja muuta

”Sometimes I feel like a mushroom; I am kept in the dark and fed shit.” (Joskus tunnen olevani kuin herkkusieni – pidetään pimennossa ja ruokitaan p****lla.)
Tällainen kyltti oli joku vuosi sitten kollegan työhuoneen seinällä Washingtonissa, missä olin tilapäiskomennuksella satelliittitelevisio-ohjelmia tuottavassa palvelussa.
Kyltti tuli elävästi mieleeni, kun luin perjantai-iltana Kennelliiton tiedotetta, jonka mukaan liiton 100% omistaman yhtiön toimitusjohtaja ja varatoimitusjohtaja olivat eronneet ja yhtiön hallitus oli nimennyt heidän tehtäviinsä Kennelliiton toiminnanjohtajan ja yhden osastopäällikön.
Nyt jouduin kertomaan kyselijöille, että ei, asiaa ei oltu käsitelty lainkaan Kennelliiton hallituksessa. Minkä tahansa osakeyhtiön hallitus voi tietenkin nimittää yhtiön sisäisiin tehtäviin ketä haluaa, mutta Kennelliiton hallitus vastaa omistajaohjauksesta liiton omistamissa yhtiöissä. Samoin se nimittää toiminnanjohtajan ja osastopäällikkötasoiset virkailijat ja luonnollisesti hyväksyy myös heidän sivutoimensa ja siirtonsa muihin tehtäviin.
Jään odottamaan, mitä seuraavaksi kuuluu…

***
Onneksi ei ole matkasuunnitelmia viikonlopuksi, sillä lentoemäntien ja stuerttien lakko näyttää sotkevan lentoliikennettä perusteellisesti.
Ilmeisesti Finnairin uusi pomo on törmännyt samaan ilmiöön kuin edeltäjänsä, joka tokaisi kiperässä tilanteessa työntekijöiden luulevan, että yhtiö on työntekijöitä varten eivätkä työntekijät asiakkaita varten. Tiistaina hän vihjailikin tulosvaroituksen antamisen yhteydessä, että kansallinen lentoyhtiömme saattaa siirtää joidenkin palveluiden tuottamisen ulkomaille halvemman kustannustason maihin.
Maanantaina brittimedia kertoi British Airways- ja Iberia- lentoyhtiöiden fuusiosta. Samassa yhteydessä muuan lentoliikenteen asiantuntija esitti, ettei fuusio jää viimeiseksi, vaan British Airways’in ostoslistalla ovat seuraavina portugalilainen TAP, suomalainen Finnair ja brittiläinen BMI. Suomessa tästä mahdollisuudesta ei ole paljon puhuttu.

***
Tiistaina oli tuuria. Satuin olemaan kotona, kun postinkantaja soitti ovikelloa ja toi kirjapaketin, joka ei ollut niin iso, että sen olisi joutunut noutamaan pakkasessa ja viimassa Kasarmitorin postista (kun Kaivarin oma posti suljettiin jo vuosia sitten).
Paketissa oli Ayaan Hirsi Alin kirja ”From Islam to America; A Personal Journey through the Clash of Civilizations”. Hän on syntyjään somali, mutta joutui maanpakoon jo lapsena Saudi-Arabiaan, Etiopiaan ja Keniaan ja päätyi sitten monien vaiheiden jälkeen Yhdysvaltoihin. Hän on julkaissut aikaisemmin kaksi bestseller-listoille yltänyttä kirjaa ja toimii tutkijana American Enterprise Institute’ssa.
Toinen kirja on Douglas Rogers’in ”The Last Resort; A Memoir of Zimbabwe”. Kirjassa Rogers kertoo vanhemmistaan, valkoihoisista maanviljelijöistä, jotka kamppailivat säilyttääkseen maatilansa Robert Mugaben hirmuhallinnon Zimbabwessa, missä lähes kaikki valkoiset maatilalliset on joko surmattu tai ajettu väkivalloin maatiloiltaan maanpakoon sillä seurauksella, että maan talous on romahtanut ja ruoasta on pulaa.
Kolmantena paketissa oli amerikkalaisen tennispelaajan James Blaken ”Breaking Back”, kertomus siitä, miten Blake palasi huipputennikseen murrettuaan niskanikamansa ja kärsittyään kuukausia zoster-viruksesta. Tämäkin kirja ylsi New York Timesin bestseller-listalle.
Nyt on sitten riittävästi lukemista viikonlopuksi - jos sään takia on parempi käpertyä sisätiloihin.