keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Vaalikuumetta

Eduskuntavaalien mainokset ilmestyivät tänään katukuviin. Kevättä kohti mentäessä vaalikuumetta on ollut ilmassa muuallakin kuin valtakunnanpolitiikassa.
Kansainvälisessä jalkapalloliitossa FIFA:ssa käydään puheenjohtajakampanjaa ennen kesäkuun vaalikokousta, kun vuodesta 1998 liittoa johtanut Sepp Blatter on saanut haastajakseen quatarilaisen Aasian jalkopalloliiton puheenjohtajan. Haastaja peräänkuuluttaa avoimuutta ja lähinäkyvyyttä päätöksentekoon ja luopumista yksinvallasta – eli samoja asioita, joita eri arabimaiden kadulla protestoineet väkijoukot ovat peräänkuuluttaneet parin viime kuukauden aikana.
Kansainvälisessä koiranjalostusjärjestössä eli kattojärjestössämme FCI:ssä käydään sielläkin jo kulissientakaista kampanjaa kesällä Pariisin yleiskokouksessa täytettävistä neljästä hallituspaikasta. Tietääkseni nykyisistä istuvista hallituksen jäsenistä ehdolla ovat Puerto Ricon Rafael de Santiago (FCI:n hallituksessa vuodesta 1999), Slovakian Stefan Stefik (hallituksessa samoin vuodesta 1999) ja Suomen Kari Järvinen (vuodesta 1995).
Uusina FCI:n hallitukseen pyrkivät Alankomaiden Gerald Jipping, Irlannin Sean Delmar, Slovenian Stefan Sinko ja Saksan kennelliiton VDH:n suhteellisen tuore puheenjohtaja Peter Friedrich, jota kaavaillaan kesken kauden eronneen Christofer Habigin tilalle.
Entisinä jatkavat Sveitsin Hans Muller, joka on ollut FCI:n hallituksessa vuodesta 1983, Unkarin Tamas Jakkel (vuodesta 2009), Etelä-Amerikan maita edustava Miguel-Angel Martinez (vuodesta 1995), Euroopan maita edustava Tanskan Jörgen Hindse (vuodesta 1991) ja Aasian maita edustava Japanin Takemi Nagamura (vuodesta 2006).
Puheenjohtajakaavailuissa on arveltu, että Muller jatkaa vielä yhden kauden, kun sopivaa seuraajaakaan ei näyttäisi olevan näköpiirissä perintöprinssinä valitun Habigin jätettyjä FCI:n hallituksen.
Toisin sanoen näyttää siltä kuin FCI jatkaisi vanhojen herrojen kerhona – naisiahan sinne ei ole kelpuutettu Carla Molinarin jälkeen. Ja kun FCI:n säännöissä ei toimikausia ole rajoitettu, herrat istuvat vuodesta toiseen. Voi toki kysyä, miten paljon virtaa ja uudistuskykyä riittää, jos on palvellut jo 20 vuotta!

***
Meidän omissa eduskuntavaaleissamme vaalikampanjat alkavat viimeinkin tiivistyä. Meille rivikansalaisille olisi tarjolla monenlaisia tehtäviä kahvinkaadosta esitteiden jakoon.
Itse olin päättänyt syksyllä olla kerrankin aktiivinen ja tulin siihen tulokseen, että vaalilautakunnassa voisi toimia, ettei ole aina sivusta katsova tarkkailija. Aikailin kuitenkin sen verran ilmoittautumisessa, että paikkoja oli tarjolla enää itä-Helsingissä, joten luovuin suosiolla aikeesta.
Kaivarin kulmilla Ullanlinnan äänestysalueella on perinteisesti äänestetty tuossa kulman takana Tehtaankadun koululla, mutta nyt äänestyslipusta kävikin ilmi, että matka on hieman pitempi Norssiin Ratakadulle. Kävelylenkillä sekin luontuu.
Ullanlinnan poliittinen väri on ollut sininen. Ainoan poikkeuksen muodostivat vuoden 2003 eduskuntavaalit, jolloin väri vaihtui hennon vaaleanpunaiseksi. Selityskin oli yksinkertainen: porukka äänesti Paavo Lipposta estääkseen Keskustan Anneli Jäätteenmäen pääsyn pääministeriksi. Ei onnistunut, tunnetuin seurauksin.
Mikä tulos lieneekään, se lienee kuitenkin varmaa, että Kaivarin kulmilla äänestysprosentti on perinteiseen tapaan korkea, joten ainakin väki täyttää kansalaisvelvollisuutensa.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Kirjoja odotellen

Ehdin jo tuskailla uusimman kirjapaketin viipymistä – kunnes hoksasin, että oma vika. Olin laittanut samaan tilaukseen ennakkotilauksen Colm Tóibínin uudesta novellikokoelmasta The Empty Family, joten tilaus odotteli sen ilmestymistä.
Dublinissa ja New Yorkissa asuva Tóibín ei taida olla kovin tuttu suomenkieliselle lukijakunnalle, mutta asia korjautunee piakkoin, kun hänen romaaninsa Brooklyn ilmestyy suomeksi. Se on hienosti kirjoitettu New Yorkiin monen muun irlantilaisen tapaan siirtolaiseksi muuttaneen nuoren tytön tarina. Suosittelen.
Muita paketissa olleita kirjoja ovat Dave Eggersin palkittu Zeitoun, kertomus yhden perheen kohtaloista New Orleansissa ennen ja jälkeen hirmumyrky Katrinan ja Christina Asquith’in kirja Sisters at War, jossa kuvataan kahden irakilaisen naisen selviytymistä sota-ajan Irakissa USA:n johtaman liittoutuman maihinnousun jälkeen.
Ensimmäisenä taidan kuitenkin tarttua Devonshiren herttuattaren Deborah Mitfordin muistelmateokseen Wait for Me! Herttuatar kuuluu värikkääseen Mitfordin sisarussarjaan, joista yksi, Diana, oli naimisissa sodanajan natsisympatioistaan tunnetun Sir Oswald Mosleyn kanssa. Kirja vilisee tunnettuja hahmoja poliitikoista kuninkaallisiin, joten odotan sen olevan viihdyttävää lukemista.

***
Kirjoista puheen ollen: blogin vakituinen lukija pyysi minua tarkistamaan seuraavan kerran kulmakunnan kulttuurikuppilassa Sikalassa eli Sea Horse’ssa käydessäni, onko Sikalan historiasta kertovaa kirjaa saatavana.
Tehtävä tuli suoritettua, kun piipahdin äskettäin lounaalla Sikalassa. Tuore silakka oli loppu, mutta vorsmack, pariloitu maksa ja juustokakku maistuivat, ja niin maistui viinikin, joten lounas venyi lähes viisituntiseksi. (Mikäs oli nautiskellessa, kun seurueen herrasmies huolehti laskusta!)
Ja vastaus on, että Lamppu Laamasen kirjoittamaa Ravintola Sea Horse – lyhyt oppimäärä – kirjaa on saatavana sekä Sikalasta että Akateemisesta kirjakaupasta. Sikalassa ostettuna on kuulemma hieman halvempi.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Cruftsia kotisohvalta

Cruftsin nelipäiväisestä näyttelystä viime viikonvaihteessa oli tullut kokoaikalippua ja kahvikuponkia, mutta Birminghamin sijaan katsoin parhaimmaksi seurata näyttelyn tulospalvelua ja ryhmäkilpailuja kotisohvalta internetin kautta.
Internetin suorat lähetykset pelasivat suhteellisen hyvin, joskin palvelimella taisi olla ruuhkaa, kun kuva tökki aika ajoin – yleensä silloin, kun olisi halunnut nähdä jonkun tietyn koiran liikkeet tarkemmin.
Kun tuo maailman suurin koiranäyttely muutti Lontoosta Birminghamiin, monet brittiharrastajat olivat tyytyväisiä: Olympian ja sittemmin Earl’s Courtin ahtauden sijaan käytettävissä oli suuri messukeskus ja samalla vältettiin Lontoon liikenneruuhkat ja kalliit hotellien hinnat.
Meille turisteille Crufts Lontoossa oli ihanteellinen – varsinkin kun se pidettiin helmikuussa parhaan alennusmyyntisesongin aikaan. Jonkun kerran Cruftsiin mentiin Etelä-Suomen Spanielikerhon järjestämällä tilauslennolla, ja kotimatkalla oli sitten hyvä vertailla sekä alennusmyyntiostoksia että Englannista ostettuja koiria. Ja joillakin meistä oli kassikaupalla shampoota, hammastahnaa ja muita toalettitarvikkeita, kun Bootsin hinnat olivat niin paljon meikäläisiä halvempia…
Samalla matkalla voi myös käydä teatterissa ja taidegallerioissa. Yhtenä vuonna joku tuttava raijasi minut katsomaan suosittua musikaalia, ja toisena vuonna muistan käyneeni Royal Academy’ssa katsomassa amerikkalaisen Robert Motherwellin retrospektiivista näyttelyä. Vakio-ohjelmaan kuului myös käynti Royal Academya vastapäätä Piccadillyllä olevaan, 1700-luvun lopulla perustettuun Hatchardsin kirjakauppaan. Ja nyt ovensa sulkeneessa legendaarisessa Café Royalissakin ehdin piipahtaa lounaalla.
Riehakkaat (ja rahakkaat) amerikkalaiset koiraharrastajat olivat hekin oma lukunsa Cruftsissa Lontoossa. Oli lounaita ja päivällisiä (joista mainittakoon vaikkapa Gilbert Kahnin isännöimät päivälliset ulkomaisille koiratuttaville Claridge’s-hotellissa) ja huutokauppareissuja, kun monet lontoolaiset galleriat järjestivät Cruftsin aikaan koira-aiheisten taideteosten huutokauppoja ja näyttelyitä.
Makaabereimpia ostoksia lienee ollut täytetty chihuahua, jonka amerikkalainen samojedikasvattaja huusi huutokaupasta lahjoitettavaksi kalifornialaiselle silkkiterrieriharrastajalle Santa Barbaran näyttelyn yhteydessä pidettävillä syntymäpäiväjuhlilla.
Meno ei taida olla tänä päivänä yhtä värikästä, vaikkakin oman lisänsä Cruftsiin ovat tuoneet ulkomaiset näytteilleasettajat. Joissakin ryhmissä kuten terrieriryhmässä ulkomaalaisten ROP-voittajien osuus oli silmiinpistävän suuri. Joitakin Suomessa kasvatettuja ja ulkomaisessa omistuksessa olevia koiria ryhmissä näkyi, mutta muuten suomalaisten menestys ei tainnut olla aivan niin häikäisevää kuin olisi odottanut, vaikka varasertitkin olivat varmaan mieluisia kotiin tuomisia.
Parhaiten pärjännyt suomalainen oli Ilpo Ojala (punaisessa takissa, kuinkas muuten), jonka löwchen Pertti sijoittui ryhmäkakkoseksi. Muutenkin kääpiökoiraryhmä oli pohjoismainen voimannäytös: neljästä sijoittuneesta kolme oli Pohjoismaista, löwchen Suomesta, mopsi Norjasta ja pomeranian Tanskasta. Hienoa!

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Muistoja Jouko Yrjölästä

Harrastuksemme menetti hienon ihmisen, kun Kennelliiton kunniapuheenjohtaja Jouko Yrjölä kuoli viime viikonvaihteessa.
Kennelliitto on julkaissut asiasta internetsivuillaan virallisen uutisen ja kertonut siinä lyhyesti ”J.A.U”:n pitkästä ja ansiokkaasta toiminnasta liiton johtotehtävissä. En kuitenkaan malta olla lisäämättä henkilökohtaisia muistojani hänestä.
Tutustuin Joukoon lähemmin 1980-luvun alkupuolella, kun hän ja eduskunnan puhemiehen (ja Rottweileryhdistyksen pitkäaikainen) sihteeri Elvi Tikka olivat julkaisseet omaa rotuaan esittelevän kirjan ”Ystäväni rottweiler”. Amerikkalainen kustantaja kiinnostui kirjasta. Jouko kääntyi puoleeni ja pyysi minua tekemään kirjasta englanninkielisen käännöksen. Yhteistyö toimi hyvin ja kirja julkaistiin USA:ssa nimellä ”Our Friend the Rottweiler” vuonna 1985.
Jouko oli tuottelias ja pohdiskeleva kirjoittaja, joka ei epäröinyt esittää valtavirrasta poikkeaviakin mielipiteitä. Olin hyvin imarreltu, kun hän jonkun kerran lainasi minun esittämiäni käsityksiä ja nimitti minua ”suomalaisen kennelmaailman tunnetuimmaksi dissidentiksi”. Aina emme olleet samaa mieltä, mutta usein kuitenkin.
Kennelliiton hallituksessa ja sittemmin sen puheenjohtajana hän osoitti avarakatseista johtajuutta. Hänelle Kennelliitto ei ollut minä eikä kaikkia, jotka sattuivat olemaan jostain asiasta eri mieltä, leimattu heti polttoraudalla Kennelliitto-vastaisiksi.
Kennelliiton kunniapuheenjohtajana hän käytti vanhemman valtiomiehen oikeutta ojentaa ja ohjata oikealle tielle, vaikkakin hän teki sen niin hienovaraisesti ja vertauksin, etteivät kaikki aina tainneet ymmärtää, mikä sanoman osoite oli.
Hyvä esimerkki oli hänen viimeiseksi jäänyt valtuustolle pitämänsä puhe viime vuoden keväällä, jolloin hän jalostusstrategiaesityksen aiheuttaman myllerryksen jälkeen kertoi lapsenlapsestaan, joka lupasi päästää toisen lapsen hiekkalaatikolleen leikkimään – ”niin kauan kuin leikit niitä leikkejä, joita minä määrään!”
Suomen Kennelliiton asema kansainvälisessä harrastuskentässä oli hänelle tärkeä, ja hän oli Pohjoismaisen yhteistyön kannattaja. Kerran jos toisenkin hän korosti tämän päivän päättäjillemme, miten tärkeää vuodesta toiseen jatkuva, johdonmukainen työ kansainvälisen asemamme varmistamiseksi on. Siksi olikin hienoa, että Suomelle myönnettiin ensimmäisen kerran Maailman Voittaja-näyttelyn järjestämisen juuri Joukon puheenjohtajakaudella.
Koko harrastuksemme on köyhä ilman Joukon kaltaisia, avarakatseisia ja eteenpäin katsovia, ilman omia henkilökohtaisia valtapyrkimyksiä toimivia henkilöitä.

***
Onnittelut Gunnel Holmille, joka on valittu Suomen Koirankasvattajat ry:n äänestyksessä vuoden tuomariksi. Aina vaatimaton Nunne ei ole puhunut huomionosoituksesta mitään, vaan sain lukea asiasta Helsingin Seudun Kennelpiirin tiedotteesta. Siinä kerrottiin valinnan julkistamisesta Champion of Champions – gaalan yhteydessä. Perusteluna todettiin, että hän on arvostettu pitkän linjan ulkomuototuomari, joka aina hoitaa arvostelutehtävänsä tyylikkäästi.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Fyrkka on styrkkaa

Taisi olla ensimmäinen kerta Kääpiökoirayhdistyksen pitkäaikaisen puheenjohtajuuteni aikana, kun joudun jättämään SKKY:n toissaviikkoisen hallituksen kokouksen väliin.
Jonkun kerran olen toki itsekkäästi siirtänyt kokousta, kun samalle päivälle on ilmaantunut muita menoja. Viimeksi näin kävi tammikuussa, kun suunnitellulle kokouspäivälle osuivat ulkoministerin vaalipippalot.
Nyt jouduin toteamaan, että vaikka koira-asiat ovat joidenkin mielestä elämääkin suurempia, jotkut asiat menevät niidenkin edelle. Sitä paitsi, kun meillä on osaava hallitus, ei siellä välttämättä puheenjohtajaa joka asian hoitamiseen kaivata.
Asialistalla olivat vuosikokousasiat, jotta tilit ehditään tarkastaa ja muut asiakirjat saadaan valmiiksi vuosikokoukseen mennessä. Rahojen osalta olikin hyviä uutisia, sillä rahastonhoitaja raportoi viime vuoden erinomaisesta taloudellisesta tuloksesta – siitäkin huolimatta, että vuosijäsenen jäsenmaksu on ollut vaatimattomat 15 euroa ja erikoisnäyttelynkin ilmoittautumismaksu oli halvimmillaan 17 euroa.
Kun talous on vakaa, silloin ei tarvitse käydä koko ajan jäsenten kukkarolla ja on hieman rahaa pahan päivän varallekin, eli fyrkka on styrkkaa, kuten joku totesi. Jäsenmaksuihin ja näyttelyn ilmoittautumismaksuihinkaan ei ole tarvetta tehdä korotuksia. Esimerkiksi tänä vuonna pörssiosakkeista saamamme osinkotulot kohosivat lähes 30 prosenttia edellisvuodesta, vaikka osakemarkkinoilla ei tullutkaan sellaista osinkoilottelua, jota jotkut olivat ennustaneet.
SKKY:n taseen loppusumma on sekin noussut hyvää vauhtia kaksinkertaistuen reilussa viidessä vuodessa.
SKKY taitaa muuten olla ainut koirayhdistys, joka julkaisee vuosittain tuloslaskelmansa ja taseensa paitsi jäsenlehdessä myös internetissä, missä niitä voi tarkastella viimeisten 10 vuoden ajalta, kun mielestämme niissä ei ole mitään salattavaa.
Tuota samaa avoimuutta olen peräänkuuluttanut jo vuosia kattojärjestöltämme Kennelliitolta, mutta jostain syystä esitykset eivät ole saaneet vastakaikua, vaikka avoimuuden pitäisi olla päivän sana. Mallia voisi ottaa vaikka Suomen Hippos ry:ltä, jonka sivuilta löytyy vuosikertomus ja tilinpäätöstiedot sekä Hippos ry:n, sen yhtiöiden ja konsernin osalta.
PS. Rahoista puheen ollen: joku viisas totesi, että elämässä parhaat asiat ovat ilmaisia, mutta miksi ihmeessä toiseksi parhaat ovat niin himskatin kalliita!