perjantai 28. lokakuuta 2011

Asiakaspalvelua tämäkin

Tässä itsepalveluyhteiskunnassa yrittää välttää asiakaspalvelupuhelimiin soittamista kuin ruttoa – kun tietää, että pitkä projektihan siitä tulee.
Jouduin tekemään töitä toista viikkoa saadakseni television kaapelikanavat toimimaan. Siihen tarvittiinkin kaksi sähköpostia ja kuusi puhelua sekä huoltomiehen käynti, joten aikaa kului laskujeni mukaan noin neljä tuntia.
Kaikki alkoi siitä, kun parin tilaamani kanavan kuva pikseloitui pirstaleiksi ja edellisen kanavan kuva jumittui paikalleen.
Jokaista puheluun vastaamista odottaessa joutui kuuntelemaan hissimusiikkia 15-30 minuuttia ja jokaiselle uudelle vastaajalle joutui asian selittämään alusta lähtien uudelleen.
Yksi tallensi tilaamani kanavat uudelleen ja käski tekemään kanavahaun.
Toinen käski soittamaan tekniseen vikapalveluun, joka käski soittamaan asiakaspalveluun.
Kolmas oli sitä mieltä, että ohjelmakortin sirussa saattoi olla vikaa. En ollut valmis lähtemään siltä istumalta DNA Welhon myymälään korttia vaihtamaan, kun jotkut kanavat näkyivät aivan oikein (meillä on ollut monenlaisia ongelmia sen jälkeen, kun Sanoma Oy myi pääkaupunkiseudun kaapeliyhtiönsä DNA:lle). Sitten käskettiin vaihtamaan antennijohto. Kiltisti juoksin rautakauppaan hakemaan uuden johdon. Ei auttanut.
Neljäs käski tehdä kanavahaun ja palata asiaan.
Viides arveli, että antennijohto (5 m) on liian pitkä ja pitäisi vaihtaa 2,5 metriseen. Kieltäydyin, kun vanha 10 metrin antennijohto oli toiminut mainiosti.
Uskalsin arvella, että kanavanipun signaalissa olisi vikaa, kun kaikki pirstaloituneet kanavat olivat samassa nipussa. Käskettiin soittaa vikapalveluun.
Eilen sitten tuli korjaaja toteamaan, että minun laitteissani ei ole mitään vikaa, mutta taloyhtiön antennivahvistin veteli viimeisiään. Se vaihdettiin ja nyt kanavat näkyvät, mutta olihan se työn takana.

***
Toinen viikon selvittelyprojekti koski Kääpiökoirayhdistykselle tullutta, kertakäyttökortilla maksettua 56,40 euron taksilaskua.
Laskun mukaan ajo oli tehty lauantai-iltana. Kun laskua ihmeteltiin, joku hallituksen jäsenistä ehti jo vitsailla, että olenpa tainnut olla juhlimassa ja ajanut pirssillä yhdistyksen laskuun.
Siinä sitten syynättiin Kaivopuiston näyttelyn taksilaskuja ja sieltähän tuon kortin lasku löytyi: samalla kortilla oli maksettu saman auton taksikuljetus Kaivarista lentokentälle.
Kun matkustaja oli ulkomaalainen, kuski oli ”fiksusti” laskenut, ettei asiakas hoksaa pyytää taitetun kortin kantaosaa ja piti koko kortin itsellään.
Jollakin vippaskonstilla hän oli saanut kortin menemään toistamiseen läpi automaattisessa järjestelmässä, mutta ei hoksannut, että laskussa näkyy kortin numero, ajoaika, kuitin numero ja myös auton numero ja että jotkut asiakkaat tutkivat laskut tarkkaan.
Asia selvisi Helsingin Taksi-Datassa hyvin nopeasti, ja kuljettajallekin meni asianmukainen palaute.
Tästä opimme, että tarkkana saa olla, eikä täällä Suomessa olla niin rehellisiä kuin kuvittelemme.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Epämääräisiä tuonteja

Olen monessa yhteydessä varoittanut harkitsemattomista tuontikoirista tai välikäsien ja erilaisten trokareiden kautta ulkomailta ostetuista koirista, jos ei ole ensikäden tietoa sukutaulujen, rekisterikirjojen tai rokotustodistusten paikkansapitävyydestä tai olosuhteista, joista koira tulee.
Jos meillä Suomessa yritetään olla tarkkoja koirien rekisteritodistuksista, sukutauluista ja koiranpidosta, samaa ei voi sanoa kaikista Itä-Euroopan maista, joissa on vasta viime vuosina päästy rahan makuun.
Sieltähän näytetään myytävän koiria kaikille kyselijöille, kun taas koiran hankkiminen vastuulliselta kasvattajalta ns. vanhoista kennelmaista on yleensä pitkällinen prosessi, kun kasvattaja haluaa varmistua ostajan olosuhteista. Eikä hyvää koiraa myydä jokaiselle vastaantulijalle.
Nyt tuli jälleen uusi esimerkki, jonka pitäisi saada hälytyskellot soimaan kaikilla koiran hankintaa ulkomailta harkitsevilla.
Tässä tapauksessa ilmeni, että viiden Suomeen Puolasta tuodun yorkshirenterrierin sukutaulussa onkin Suomessa toimivan kennelin kennelnimellä oleva, alun perin Tshekin tasavallassa rekisteröity silkkiterrieri, joka sattuu olemaan myös kansainvälinen valio. Sen isä on Suomen Kennelliiton koirarekisteriin merkitty silkkiterrieri, ja silkkiterriereistä sen sukutaulukin muodostuu.
Joko näiden Puolasta tuotujen yorkkien sukutaulut ovat vääriä tai kasvattaja on sekoittanut kahta eri rotua, toisin sanoen koirat ja niiden jälkeläiset, laskujeni mukaan yhteensä 81 kpl, ovat sekarotuisia.
Kennelliiton koirarekisteriohjeen mukaan sekarotuiseksi osoittautuneet koirat poistetaan koirarekisteristä ja myyjä on velvollinen palauttamaan ostajalle kauppahinnan.
Tämän tapauksen tultua ilmi tutkin tuosta Kennelliiton mainiosta jalostustietojärjestelmästä myös muita yorkshirenterrierien Puolan tuonteja, ja paljonhan niitä löytyy.
Tästä nimenomaisesta kennelistä, joiden viiden koiran sukutauluissa esiintyi kahta eri rotua, on tuotu viime vuosina kaikkiaan 59 yorkkia. Toisesta puolalaisesta kennelistä on tuotu 32 koiraa.
Kaikkia ei edes liene rekisteröity. Itsekin tarkistin pari vuotta sitten Hans Lehtisen kanssa yhden sijoituskoiraksi annetun, Puolasta tuodun yorkshirenterrierinartun, jolla oli luppakorvat ja koko ainakin nelinkertainen normaaliyorkkiin verrattuna. Koira muistutti lähinnä epämääräistä walesinterrieriä.
Asiasta kirjoitettiin Kennelliittoon, eikä sen jälkeen tuota koiraa tiettävästi edes yritetty meillä rekisteröidä.
Noita tuontilukuja tarkastellessa herää kysymys, osaavatko lemmikkiä hakevat yksityishenkilöt edes kääntyä jonkun puolalaisen kennelin puoleen ja osaavatko he hoitaa pennun haun ja muut järjestelyt vai onko asialla välittäjä.
Sen jälkeen, kun Baltian ja Itä-Euroopan maat Puola mukaan lukien liittyivät EU:n jäseniksi, koirien tuonti sieltä on ollut kovin vaivatonta. Sitä ennen saattoi rapsahtaa tuomioita eläinten salakuljetuksesta ja/tai eläinsuojelurikkomuksista, kun maahantuontimääräyksiä yritettiin kiertää ja tuontikoiria myytiin turuilla ja toreilla.
Yhdessäkin tapauksessa välittäjät saivat toinen 6 kuukauden 15 päivän ja toinen 4 kuukauden ja 15 päivän ehdollisen vankeusrangaistuksen. Toivoa vain sopii ”välikäsien” nyt muistavan, että jälleenmyyntiin tuotavien koirien on täytettävä kaupallisen tuonnin ehdot.
Muutenkin nämä yorkshirenterrieritilastot ovat lohdutonta luettavaa. Yhden kennelin laskin jalostustietojärjestelmän mukaan tuottaneen vuodesta 2004 alkaen 265 yorkshirenterrieripentua, mutta kovin harvoja omia kasvatteja oli käynyt näyttelyissä – vaikka jokaisen kasvattajan luulisi ylpeilevän näyttelymenestyksestä omilla kasvateillaan eikä tuontikoirilla.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Diplomaattikoira Deckard


Koiramme-lehden uusimmassa numerossa on mielenkiintoinen artikkeli, jonka pääosassa on USA:n suurlähettilään Bruce Oreckin ja vaimonsa Codyn omistama aprikoosinvärinen isovillakoira Deckard.
Kuten haastattelussa todetaan, Deckard ei ole käynyt näyttelyissä, vaikka onkin AKC:n rekisterissä – poikkeuksena Kääpiökoirayhdistyksen Kaivopuiston näyttely viime vuonna.
Siellä Deckard isäntineen ja emäntineen olivat kunniavieraina jakamassa palkintoja isossa kehässä. Tekivät he myös kunniakierroksen kehässä.
Ja suosio ja julkisuus oli taattua, sillä harva diplomaattikoira on päässyt myös Ruotsin kennelklubin Hundsport-lehden sivuille Deckardin tapaan.
Ylläolevassa David Daltonin kuvassa olemme Heidi Strengin kanssa tervehtimässä suurlähettilästä ja hänen diplomaattikoiraansa, jonka edeltäjiin USA:n lähetystössä on kuulunut suurlähettiläs Jim Goodbyn ja vaimonsa Priscillan norwichinterrieri.
Niihin aikoihin suurlähetystön huushollipuolta hallitsi kaksi venäjänvinttikoiraa. Niiden kerrotaan jopa hajottaneen pienen mielenosoituksen poikasen suurlähetystön portilla, kun omistaja päästi ne irti!
Myös Italian suurlähettilään tuossa kulman takana Eirassa olevan residenssin pihalla näkyi jotakin vuosia sitten rhodesiankoiria, mutta nyt sieltä ei ole haukkua kuulunut. Lieneekö koiraton isäntäväki?

torstai 20. lokakuuta 2011

Kaupunkikulttuuria: Ekbergin kahvila

Kiirehtiessään kaupungilla paikasta toiseen ei aina edes huomaa, miten paljon hienoa kulttuurihistoriaa meillä on.
Kuten Bulevardilla oleva Ekbergin kahvila, jonka ohi olen kulkenut useamman kerran viikossa. Itse kahvilassa ei ole tullut käytyä useampaan vuoteen, kun useimmiten suuntaan Kauppatorin ja Stokkan kulmille.
Asia tuli korjattua alkuviikosta, kun menin sinne palaveriin parhaaseen lounasaikaan. Kahvila oli tupaten täynnä lounasvieraita, mutta kyllä siellä näytti olevan jokunen vakioasiakaskin lukemassa kaikessa rauhassa sanomalehtiä (jotka ovat pariisilaiskahviloiden tapaan omissa ”kepeissään” eikä sotkuisesti viikattuina).
Palaverin isäntä kertoi hänellä olleen tapana käydä Ekbergillä aamiaisella, kun oli kulman takana töissä.
Itse muistelin käyneeni siellä kahvilla ja leipäostoksilla, kun asuin jonkin aikaa vajaan sadan metrin päässä Bulevardi 15:ssa. Kansallisooppera oli vielä tuolloin kivenheiton päässä Bulevardilla, ja naapurissa asui oopperalaulajia ja yläkerrassa balettitanssija, joten ei siinä kukaan tainnut villakoiran haukkua kuulla.
Ekbergin kahvila ja konditoria-leipomo on ollut saman suvun hallussa jo 1850-luvulta lähtien. Sen historia on mielenkiintoinen. Sen perustaja oli Fredrik Evald Ekberg, joka päätti vuonna 1843 siirtyä kellosepän opista leipurin oppipojaksi.
Vuonna 1862 hän avasi ensimmäisen kahvilansa, Kaffekammaren Gropenin. Sen jälkeen toimintaa pyöritettiin eri osoitteissa Aleksanterinkadulla.
Ekbergin historia kertoo, että vuonna 1873 Ekberg vaimoineen avasi Café Parisienin, ”Helsingin hienoimman ravintolan, jossa tarjoiltiin ostereita ja samppanjaa”. Muutamaa vuotta myöhemmin ravintola sai kunniatehtävän huolehtia tarjoilusta, kun Venäjän tsaari vieraili Suomen ensimmäisessä taide- ja teollisuusnäyttelyssä Kaivopuistossa. Historia kertoo, että juhlat aiheuttavat taloudellisen tappion, sillä lainattu pöytähopea varastettiin.
Yritys siirtyi ensimmäisen maailmansodan aikana Bulevardi 9:stä ostetulle tontille valmistuneeseen omaan rakennukseen, jossa Ekbergin kahvila ja konditoria sekä leipomo ovat toimineet siitä saakka.
Nyt siellä on tarjolla maanantaista lauantaihin joka aamu tuoretta leipää ja muita leivonnaisia. Ja tietenkin samppajakorkkeja ja napoleoninleivoksia. Kannattaa käydä maistamassa.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Imartelevaa!

Kissa elää kiitoksella – ja bloggaaja ilmaisesta mainonnasta!
Niinpä olin hyvin imarreltu, kun Kennelliiton hallituksen puheenjohtaja Helena Suni katsoi jälleen aiheelliseksi mainostaa blogiani puheenjohtajan palstallaan Koiramme-lehdessä.
Hän kertoo, miten olen tässä blogissa maininnut Suomen Kääpiökoirayhdistyksen esityksestä Kennelliiton Koirarekisteriohjeen palauttamiseksi liiton valtuuston hyväksymistä vaativaksi Koirarekisteri- ja rotukirjasäännöksi. Päätös asiasta tehtiin jo viime kesäkuussa, joskin se julkistettiin vasta, kun asiaa koskeva paperi oli lähtenyt Kennelliittoon.
Suni arveli minun tuntevan asian, kun olen ollut aikanaan kasvattajatoimikunnan puheenjohtajana laatimassa nykyistä koirarekisteriohjetta.
Niin olinkin, mutta sen jälkeen on Vantaanjoessa virrannut paljon vettä.
Kasvattajatoimikunnan aikanaan esittämään koirarekisteriohjeeseen tehtiin useita muutoksia, jotka tekivät sen entistä monimutkaisemmaksi.
Sen jälkeen koirarekisteriohje siirtyi Jalostustieteellisen toimikunnan valmisteltavaksi. Vuosien varrella sitä on muutettu niin useaan kertaan, etteivät tavalliset harrastajat tahdo perässä pysyä.
Myös Ei jalostukseen -rekisterin käyttö on muuttunut viime vuosista alkuperäisestä tarkoituksestaan eli kasvattajan oikeudesta rekisteröidä kasvattamiaan koiria EJ-rekisteriin katsoessaan, ettei koiria tulisi käyttää jalostukseen. Nythän tähän rekisteriin on siirretty koiria myös Kennelliiton toimesta muilla perusteilla.
Sen jälkeen myös FCI on päättänyt (jo viime vuonna), ettei CACIB-vahvistuksia ja kansainvälisen valion arvoja myönnetä koirille, joiden sukutaulussa on ns. liitännäisrekistereihin kuuluvia koiria.
Suomen osalta tämä koskee ER- ja EJ-rekistereissä olevia koiria, joten koirarekisteriohjeen remontti on enemmän kuin paikallaan.
Olen myös edelleen samaa mieltä kuin olin kirjoittaessani asiasta kesäkuun alussa, eli kysymyksessä on aivan yhtä tärkeä sääntö kuin koiranäyttelyjä ja yksittäisten rotujen kokeita koskevat säännöt, joten kenttää edustavan valtuuston on saatava sanoa sanansa asiaan.
Ettei käy niin kuin viime kevään valtuuston kokouksessa, jossa ei otettu käsiteltäväksi Labradorinnoutajakerhon valitusta epävirallisiin rekistereihin kuuluvien koirien hyväksymisestä koirarekisteriin, koska asia kuului Kennelliiton hallituksen päätösvaltaan.

***
Ilmeisesti koirien rekisteröiminen ja Kennelliiton koirarekisteriohje kiinnostavat laajemminkin, koska asiaa koskevat kaksi blogimerkintää ovat olleet tänä vuonna tämän blogin luetuimpia merkintöjä heti Kennelliiton hallituksen coton de tuléar-päätöstä koskevien kommenttien jälkeen.
Muita paljon luettuja merkintöjä ovat olleet Hachiko-koiran tarina ja kommentit Guggenheim-museon mahdollisesta tulosta Helsinkiin ja Venetsian Guggenheim-museon koirahistoriasta.
Jostain syystä palstalla on käynyt silloin tällöin samanaikaisesti myös satoja lukijoita Venäjältä. Lieneekö niin, että maininnat Neuvostoliitosta, Venäjästä ja Putinista saavat heti aikaan reaktion?
Putinilla (jolla on tietääkseni jopa näyttelyssä esitetty labradorinnoutaja) on tällä hetkellä meneillään presidentinvaalikampanja, josta ei huvittavia piirteitä puutu.
Jokin aika sitten hänet esitettiin sukeltamassa meren pohjasta toista tuhatta vuotta vanhoja ruukkuja – mutta kuinka ollakaan, hänen tiedottajansa joutui myöntämään, että ruukut oli asetettu sinne varta vasten Putinin löydettäväksi! Eli eivät vippaskonstit myönteisen julkisuuden aikaansaamiseksi aina onnistu.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Schipperkekerhon kasvattajapäivä

Viikonloppu hujahti kuin huomaamatta, vaikka ehdin katsoa televisiosta vähän golfia ja suosikkijoukkueeni New York Rangersin ottelun Anaheimin ankkoja vastaan Tukholmassa. Rangers hävisi rankkareilla – sääli.
Sunnuntaina illansuussa päätin piipahtaa Stokkalla viikon ruokaostoksilla, mutta olin unohtanut Hullujen päivien olevan vielä täydessä käynnissä, joten äkkiä sieltä ei selvinnyt. Taisi olla puoli kaupunkia ostoksilla.
Lauantai-iltapäivä kului Munkkivuoressa Schipperkekerhon kasvattajapäivillä, jonne olin lupautunut puhumaan kasvattajien asema suhteessa rotujärjestöön ja Kennelliittoon.
Vapaamuotoisen keskustelun myötä kävimme läpi ensin kasvattajia elinkeinonharjoittajina kuluttajariitalautakunnan tulkinnan mukaan, arvonlisävelvollisina ja säännöllisesti koiria myynnissä pitävinä toimijoina, joilta vaaditaan ilmoitus aluehallintovirastoon eli entiseen lääninhallitukseen.
Sitten käytiin läpi Kennelliiton sääntöjä, määräyksiä, ohjeita ja sopimuksia.
Joillakin osanottajilla tuntui kuitenkin olevan päällimmäisenä kysymys siitä, kuka valitsee koirat ulkomuototuomareiden koulutus- ja koearvostelutilaisuuksiin.
Nämä kysymyksethän herättävät usein kateutta varsinkin uudempien harrastajien keskuudessa, kun kuvitellaan, että nyt nämä yhdistyksen silmäätekevät pääsevät tuomaan koiriaan tilaisuuksiin ja saavat siitä ansiotonta arvonnousua.
Kerroin niin kuin asia on, eli että kouluttajatuomarit pyytävät yhdistyksiä järjestämään koirat tilaisuuksiin. Harvemmin ketään koiria pyydetään nimeltä (kun tuomaritkaan eivät muista kaikkien koirien nimiä ja titteleitä, eikä niillä mitään virkaa näissä tilaisuuksissa olekaan).
Sen sijaan yleensä kuvataan, minkä tyyppisiä koiria halutaan ja millaisia hyviä ja huonoja ominaisuuksia näillä koirilla pitäisi olla (kun hyvissäkin koirissa on virheitä).
Jotkut yhdistykset tietävät, mikä koulutusten tarkoitus on, ja järjestävät koirat sen mukaan. Joissakin toisissa yhdistyksissä on monenlaista hännänvetoa, kun jotkut haluavat tulla näyttämään omaa naamaansa luullen keräävänsä näin lisäpisteitä tulevaa näyttelymenestystä ajatellen. Jotkut toiset taas eivät halua suurin surminkaan tuoda koiriaan ”haukuttavaksi”, kun heidän koirissaan ei ole mitään vikaa ja hyvä tuomari on se, joka palkitsee juuri heidän koiransa. Ja epäpätevä on tietysti se, joka laittaa naapurin koiran voittamaan!
Muistutin myös, että tilaisuuksien kustannukset on otettava huomioon, kun yhden rodun koulutus tulee helposti maksamaan 500-700 euroa, vaikka koirat tulisivat Etelä-Suomesta.
Suurempia napinoita en keskustelun aikana kuullut, mutta luulen kielten kirvonneen sen jälkeen, kun lähdin tilaisuudesta.

***
Ei muu viikonloppu aivan laiskotellen mennyt. Ehdin myös kirjoittaa kolumnin Kennelliiton omistaman yhtiön Showlink Oy:n julkaisemaan Show4Show Annual -vuosikirjaan, jonka pitäisi ilmestyä marraskuussa.
Toivottavasti kolumnista tuli riittävän provokatiivinen, vaikka 3000 merkkiin ei paljon suomenkielistä tekstiä mahdukaan – englanninkielistä tekstiä olisi tullut enemmän, kun sanat ovat lyhyempia.
Nyt jännään, muuttuuko maanantaipäivän ohjelma ja joudunko piipahtamaan lasaretissa, kun kauppakasseja raijatessa nilkka nyrjähti astuessani ratikasta alas. Kipeää teki, ja vieläkin kolottaa. Pitäisi uskoa, ettei tällaisille reissuille lähdetä korkokengillä.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Sateinen kokouspäivä

Kennelliiton hallitus kokoontui torstaina, ja johan kokous kesti: kotoa lähdin ennen puolta kymmentä ja takaisin ehdin vasta kymmentä vaille kahdeksan illalla.
Luettavaa paperia oli kilokaupalla ja siihen hujahtikin melkein koko keskiviikko.
Valtuuston varapuheenjohtaja Mika Leppinen ehti jo kertoa kokouksen aikana Facebookissa esityslista olleen 800 sivua, mikä ei liene kaukana totuudesta.
Paperia, eli selvää faktaa, olisi saanut olla enemmänkin, sillä silloin olisi kokous kenties sujunut nopeammin, kun olisi voinut tutustua materiaaliin jo etukäteen.
Täytyy kuitenkin myöntää, ettei enää loppuillasta hoksottimet toimi niin kuin pitäisi. Tee siinä sitten viisaita päätöksiä!
Moneen asiaan olin varautunut tapani mukaan etukäteen kirjoitetuilla eriävillä mielipiteillä, sillä asiat olivat senkaltaisia, etten niitä voinut missään tapauksessa hyväksyä. Kaikkiin ei eriävää mielipidettä onneksi tarvinnut jättää, sillä joko kompromisseja saatiin aikaan tai sitten joillekin asioille saatiin aikalisä. Näistä lisää myöhemmin, kun aivotoiminta on palautunut edes normaalille tasolle.
Jos minulla oli pitkä kokouspäivä, vielä pitempi se oli pitkämatkalaisilla hallituksen jäsenillä. Ei käynyt kateeksi niitä, joilla oli vielä useamman tunnin ajomatka pimeässä, sateisessa ja myrskyisessä säässä.

***
Kotiin tultua uutisissa kerrottiin Applen perustajan Steve Jobsin kuolleen haimasyöpään. Hänhän oli näitä legendaarisia pioneereja, joka jätti aikanaan yliopisto-opinnot kesken ja loi yhtiön, josta tuli alansa uranuurtaja. Uskomatonta oli myös se nousu, jonka Apple koki hänen johdollaan monen vuoden hiljaiselon jälkeen iPadeillaan ja iPodeillaan.
Applen tietokoneiden ja muiden laitteiden käyttäjät ovat oma rotunsa, joilla on ollut oma kulttuurinsa ja joiden brändiuskollisuutta ei voi kuin ihailla.
Itse aloitin ”tietokoneaikani” tyhmillä Wangin päätteillä niin kauan aikaa sitten, ettei vuosia edes viitsi laskea. Ensimmäinen oma kotikoneeni oli Applen moderni pönttö, joka oli siihen aikaan sekä designiltaan että käyttöominaisuuksiltaan käänteentekevä. Sittemmin siirryin tylsän PC:n käyttöön, mutta tuota Applen pönttöä muistelen edelleenkin kaiholla.

***
Kotona oven avattuani tuoksui ihana ”Millefleur”, eli italialaiset kukansiemenet. Sekin on pitkä juttu se.
Suuntasin nimittäin lähikauppaamme Stokkalle, josta on totuttu löytämään kaikki, mitä tarvitsee. Nyt haussa olivat englantilaiset kuivatut ”potpourri” -kukat, joita voi asettaa ikkunalaudalle ja liinavaatekaappiin tai pölyimurin pölypussiin antamaan hyvää tuoksua – kun parfyymin suihkuttaminen lämpöpatteriin tulee ajan mittaan tyyriiksi.
Ei löytynyt englantilaisia kukkia, joten italialaisiin kukansiemeniin jouduin tyytymään. Hintaakin oli, mutta olihan kukansiemenet pakattu niin hienoon pahvipakkaukseen ja kangaspussiin, ettei ihme, jos voittomarginaalit ovat tuntuvat.
Jatkossa kuivatut kukat joutunee tilaamaan suoraan Englannista, kun Stokkalta ei enää saakaan kaikkea, mitä tarvitsee. Ei sieltä tuttava löytänyt klapeja kaakeliuuniinsakaan, vaan joutui ajamaan kaupungin laidalle hakemaan kassillisen polttopuuta. Kaakeliuuni kuitenkin toimi savuttamatta, joten se oli hyvä asia se.
Eikä Stokkalla saa enää korjattua täytekynäänsä, sen olen omakohtaisesti todennut. Sen joutuu lähettämään Englantiin kynämuseota pyörittävälle vanhalle papalle, mutta hyvin toimii ja halvalla hoituu. Eli näin maailma muuttuu.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Syysiltoja Konalassa

Loppuviikon illat kuluivat Kari Järvisen kanssa Konalassa, jossa järjestimme tuomarikoulutuksia ja uusien tuomareiden pätevöimistilaisuuksia.
Konalassa en ollut käynyt vuosiin, mutta matka sujui nopsaan, vaikka oltiinkin ruuhka-aikaan liikkeellä. Ja syysmaisemat Pitäjänmäen läpi ajettaessa olivat hienot varsinkin, kun perjantaina oli kesäisen lämmintä ja aurinko paistoi.
Torstaina emme voineet hyväksyä schipperken koearvosteluun osallistunutta kokelasta. Hylkääminen ei ole koskaan miellyttävää, mutta olemme lähteneet siitä, että meillä on vastuu paitsi rodun kasvattajille ja harrastajille myös tuomareille itselleen. Onhan kaikkien etujen mukaista, että tuomarilla on selkeä käsitys rotutyypistä eikä hän joudu sormi suuhun mennessään kehään arvostelemaan koiria.
Tuomareiden ammattitaidon varmistaminen on tärkeää, kun ajatellaan, miten suuret rahat koiranäyttelyihin koiriaan tuovat koiranomistajat maksavat ilmoittautumismaksuina ja matkakuluina.
Tämän päivän kansainvälisessä maailmassa täytyy myös varmistaa, että meiltä lähtee maailmalle osaavia tuomareita – varsinkin, kun sieltä täältä kuulee, miten suomalaisten tuomareiden taso on viime vuosina laskenut.
Osasyynä lienee viime vuosina käytetty ns. täydennyskoulutus, jonka ansiosta tuomarit saavat nopeaan tahtiin uusien rotujen arvosteluoikeuksia. Kiire kun tuntuu olevan niin monella, eikä aina tulla ajatelleeksi, että laajojen tuomarioikeuksien ohella olisi pidettävä mielessä oman osaamisen syventäminen kussakin rodussa – ettei tule nolatuksi asiantuntevan ”asiakaskunnan” eli kasvattajien ja rodun harrastajien silmissä.
Perjantaina järjestimme sitten erikoiskoulutusta tuleville tuomareille kiinanharjakoirissa. Tekstiä taisi tulla liiankin kanssa, joten ihmekös, että pöydällä oleva nuori koirakin perääntyy ihmeissään.


Koulutuksen jälkeen järjestimme vielä koearvostelutilaisuuden yorkshirenterriereissä. Oli hienoa, että olimme saaneet paikalle niin Kaivopuiston erikoisnäyttelyn voittajakoiran – lentämällä Torniosta asti – kuin muitakin korkeatasoisia koiria.
Ja vielä hienompaa oli, että tuomarikokelaat olivat todella perehtyneet rotuun ja sen hienouksiin, joten tulin kotiin ihan hyvillä mielin.
Nyt sitten voi nauttia aurinkoisesta viikonlopusta, mutta syksyn merkit ovat jo nähtävissä. Puut ovat pääosin vihreitä ja muutamia purjeveneitäkin oli vielä merellä Kaivarin rannassa, mutta paljon veneitä on jo nostettu talviteloilleen.