tiistai 30. lokakuuta 2012

Hurjaa menoa Balkanilla

Ai että suomalaiset ovat kansainvälisiä kiertäessään koirienssa kanssa ulkomaannäyttelyitä ja kerätessään valionarvoja.
Näistä matkalaisten edesottamuksista saa lukea joka toisesta yhdistyksen lehdestä. Moni ei kuitenkaan pysty parempaan kuin äskettäin ilmestynyt kiinanharjakoirien Harjakoira-lehti, jossa kerrottiin 11 päivän matkasta Itä-Euroopan halki Montenegron näyttelyihin.
Niille, jotka eivät kovin paljon Montenegrosta tiedä, kerrottakoon, että tuo Balkanin maa on FCI:n ns. sopimuskumppani, jolla on jo ehtinyt olla monenlaisia vaikeuksia kattojärjestönsä kanssa, joten yhdessä vaiheessa sen rekisteröimiä koiria ja sukutauluja tai sen tuomareita ei FCI:ssä hyväksytty.
Pitkä on matka Montenegroon, mutta kuka voi vastustaa kiusausta: tarjolla on kaksi Montenegron CACIB:ia ja vielä samassa paikassa samaan putkeen kaksi Montenegron, kaksi Moldovan, kaksi Makedonian, kaksi Azerbaijanin ja kaksi ”Cypruksen” eli Kyproksen serttinäyttelyä.
Jos kansallista valionarvoa haki, voi lohduttautua sillä, että valionarvoon tarvittiin vain kaksi luokkaserttiä (ja eihän luokassa tarvitse olla kanssakilpailijoita), ja näyttelyistä oli toinen aamupäivällä ja toinen iltapäivällä.
Matkakin sujui hyvin, kun virolainen bussi haki Helsingistä Länsisatamasta, ja niin kävi maksaminenkin: matkan hinta oli 950 euroa, minkä lisäksi yhden koiran ilmoittautuminen näihin näyttelyihin maksoi 300 euroa ja valionarvovahvistuksista piti olla mukana lähes 200 euroa käteistä per koira. Nämä vahvistukset piti maksaa paikan päällä saadakseen tuon tavoitellun tittelin, koska niitä ei vahvistettaisi jälkikäteen kuten kennelliitot normaalisti tekevät. Asiaa oli selitetty kertomalla, että näyttelyt olivat erikoistapauksia, eivätkä sertit jäisi ”roikkumaan” (ilmeisesti niin kuin Pohjoismassa tehdään junioriluokassa saatujen serttien tapaan niiden odottaessa koiran kahden vuoden ikää ja valioitumista kotimaassa).
Kun bussissa oli 36 koiraa eli käteistä rahaa pelkät ilmoittautumismaksut ja valionarvomaksut yhteenlaskettuina, summaksi tulee 18000 euron kieppeillä liikkuva summa. Tähän vielä muu matkakassa päälle ja ohjeet ottaa rahat mukaan pienenä rahana käteisenä, joten olisi ollut varkaille oiva kohde. Kyynikko kyllä kyselisi, mihin taskuun nuo ilmoittautumismaksut ja valionarvovahvistusmaksut menivät…
Itse matkan hintaa ihmettelevät voivat miettiä, mitä tuolla 950 euron matkarahalla sai: monen päivän bussikyydin ja perillä hotellin, jonka lakanat olivat talven jäljiltä kosteat, vettä tuli silloin kuin tuli, ilmastointia ei ollut, vaikka ulkona oli kova kesähelle, eikä ravintolapalveluissakaan tainnut olla kehumista.
Mutta olipahan näyttelyt ja serttejä ja titteleitä jaossa niin että matkakertomuksen kirjoittajan mukaan bussilastillinen sai 40 mahdollista luokkasertistä 38, 10 näyttelystä kahdeksan ROP-junnua ja kuusi Rotunsa Parasta. Montenegron ja Kyproksen valiosta tuli samalla Välimeren valioita ja Montenegron ja Makedonian valioista Balkanin valioita. Mutta voi voi – kun Suomen Kennelliitto ei vahvista näitä viimemainittuja valiotitteleitä! Aina voi kuitenkin iloita, että nyt tuli ensimmäiset Azerbaijanin tittelit Suomeen!
Tuomarit näyttivät olleen paikallisia montenegrolaisia asiantuntijoita lukuun ottamatta meilläkin jossain vaiheessa tiheään pyörinyttä Dennis Kuzeljia, jonka kotipaikka on vaihtunut Bulgarian kautta Kyprokseen sen jälkeen, kun kotimaa Slovenia poisti hänen tuomarioikeutensa.
Entäpä koirat sitten, joita pyöriteltiin tuolla bussissa ja näyttelypaikalla 11 päivää helteisissä olosuhteissa ja juoksutettiin näyttelystä toiseen (puhumattakaan jokailtaisista tai -öisistä pesuista ja föönauksista)?
Monet olivat jo päivän toisessa näyttelyssä väsyneitä, eikä häntä enää kehässä noussut, joten piti harkita, meneekö ryhmäkilpailuihin vai ei. Matkalla mukaan tullut tshekkiläinen koira tosin ei ollut kunnossa edes menomatkalla ja sitten kävikin ilmi, että koiran punkkien seassa oli tappavaa babesioosia levittävä ruskeapunkki, jolle ei meillä Suomessa edes löydy lääkettä kaikilta eläinlääkäreiltä. Sama tauti, jonka jäljiltä suomalaisia Bukarestin kävijöitä hoidettiin. Tämä koira saatiin kuitenkin paluumatkalla nesteytettyä ja lääkittyä, joten se säilyi hengissä.
Jokainen saa tuhlata rahansa niin kuin haluaa ja pettää itseään kaiken maailman valionarvotitteleillä, mutta mitäs nuo tittelit kertovat koiran todellisesta arvosta, kun valion arvoilla ja valion arvoilla on eronsa - tai on ollut, kun on oltu sitä mieltä, että kunnon kilpailussa saavutettu sertti ja joku SE- tai DK-valionarvo on ollut se "oikea" valionarvo verrattuna näihin titteleihin, joiden maatunnuksia saa hakea ISO-standardilistoilta?
Mitä sanoo FCI, jonka näyttely- ja valionarvosäännöt koskevat vain kansainvälisiä titteleitä, kun kukaan ei ole edes kuvitellut, että kansallisia serttejä jaettaisiin jossain toisessa maassa. Miten olisi, jos mekin Pohjoismaissa alkaisimme jakaa toistemme serttejä yhdessä maassa pidetyissä näyttelyissä? Jos oikein yrittäisi, saattaisi mahtua viisi näyttelyä samaan viikonloppuun, ja pian ei tarvitsisi lähteä kotoa yhtään mihinkään, kun sertit tulisivat kotipihaan.
Vielä isompi kysymys on, mitä sanovat eläinsuojelijat ja mitä sanoo kuka tahansa koiransa hyvinvoinnista välittävä koiran omistaja tällaisesta touhusta. Meikäläinen voi jo matkaohjelman nähtyään ilmoittaa, ettei lähde suurin surminkaan tuollaiselle 11 päivän retkelle, mutta koirat tulevat kiltisti mukana, kun häkkiin pakataan ja matkaan lähdetään.
Nyt on itsetutkiskelun ja valistuksen paikka – mitä nopeammin, sen parempi, jotta myös harrastuksen uudet tulijat pysähtyisivät miettimään, mikä on itsepetosta ja mikä ei, ja millaisen julkikuvan toimemme antavat ulkopuolisille.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Koiravahti kotona

Tällä palstalla on tullut naristua vähän väliä palveluiden laadusta, asiakaspalvelussa ja suomalaisessa palvelualttiudessa kun ei yleensä ole kehumista. Samoin tapanani on hermostua, jos sähkö- tai etanapostissa tulee pyytämättä mainospostia.
Joskus kuitenkin tarjotaan palveluja, joista voi olla hyötyä – kuten nyt puhelinlaskun mukana tullut tarjous palvelusta, josta pitäisi olla työssäkäyville koiranomistajille iloa. Kysymyksessä on kotivahti, joka näyttää, mitä kodissa tapahtuu sillä välin, kun koiran omistaja on poissa, eli se välittää reaaliaikaista kuvaa kotoa älypuhelimeen ja tablettiin haluttaessa 24 tuntia vuorokaudessa.
Palveluun sisältyy langaton pöydälle tai seinälle asennettava kamera. Lisävarusteina tarvitaan WLAN-internetyhteys kotoa ja mobiililaajakaista älypuhelimeen. Eikä hintakaan ollut paha, alle 10 euroa kuukaudessa.
Kotivahtia mainostava televisiojulkkis kertoi mainoksessa saaneensa selville, mitä hänen rhodesiankoiransa puuhasi hänen poissa ollessaan. Koira odotti aamulla, että alaovi sulkeutui, minkä jälkeen se siirtyi sujuvasti nukkumaan kielletylle sohvalle. Siinä selitys sohvalle kertyneille koiran karvoille. Päivällä se availi ovia ja kävi tutkimassa roskapussit. Ja illansuussa se laittautui eteisen lattialle noin 15 minuuttia ennen omistajan laskettua kotiinpaluuaikaa, eli ajastin oli kunnossa.
Nuo eteisessä kotiinpaluuta odottavat koirat ovat varmaan tuttu monelle, joten ei kannata ihmetellä, jos tulee kotiin etuajassa ja koirat heräilevät pöllämystyneinä ihmetellen kotiintuloaikaa.
Kamerakuva huushollista on erinomainen uudistus. Ennen joutui turvautumaan nyt jo antiikkivempeleisiin kuuluvaan telefaxiin. Minulla oli telefaxissa huoneäänen kuuntelumahdollisuus, joten opettaessani kiljuvaa basset houndia pitämään suutaan kiinni tapanani oli avata töissä yksi puhelinlinja kotiin ja kuunnella aika ajoin, kuuluiko sieltä klassista musiikkia vai koiran kiljuntaa. Kyllä bassetti ihmetteli, kun kuuli minun huutavan, että suu kiinni!
Silloin ei ollut ongelmaa puhelinlaskustakaan, sillä silloinen Helsingin Puhelin laskutti pääkaupunkiseudun puheluista vain kertamaksun, eli ei ollut väliä, puhuiko minuutin vai 20 tuntia. Ovat ajat siitä muuttuneet…

maanantai 15. lokakuuta 2012

Korjaus edelliseen

Ehdin jo kehua, etteivät samat tuomarit arvostele samoja rotuja Helsingin MV-2014-näyttelyssä kuin muissa arvonäyttelyissä.
Korjaus tuli miltei saman tien, kun kerrottiin, että Suomessa viime arvonäyttelyissä on Unto Timonen ollut tuomarina rodulle Pohjoismaiden Voittaja –näyttelyssä, Euroopan Voittaja –näyttelyssä (lyhytkarvaiset) ja nyt tulevassa MV –näyttelyssä (pitkäkarvaiset), minkä lisäksi hän on arvostellut rotua vuoden aikana rotua muissa Suomen näyttelyissä. Unskia vastaan ei ole mitään, mutta olisi ollut hyvä saada vaihtelua, minulle vakuutettiin.
Selvä työvirhehän tässä on tainnut tapahtua, minkä ymmärtää kun tietää, miten paljon tuomareita ja rotuja palapelissä on – ja miten herkästi sitä palapeliä koottaessa tulee tiettyihin tuomareihin yhdistettyä tietyt rodut.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Kiitoksia jaossa

Joskus on paikallaan jakaa myös kiitoksia, kun on niiden aika ja paikka – vaikka silloin tällöin ollaan jostain asioista eri mieltäkin.
Nyt nimittäin Kennelliiton hallituksen puheenjohtaja Helena Suni on kirjoittanut Koiramme-lehden puheenjohtajan palstallaan aiheesta, josta oli nyt aika muistuttaa eli Kennelliiton toiminnan tarkoituksesta jo siitä hetkestä, kun Finska Kennelklubben - Suomen Kennelklubi perustettiin vuonna1889 (muuten ensimmäisenä kennelliittona Pohjoismaissa).
Tuon ensimmäisen kennelklubin sääntöihin oli kirjattu, että perustajat pyrkivät edistämään nimenomaan puhdasrotuisten koirien jalostusta ja harrastusta mm. näyttelyiden ja metsästyksen avulla.
Kuten Helena toteaa palstallaan, jo alusta lähtien kiinnitettiin huomiota myös yleisiin koiran pitoa koskeviin asioihin kuten terveyteen, mutta hän korostaa miten tänä päivänäkin Kennelliiton sääntöjen mukaan liiton tarkoituksena on valtakunnallisena järjestönä edistää puhdasrotuisten, rekisteröityjen koirien kasvattamista ja käyttöä.
Tämä oli tarpeen sanoa tänä päivänä, kun meillä lehtien otsikoissa julistetaan ”risteytysten” erinomaisuutta ja siinä sivussa runtataan puhdasrotuiset rotukoirat maan rakoon. Taisipa joku keskustelupalstoilla todeta voivansa liittyä Kennelliittoon nyt, kun liitto ei muka aja enää rotukoirien asiaa!
Toki meistä kaikista on itsestään selvää, että Kennelliitto pyrkii rotukoirien edistämisen lisäksi edesauttamaan myös muita, yleisiä koiranpidon edellytyksiä riippumatta siitä, onko koira rotukoira vai sekarotuinen sekoitus, kunhan tuo ensisijainen tarkoitus muistetaan.
Eikä sanojen viilaaminen sääntöihin ole ollut kovin yksinkertainen asia: 1990-luvun puolessa välissä ollessani hallituksen nimittämässä, vuoden 1996 säännöt laatineessa organisaatiotoimikunnassa vietimme pitkät tovit käännellessämme sanamuotoja, joilla nuo ei-rekisteröidyt koirat saatiin sääntöjen tarkoituksen piiriin.
Nyt vain täytyy pitää tuo ensisijainen toiminnan tarkoitus kirkkaana mielessä, jotta erilaiset yksityisyrittäjät eivät omista lempihankkeistaan innostuneina sekoita julkisuudessa toimintamme päämääriä, eli pidetään viesti kirkkaana mielessä.

***
Eilen julkistetusta vuoden 2014 Helsingin Maailmannäyttelyn tuomarilistasta on kuulunut pääosin myönteisiä kommentteja, ja monet ovat todenneet listan olevan todellakin erilaisen verrattuna näihin FCI:n keskivertoarvonäyttelyihin.
Monet suomalaiset tuomarit lienevät pettyneitä, kun kutsua ei käynyt, mutta suomalaiset näytteilleasettajat ovat tyytyväisiä, kun tuomareina ei ole ”aina niitä yksiä samoja”. Monet ulkomaiset ”vakiotuomarit” lienevät yhtä pettyneitä, kun nimeään ei löydykään listasta.
Iloisesti yllättynyt oli Englannissa asuva australialainen ystävä, joka ihmetteli eilen illalla listan julkaisemisen jälkeen, miten meillä oli listalla uusia nimiä ja kasvattajatuomareita ja miten näyttelyymme kelpaa tuomareita myös USA:sta, Kanadasta, Englannista ja jopa Australiasta!
Kääpiökoirayhdistyksen rotujen osalta sanoisin, että listan kanssa voi elää: joillekin roduille oli poimittu tuomari meidän ehdotuksistamme, toisille ei.

torstai 11. lokakuuta 2012

Erinomaista mainosta

Olipa erinomaista mainosta teini-ikäisten metsästäjien koiraharrastuksesta Maikkarin 45 minuuttia ohjelmassa keskiviikkoiltana.
Ohjelmassa kerrottiin, miten paljon metsästäjänkortteja nuoret ovat suorittaneet piikin ollessa 13-15-vuotiaiden kohdalla, ja siinä seurattiin kahta teini-ikäistä poikaa hirvimetsällä isänsä kanssa (ja taisi siellä lopulta olla koko perhe).
Kun toiselta pojalta kyseltiin tulevaisuuden suunnitelmia, hän sanoi aikovansa keskittyä koirapuoleen, eli sieltä on tulossa innokas harrastaja koe- ja toivottavasti myös näyttelypuolelle. Ihmekö tuo, kun siinä jaloissa pyöri norjanharmaahirvikoira.
Toiselta pojalta kyseltiin, mitä harrastus on hänelle antanut, ja hän kertoi miten luonnossa liikkuminen käy kyllä biologian oppitunnista. Mainitsi myös, miten sosiaaliset taidot kehittyvät, kun istuu tuntikaudet passissa tai kahvinuotion ääressä seurustelemassa aikuisten kanssa.
Olivat fiksuja kavereita. Toivottavasti nämä asuistaan ja eleistään huolestuneet junior handlerit näyttelypuolella miettivät yhtä fiksuja!

maanantai 8. lokakuuta 2012

MV-2014-pippalot


Kylläpä tuli Kennelliitolta tyylikäs kutsukortti Vuoden 2014 Maailmannäyttelyn lähtölaukauksena järjestettäviin pippaloihin myöhemmin tällä viikolla!
Nyt ei tarvinnut napista amatöörimäisestä puuhastelusta, vaan kortissa näkyi ammattilaisten kädenjälki. Ainoa, minkä olisin muuttanut, oli tuo kortin takana oleva Kennelliiton vuoden 1998 MV-näyttelyyn tehty kissalogo, joka on pikku hiljaa hivuttautunut liiton logoksi, vaikka meillä on perinteinen hieno Jussi Mäntysen suunnittelema logokin kuvaamaan lähes 125-vuotista historiaamme.
Kutsu tuli kuulemma rotujärjestön edustajana, kun rotujärjestöille halutaan kertoa, ketä tuolla MV-näyttelyssä on tuomarina.
Tuomarilistaa en ole nähnyt, mutta siellä täällä on tiedetty kertoa, että eri tahoilla voi tulla sydämentykytyksiä, kun listalla onkin tehty ”sukupolvenvaihdos”, eivätkä meillä arvostele ne yhdet ja samat, jotka on totuttu näkemään FCI:n arvonäyttelyiden tuomareina – vaikka saattaisivat pitää itseään itseoikeutettuina.
Kun tieto MV-näyttelyn hyväksymisestä Helsinkiin tuli, ei ollut niinkään harvinaista, että ulkomaiset tuomarituttavat tulivat kyselemään, ketä kutsutaan ja kuka kutsuu. Sehän on jo tuttua, että tietää jo melkein etukäteen, kuka arvostelee rhodesiankoirat, kuka mäyräkoiria, kuka villakoiria, kun samalta listalta näyttävät tuomarit tulevan. Sitten vielä ihmetellään, miksei näihin näyttelyihin tule koiria!
Ei tule koiria, jos MV- ja EUV-näyttelyt ovat liian lähellä toisiaan samana kesänä, sillä tänä taloudellisen laantuman aikana moni laskee automatkan pituutta, hotellien hintoja ja suolaisia ilmoittautumismaksuja. Jos vielä rahat riittää, joku toinen voi harkita kaksi kertaa, lähteekö hakemaan saman tuomarin mielipidettä koirastaan vuodesta toiseen, etenkin kun nykyisin mielipide kutistuu pelkkään laatupalkintoon ja luokkasijoitukseen kirjallisten arvostelujen puuttuessa.
Romanian EUV-näyttely näytti televisiokuvan perusteella olevan hyvin itäeurooppalainen. Ensi vuonna tuo näyttely on Genevessä hyvien yhteyksien päässä, mutta tuomariluettelo on sitä samaa: FCI:n ja muiden maiden silmäätekeviä ja muita tärkeitä henkilöitä.
Toivottavasti nyt Norja vuonna 2015 ja juuri tänään Belgialle myönnetty vuoden 2016 EUV-näyttely yltävät parempaan. Ja toivottavasti meidän oma MV-näyttelymme ei tuota pettymystä.
Omalta rotujärjestöltäni lähti aikanaan Kennelliitolle 50 tuomarin toivomuslista. Kun rotuja on paljon ja kun vähintään 95 prosenttia osanottajista on Suomesta (sillä ei tänne kovin helppo ole edes tulla koiran kanssa, ellei matkusta Baltian ja Venäjän kautta, koska muualta jo laiva- ja lentopaikat ovat kortilla), ei ole mitään mieltä antaa arvostelutehtäviä niille samoille kotimaisille tuomareille, jotka ovat tuttuja muutenkin.
Katsotaan, mitä tuleman pitää.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Viikonloppu uusiksi

Viikonlopun ja alkuviikon ohjelma meni uusiksi, ja kerrankin sain syyttää muita. Tarkoituksena oli seurata joka toinen vuosi pelattavaa golfin Ryder Cup’ia, joka on jokaisen amerikkalaisen ja eurooppalaisen ammattigolfinpelaajan uran kohokohta.
Tuo kolmipäiväinen turnaus pelattiin ensimmäisen kerran vuonna 1927 brittiläisten ja amerikkalaisten kesken. Nimensä se sai palkintopokaalin lahjoittajan Samuel Ryderin mukaan. Vuonna 1979 Euroopan joukkueeseen tulivat mukaan myös Brittien saarten ulkopuolelta muut eurooppalaiset pelaajat.
Viimeksi kaksi vuotta sitten turnaus pelattiin Newportin lähellä Celtic Manorin kentällä Walesissa, ja Eurooppa vei pokaalin kotiin. Tänä vuonna isännöintivuorossa olivat amerikkalaiset ja tapahtumapaikkana Medinah Country Club Chicagon kupeella.
Nelosen urheilukanavat mainostivat turnauksen suoria livelähetyksiä niin kaunopuheisesti, että hulppeaa ohjelmaa odotin. Mitä vielä! Meillä näkyvän Nelonen Pro-ykkösen suora lähetys huipentui 2. päivän 12 tunnin lähetykseen ja muita saikin seurata sitten päivän viiveellä. Harmitti, kuin uutisista oli kuullut monen eurooppalaispelaajan upeista urotöistä – ja sai nähdä niitä vasta maanantaina.
Jotta logiikka olisi ollut oikein kohdallaan, 2. päivän otteluita tuli sitten tiistaina! Tässä vaiheessa en enää tiedä, ketä syyttää televisiokatsojien kiusaamisesta, Nelosta vai meidän kaapeliverkossamme tarjottavia DNA:n palveluja, valinnanvara kun on rajattu kaapelipuolella yhteen palveluntarjoajaan ja katsojia kiusataan mielivaltaisella ohjelmakaaviolla.
Siitäkin huolimatta voi vain ihailla, miten jotkut pelaajat yltävät uskomattoman hienoihin saavutuksiin silloin, kun pitää – eurooppalaisista vaikkapa Ian Poulter, unohtamatta suosikkiani Espanjan Sergio Garciaa ja muita eurooppalaisia, jotka omistivat voittonsa viime vuonna aivokasvaimeen kuolleen legendaarisen Seve Ballesterosin muistolle.

Oolannin muisteloita

Monen vannoutuneen koiranäyttelyssä kävijän kalenterissa kesä- ja syyskauden päättää Eckerön näyttely Ahvenanmaalla, niin nytkin viime viikonloppuna.
Kun Oolantiin mennään, reissusta tulee tavanomaista koiranäyttelymatkaa isompi ponnistus, kun matkaa tehdään”mantereelta” laivalla, eikä aikatauluja ole tehty Maarianhaminan vaan matkan pääpisteen eli Tukholman mukaan.
Valopilkkuna ovat tietysti ostokset ja muu ohjelma, kun ehtii käydä katsomassa nähtävyyksiä ja shoppailla näyttelyä edeltävänä päivänä (ellei halua olla kolkuttelemassa näyttelypaikan ovea jo aamuyön tunteina). Ainakin Puppu Schauman ja Heidi Streng olivat menossa kauppaan, jonka jokaisessa tuotteessa on tarra: ”Jesus älskar dig”.
Ruotsalaisille Maarianhaminan ja nyttemmin Eckerön näyttely on myös vakiokäyntikohde, ja tänäkin vuonna tuloslistoilta löytyivät vanhat konkarit Nenne Runstenista ja Mikael Nilssonista alkaen.
Omat Oolannin käyntini ajoittuivat aikaan, jolloin näyttely pidettiin Maarianhaminassa. Monena vuonna olin kehätoimitsijana, ja monenlaista pikkujippoa järjestäjät olivat keksineetkin pitkämatkalaisten tuomarivieraiden iloksi. Kerrankin meidät lennätettiin paikalle Skärgårdsflygin yksityiskoneella, joka vesitasona laskeutui Kastelholman linnan raunioiden lähelle – suoraan laiturilla odottaville cocktailkutsuille!
Viikonlopun ohjelmaan kuului yleensä Ahvenanmaan kennelpiirin silloisen puheenjohtajan ja Kennelliiton hallituksen jäsenen Rainer Wasströmin isännöimä veneretki saaristoon, jonka yleensä kruunasi hyvä lounas paikallisessa pursiseurassa.
Kehätoimitsijavuosien jälkeen olin paikalla muutaman kerran näytteilleasettajanakin koiran kanssa. Tuolloin Rainer, pankinjohtaja kun oli, oli järjestänyt käyttööni hotelli Arkipelagin kupeessa olleen Suomen Yhdyspankin vierashuoneiston, jotta sai lhasa apsoaan rauhassa föönailla ja puunailla. Kannattikin, sillä yhtenä vuonna voitin jopa ryhmän luvalla sanottuna raakilemaisella junioriluokan uroksella.
Hauska sattuma sekin, että Kennelliiton hallituksen kokouksissa (siellä saunan kupeessa Kamreerintien yläkerran kokoushuoneessa), joissa jokaisella on erikseen tarkasti määritelty istumapaikka, olen perinyt Rainerin tuolin.
Sen tiedän tuolin selässä olevasta laatasta. Tuolissa on istunut seuraavana toinen ”syppiläinen”, eli Kennelliiton nykyinen kunniajäsen ja siviilissä Yhdyspankin kamreeri Gunnel Holm. Perinteet velvoittavat, olen tuuminut kysellessäni Kennelliiton rahojen ja rahankäytön perään.
Noista barokkityylisten tuolien selustoihin kiinnitetyistä laatoista on kiittäminen liiton hallitukseen ensimmäisenä naisena valittua Kirsti Bremeriä (ent. Wuorimaa), joka ideoi Kennelliiton 100-vuotisjuhlien kunniaksi myös komeat vitjat valtuuston puheenjohtajan kaulaan.
Vahinko vain, että nuo tuolien selkänojien kaiverrukset ovat jääneet päivittämättä enkä ole lainkaan varma, kuka Rainerin ja Nunnen jälkeen on "minun" tuoliani lämmittänyt. Nyt päivitys on korkea aika tehdä, ennen kuin unohtuu, sillä 125-vuotisjuhlat ovat tuota pikaa. Historiallisilla detaljeilla kun on taipumus unohtua, ellei niistä pidetä jonkinlaista kirjaa.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kennelliiton vastine pohjoisen lehtien artikkeliin

Kennelliiton hallituksen puheenjohtaja Helena Suni on toimittanut sairaita rotukoiria koskeneeseen kohujuttuun vastineen/oikaisun, joka on julkaistu Pohjolan Sanomissa loppuviikolla. Kannattaa käydä lukemassa liiton sivuilta tästä linkistä.

Tuota kovin yksityiskohtaista vastinetta lukiessa joutuu kysymään: kenelle vastine oli tarkoitettu, sille suurelle yleisölle, joka oli lukenut alkuperäisen artikkelin ja vetänyt omat johtopäätöksensä, vai Kennelliiton päättäjille, kasvattajille ja jäsenille, jotka kyselevät, millaista julkikuvaa niin rotukoirista kuin meidän liittomme toiminnan tarkoituksestakin annetaan ja kuka meillä lausuntoja esittää.
Ei ainakaan ensin mainituille, sillä tavallinen lehden lukija ei enää lähes kaksi viikkoa alkuperäisen jutun jälkeen vaivaudu lukemaan noinkin yksityiskohtaista ja fakkitermejä sisältävää selostusta siitä, mitä jalostusasiantuntija Katariina Mäki sanoi ja mitä ei sanonut – kun oli jäänyt alun alkaen sanomatta, että Kennelliitto edistää puhdasrotuisten koirien harrastusta, kasvatusta ja käyttöä ja on tehnyt paljon töitä näiden terveyden hyväksi.
Nyt löytyi syylliseksi toimittaja, joka ei ollut huomioinut korjauksia tekstiin. Mistä lienee korjaukset tulleet, kun jutun ilmestymisen jälkeen asioiden kulusta liikkui niin monta erilaista versiota!
Olen itse toiminut pitkään molemmilla puolilla aitaa, sekä viestin lähettäjänä että vastaanottajana. En muista koskaan isompia ongelmia syntyneen, jos muotoili viestinsä kuulijakunnan (ja kuulijalle välittävän tahon) mukaan ja piti huolta, että vastaanottaja ymmärsi, mistä on kysymys.
Kanssakäymisissä lehdistön kanssa on hyvä aina harkita, milloin pienet virheellisyydet tekstissä kannattaa sivuuttaa ja milloin hätyytellä toimituksen esimiehiä – ettei käy niin kuin on käynyt ennenkin, jolloin minullekin tuli terveisiä valtakunnallisen sähköisen viestimen uutistoimituksesta, että voisivat olla soittelematta mokomissa asioissa.
Kun koira-aiheilla ei ole valtakunnassa kovin korkeaa uutisarvoa, saattaa hyvin olla, että seuraavalla kerralla, vaikka on ihan oikeaa asiaa uutisoitavana, toimituksessa päätellään, ettei noiden kiusankappaleiden kanssa viitsitä olla missään tekemisissä.

Kohdeyleisö tällä oikaisulla taisivat olla kyllä Kennelliiton päättäjät valtuustosta ja hallituksesta alkaen. Sitä ennen oli tullut jos jonkinlaista kyseisen jalostusasiantuntijan ja professorin lausuntoja tukevaa sähköpostia, onhan meillä kasvamassa uusi sukupolvi kasvattajia, jotka ovat saaneet oppinsa jalostusneuvojien kursseilla, missä tätä ”kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen” ideologiaa on markkinoitu jo usean vuoden ajan.
Minut ehdittiin leimata syntipukiksi kasvattajien keskuudessa syntyneeseen närkästykseen unohtaen, että jos viesti sisältää huonoja uutisia, ei viestintuojaa ammuta, vaan tykitetään viestin alkuperää.
Kyllä sanomalehdessä julkaistu juttu tulee tietoon myös oman levikkialueen ulkopuolella ilman, että sen julkistamiseen tarvitaan parhaimmillaan muutaman tuhannen päiväkävijän blogi.
Tuon Kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen tuki HETI ry:n puheenjohtaja ja Opaskoirakoulun johtaja ehti myös ilmoittamaan laajalti, ettei minulla ole pätevyyttä arvioida jalostusasiantuntija Katariina Mäen pätevyyttä. Ei olekaan, eikä tarvitse ollakaan, sillä ei minua tai muita päättäjiä ole valittu rotujärjestön puheenjohtajaksi, Kennelliiton valtuustoon tai Kennelliiton hallitukseen näin kapeaan tehtävään.
Meidät on valittu katsomaan, että henkilö on paitsi pätevä (johon saadaan tarvittaessa asiantuntijalausunnot) myös sopiva tehtävään silloin, jos meillä on päätösvaltaa asiassa (nyt ei ollut). Meidän tehtävämme on myös katsoa, että Kennelliiton toiminnan tarkoitus toteutuu myös viestinnässä, jossa siinäkin pitää olla omat pelisääntönsä.
En voi kuvitella, että jossakin isossa yhtiössä kapea-alainen asiantuntija edes päästetään kertomaan yhtiön johdon ohi yhtiön visioista tai tulevaisuuden näkymistä.
Ei kännykänkuorien suunnittelija anna Nokialta nimellään lausuntoja yhtiön tilasta. Jos jotain lausuu, sen lausuu hyvin tarkkaan rajattuna tuosta kännykän kuoren uudesta designista, ei mistään muusta.
Näillä meidän jalostuksen asiantuntijoillamme on ollut viime vuosina hyvin outo tapa edistää rotukoirien harrastusta, ja yhtä outo on käsitys yhdistysdemokratiasta. Jos jokin ajatus (kuten alkuperäisessä muodossaan ollut onneton jalostusstrategia) on torjuttu, sen jälkeen ”asiantuntijat” ovat ottaneet käyttöön tiedotusvälineet, joissa on nostettu otsikoihin sairaat rotukoirat.
Professori Snellmanin lausunnoista olen puhunut täällä aikaisemminkin. Vapaana vaikuttajana hän on oikeutettu mielipiteisiinsä, vaikka niistä osa onkin urbaanilegendaa. Luotan kuitenkin siihen, että jossain vaiheessa lehdistökin alkaa käyttää lähdekritiikkiä ja ottaa professorin lausunnoista tarkemmin selvää.
Kennelliiton työntekijöiltä ja johtavilla luottamushenkilöiltä sen sijaan pitää voida odottaa koko liiton ja sen jäsenten pitkäntähtäyksen edun huomioimista lausunnoissa. Ei se käy, että meillä kerätään irtopisteitä ja kohotetaan omaa profiilia julkisuudessa mässäilemällä sairailla rotukoirilla, kun totuus on hieman toisenlainen.
Eikä sekään käy, että meillä hyväksytään (yleensä kiireellisenä asiana tieteellisin termein säestettynä ilman kunnon periaatteellista keskustelua) erirotuisten koirien risteytyksiä noudattamatta kansainvälisiä pelisääntöjä.
Me olemme jäsenenä kansainvälisessä koiranjalostuksen kattojärjestössä FCI:ssä. Sen perusperiaatteisiin kuuluu, että kukin maa hoitaa omien kansallisten rotujensa asiat rotumääritelmistä lähtien. Emme me anna ruotsalaisten sekaantua suomenpystykorvan jalostukseen, eikä meidän pidä sekaantua saksalaisen rodun asioihin ilman Saksan suostumusta.
Jos sekaannumme, huomaamme ennen pitkää, että tähän saakka vahva asemamme kansainvälisessä kentässä on murentunut. Silläkin on hintansa, vaikka hanke on ehkä hetkellisesti korottanut esittäjän omaa profiilia. Kunnianhimo ja estoton pyrky hienoihin tehtäviin voivat olla vaarallinen yhdistelmä, ellei niille aseteta rajoja.
Yhtä vaarallista on unohtaa alempana siteerattu Kennelliiton sääntöjen määrittelemä liiton toiminnan tarkoitus.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kennelkokouksia Kaartinkaupungissa

Tiistai-ilta näytti olevan kennelväen kokousilta, ja tällä kertaa noita kokouksia pidettiin Kaartinkaupungissa Kasarmitorin liepeillä, eli ihan Helsingin keskustassa siellä Pääesikunnan tietämillä.
Meillä oli Kaivopuiston näyttelytoimikunnan loppukokous perinteisen Kellarikrouvin yläkerrassa eli Fabianissa. Kovin paljon ei ollut asialistalla, sillä näyttely sujuu vanhalla rutiinilla jokaisen tietäessä oman tonttinsa tehtävät, ja ensi vuosikin alkaa olla paketissa.
Mitä siinä hyvän ruoan ohella naurettiin näitä näytteilleasettajien kotkotuksia, kun jonkun mielestä meidän pitäisi opastaa heille kaikki liikennemerkeistä alkaen, roskat pitäisi kerätä talteen ja toalettiinkaan ei saisi olla yhtään jonoa tai on meidän vikamme, jos hätä tulee housuun. Ja jos ei mene mielen mukaan, uhataan, että ensi vuonna ei tulla, mutta kun poissakaan ei malta olla!
Tänä vuonna näyttelytoimikunta oli Erja Kaartisen avustuksella tehnyt hienon valokuvakirjan, jossa oli tilannekuvia ja välähdyksiä näyttelyn kulisseista. Kiitos siitä!
Heidi Strengin heittäessä minut kotiin Kirran mäen yli vilkaisimme ohikulkiessamme Kasarmikatu 15:ssä olevaa Kaartin maneesia, jonka kerrotaan tulevan myyntiin ja julkiseen käyttöön. Tuo Axel Hampus Dahlströmin suunnittelema, vuonna 1877 valmistunut rakennus oli Suomen kaartin harjoitushallina, minkä jälkeen sitä käytettiin messu-, kokous- ja näyttelytilana aina vuoteen 1935, jolloin Helsingin Messuhalli valmistui. Vuonna 1952 siitä tehtiin autohalli, eli ei ole ollut arvoisessaan käytössä, vaikka onkin suojeltu rakennus ja taitaa olla Kaartinkaupungin vanhin rakennus.
Muistelimme, miten Kaartin maneesissa pidettiin 1930-luvulla puolustusministeri Juho Niukkasen luvalla Kääpiökoirayhdistyksen edeltäjän, Suomen Kennelklubin Liitto-osaston koiranäyttelykin, ja todettiin, että voisi siellä vieläkin pitää talvinäyttelyitä ja muita tapahtumia, mutta kun rahat eivät taida riittää.

Kivenheiton päässä Fabianista pohjoismaiset kennelpäättäjät kuuluivat kokoontuneen illallisilleen G.W. Sundmansin ravintolaan. Ruotsin kennelliitto SKK isännöi, sillä se päättää nyt kolmivuotiskautensa Pohjoismaisen Kennelunionin eli PKU:n puheenjohtajana nuijan siirtyessä seuraavaksi Tanskalle.
Ilokseni kuulin, että nyt PKU:n kokouksessa oli Suomestakin laajempi joukko edustajia, kun paikalla oli vakioedustajan Kari Järvisen ja liiton toiminnanjohtajan lisäksi myös hallituksen ja valtuuston puheenjohtajat.
PKU tekee tärkeää työtä pohjoismaisen yhteistyön eteen, joten sen työvaliokunnan kokouksissa kannattaa olla paikalla, jotta saadaan luotua yhteispohjoismaisia käytäntöjä ja rutiineja yhteisten näyttelysääntöjen lisäksi.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Rotukoiria, risteytyksiä ja eläinlääkärin vastuuta

Onpa ollut mielenkiintoista lukea tälle palstalle tulleita kommentteja. Yleensähän suomalaiset arkailevat keskustelemista varsinkin omalla nimellä, ja tännekin palaute tulee yleensä yksityisenä sähköpostina.
Blogissa on ollut myös sen verran paljon satunnaisia kävijöitä, joille aika ajoin kevyempi tyyli tai tarkoituksella ärsyttävät kommentit paitsi koirista myös muita elämänilmiöistä kirjoista leffoihin tai urheiluun eivät ole ennestään tuttuja.
Koordinoinnin maku noissa joissakin viesteissä oli, kun sanamuodot olivat osin samoja ja osin viestistä toiseen kopioituja. Kainuun Sanomien ja kumppaneiden ”Koiran malli”-lehtijutun jatkosta olin aistivinani kuin neuvotteluja olisi käyty lehtien välityksellä, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta, kun julkisuutta käytetään hyväksi.
Jotkut ovat kertoneet, miten he voivat nyt viimeinkin liittyä Kennelliiton jäseneksi, kun asiantuntemusta terveiden koirien tuottamiseksi on viimeinkin saatu rekrytoitua – vaikka ovathan nämä ”kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen” apostolit saarnanneet erirotuisten koirien risteytysteorioitaan jo vuosikausia.
Pari asiaa innossa tuntuu unohtuneen. Ensinnäkin, miten yhden rodun sököt polvet katoavat ja toisen kaihiset silmät kirkastuvat, kun näiden rotujen kaksi yksilöä pannaan yhteen.
Toinen koskee yhdistyksen jäsenyyttä. Liittyessään minkä tahansa yhdistyksen jäseneksi hyväksyy samalla yhdistyksen säännöt ja niissä ilmaistun yhdistyksen toiminnan tarkoituksen. Kennelliiton säännöissä asia sanotaan näin:

”Kennelliiton tarkoituksena on valtakunnallisena järjestönä edistää puhdasrotuisten,
rekisteröityjen koirien kasvattamista ja käyttöä.
Lisäksi Kennelliitto
- toimii koirien kasvattajien, harrastajien ja omistajien keskusjärjestönä ja edunvalvojana
- edistää terveiden ja hyväluonteisten, käyttöominaisuuksiltaan, rakenteeltaan ja ulkomuodoltaan
rodunomaisten koirien kasvattamista ja yleisen tietämyksen lisäämistä näistä tavoitteista
- edistää koirien hyvinvointia sekä koiranpidon edellytyksiä suomalaisessa yhteiskunnassa ja
- vaalii suomalaisen koiranjalostuksen perinteitä erityisesti kotimaisten rotujen osalta.”

Jos liittyy jäseneksi, jäsenyyden reunaehdot löytyvät jo toiminnan tarkoituksen ensimmäiseltä riviltä, eli yhdistyksen jäsenet harrastavat puhdasrotuisten, rekisteröityjen rotukoirien kasvattamista ja käyttöä.
Jos päättää tuottaa rekisteröityjen rotukoirien lisäksi vaikkapa rekisteröimättömiä, paperittomia alaskanhuskyja, kurinpitolautakuntaanhan siitä joutuu, ja harvemmin lautakunnan päätöksestä kannattaa jälkikäteen käräjöidä, kun on jäseneksi liittyessään hyväksynyt yhdistyksen säännöt.
Joutuu myös, jos tuottaa ”paperillisia” koiria eläinsuojelullisesti arveluttavissa olosuhteissa tai rikkoo liiton muita ohjeita ja määräyksiä.
Kun ilmoituskynnys on viime vuosina madaltunut, kurinpitoasioiden määrä on tietenkin lisääntynyt. Hyvä näin, sillä meillä on edelleenkin liian paljon erilaisia ryysyrantoja ja koiran pentuja tuottavia luomuviljelijöitä, joita koirien ”jalostus” tai kuluttajansuoja voisi vähemmän kiinnostaa.
Myös reki- ja valjakkoharrastajat hermostuivat kertomastani lentokenttäepisodista vuosien takaa. Minulla ei ole minkäänlaista tarkoitusta lähteä valjakkoajelulle, ja tunnustan suoraan, etten tiedä, miten mukavia kotikoiria alaskanhuskyt ovat. Sen tiedän sivusta seuranneena, että rekikoiratoimintaa voi halutessaan harjoittaa rekisteröityjen rotukoirien kanssa. Siellä se taitaa olla liiketoiminnan sijasta kokonaan puhdasta harrastustoimintaa ja koirilta edellytetään muitakin kotikoiran ominaisuuksia.
Jalostusagronomit kaikkeen kunniaan, mutta eikös koirien jalostaminen ja kasvattaminen ole hieman monimutkaisempaa puuhaa kuin lehmän maidon rasvaprosentin kohentaminen? Kun täytyy pyrkiä tuottamaan terveitä, hyväluonteisia, käyttöominaisuuksiltaan, rakenteeltaan ja ulkomuodoltaan käyttötarkoitukseensa sopivia koiria.
Näiltä kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen kannattajilta ja risteytyksillä koirarotuja pelastavilta on näyttänyt jäävän yksi vaihtoehto käsittelemättä, kun he miettivät, mitä tehdään, jos rotu on tulossa tiensä päähän.
Britanniassa ja Norjassa on meneillään projektit ns. haavoittuvien, eli pienilukuisten omien rotujensa elvyttämiseksi. Tämän vuoden luvut briteistä osoittavat joissakin roduissa rekisteröintien kasvaneen, joissakin toisissa ei.
Norjassa kovin näkyviä tuloksia sikäläisestä ajokoiraprojektista ei ole saatu. Jos ruotsalaisilta taas kysytään, pitäisikö suomenajokoiraa ”parantaa” hamiltoninajokoiraristeytyksellä, vastaus on ei, kun suomenajokoiran terveystilanne on siellä paljon parempi kuin heidän oman ajokoirarotunsa.
Miksi kituvia, sukupuuton uhkaamia koirarotuja edes pitäisi yrittää pelastaa risteytyksillä? Miksei niiden anneta kuolla sukupuuttoon?
Mitä mieltä on puuhata risteytysprojektia, missä vasta vuonna 1955 hyväksytty, kettuterrierin ja ranskalaisen Vendéen maakunnan karkeakarvaisen ajokoiran yhdistelmästä syntyneiden koirien jälkeläisten muodostama uusi rotu, kromfohrländer, risteytetään joko mustalla keskikokoisella villakoiralla tai tiibetinterrierillä – vaikka rodun kotimaan Saksan kennelliitto on hylännyt risteytystä koskevat esitykset? Ja vaikka pelastettava rotu ei ole iällä tai historialla pilattu?
Hyvin on asiat meillä Suomessa, kun tällaiseen riittää aikaa, energiaa ja varoja.
Kun toisaalla esimerkiksi lauantaina Aleppossa kymmeniä siviilejä kuoli ja toinen mokoma haavoittui Syyrian ilmavoimien pommittaessa asuinaluetta.

***
Usealta eläinlääkäriltä on tullut samansisältöistä ja osin samoin termein palautetta arvailustani, että osa koirien terveystutkimuksia vain lihottaa eläinlääkäreiden kukkaroita.
Nämä eläinlääkärit ovat sitä mieltä, että PEVISA ja siihen liittyvät terveystutkimukset eivät heidän kukkaroaan lihota, vaan rahaa tulisi yhtä lailla korjattaessa näitä jalostuksen vääristymiä suodakseen nuorelle koiralle jonkinlaisen kelvollisen loppuelämän.
Sitä eläinlääkärit eivät kysele, kenellä on vastuu, ja olisiko myös heillä vastuuta tilanteesta, kun osoite, eli suomalaiset koirankasvattajat, ovat lähimpinä.
Kannattaa vilkaista suosittujen rotujen koirien taustaa. Jos tänne tuodaan pilvin pimein halpatuontipentuja Baltian ja Itä-Euroopan pentutehtailta eläinsuojelullisesti arveluttavista olosuhteista, voi olla varma, ettei siellä kysellä jalostuskoirien terveyden perään tai teetetä tutkimuksia.
Meikäläisen eläinlääkärin sen sijaan voi odottaa hyödyntävänsä auktoriteettiasemaansa ja kertovan koiranomistajalle, ettei koiraa vikoineen saa käyttää jalostukseen, eikä alle vuoden ikäistä, hengitystiet tukossa olevaa koiraa voi leikata kerta toisensa jälkeen, vaan on armeliaampaa päästää koira kärsimyksistään.
Monet muistavat tuon YLE:n m.o.t.-ohjelman muutaman vuoden takaa, jossa nämä kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen kannattajat esittelivät teemojaan. Ohjelmassa esiintyi useaan otteeseen polvistaan leikattu kääpiövillakoiran näköinen koira, rotukoiraksi mainittu.
Siitä räpsäyksestä näki jo päältä, ettei siitä koskaan elinkelpoista koiraa ollut tulossa. Sittemmin kävi ilmi, että koiraa ei oltu rekisteröity, vaan sen oli tuottanut Keski-Suomessa toimiva fabriikki.
Kyselin jälkeen päin ihmeissäni tuttavaeläinlääkäriltä, miksi eläinlääkärit yleensä suostuvat tekemään toistuvia polvileikkauksia samalle, vielä kasvuiässä olevalle koiralle. Vastaus oli tyly: ”Kun omistaja haluaa.”
Ei sen näin pitäisi mennä, vaan kyllä myös eläinlääkäreiden pitäisi tuntea vastuunsa ja kertoa ymmärtämättömälle koiranomistajalle, että leikkausten sijasta koira on armeliaampi lopettaa ja päästää se kivuistaan, sillä eihän eläinlääkärikään saa tuottaa eläimelle tarpeetonta kipua.
Valistus on tarpeen myös silloin, kun vääristynyttä eläinrakkautta osoittava omistaja haluaa pitää vanhaa koiraansa väkisin hengissä koiran kivuista ja elämänlaadusta riippumatta – tai kun toinen, niin eläinrakas koiranomistaja haluaa jättää henkiin pennun, jolta puuttuu kokonaan yksi etutassu. Näinkin on tapahtunut.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Parivaljakon alkusoitto

Edellisessä merkinnässä mainittu Lapin Kansan juttu osoittautuikin parivaljakon alkusoitoksi, sillä aiheesta oli paljon laajempi juttu sunnuntain Kainuun Sanomissa.
Siellä Mäki ja Snellman kehuvat sekarotuisia, rekisteröimättömiä ja kiihkomielisen rekikoiraporukan suosimia alaskanhuskeja, jotka ovat niin terveitä, niin terveitä koiria.
Kumpikaan ei puhunut koirien luonteista. Toivottavasti ovat parantuneet siitä, kun viimeksi sellaisiin törmäsin Helsinki-Vantaan lentokentällä. Suomi oli tuolloin vielä karanteenirajan takana ja kaikkia maahantuotavia koiria piti olla vastassa virkaeläinlääkäri, joka leimasi lupalaput ja antoi luvan koiran maahan tuontiin.
Tämä eläinlääkäri oli helpottunut nähtyään, että Lontoon koneesta tuleekin laiskaletkeä bassetti – oli nimittäin sormet verillä tarkastanut Alaskasta asti raijattuja alaskanhuskeja, jotka olivat sen verran hurjia, ettei niitä meinannut boksista saada ulos. Hulluja koiria, totesi.
Mäen ja Snellmanin visioiden mukaan me ”pelastamme” rodut risteyttämällä niitä keskenään ja rekisteröimällä sitten siihen rotuun, mitä koira lähinnä muistuttaa, jos mitään. Saman tien voimme unohtaa koko osallistumisen kansainvälisen koiranjalostusliiton eli FCI:n harrastus-, koe- näyttely- ja muuhun toimintaan ja pyöriä täällä omassa lintukodossa ”terveiden” rekkujemme kanssa sen jälkeen, kun rotukoirat on leimattu sairaiksi antamalla osin vääristynyttä kuvaa tilanteesta.
Kun cavalierkingcharlesinspanielit leimattiin sairaaksi ja saatiin jopa joku tiedemieskin uskomaan, että joka toinen koira rodussa on sairas, suunnitelmiin kuului "pelastaa" rotu risteyttämällä se luppakorvaisen perhoskoiran eli phalenen kanssa. Nyt näistä suunnitelmista ei ole kuulunut, kun taidettiin hoksata, etteivät jotkut Hollannin tilastot ole päteviä maailmanlaajuisesti.
Lisää ulostuloja on odotettavissa, sillä eläkeläisprofessori iloitsee, miten Katariina Mäkeä on yritetty Kennelliitossa hiljentää pitkään, mutta nyt hän on onneksi tärkeässä asemassa. Niinhän maallikko voisi luulla, mutta Kennelliitossa on luottamusmiespäätöksenteko, jossa politiikan, päämäärät ja liiton toiminnan tarkoituksen kyllä sanelevat luottamusmiehet eli Kennelliiton hallitus ja valtuusto eivätkä palkkalistoilla olevat konttorin työntekijät. Jos haluavat - ja nyt on kurinpalautuksen paikka.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Polviin ammuttu

Olin jo kirjoittanut päässäni täksi päiväksi niin harmittoman blogikirjoituksen, että siitä riemastuisivat korkeintaan kiinalaiset valkosipulinviljelijät.
Se jäi nyt toiseen kertaan, kun iltapäivällä soi puhelin ja käskettiin lukemaan seuraavassa linkissä oleva Lapin Kansan juttu meidän rotukoiriemme tilasta.

Vanhat tutut, eli eläkkeellä oleva professori Marjatta Snellman ja tämä kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen ”asiantuntija” Katariina Mäkihän ne siellä pyörittelevät mieliteemojaan.
Jutun johdannon mukaan ”poimuileva tulehtunut nahka, pullottavat silmät, jatkuva tukehtumisen tunne, liian suuri turkki, raskaan ruhon alla pettävät nivelet, luonnehäiriöt, pentuna nopeaan kuolemaan johtava pikkuaivojen ataksia, epilepsia, sokeritauti, tappava sydänvika ja paljon paljon muuta. Uljaat ja upeat rotukoirat riutuvat sairauksiensa alla.”
Pelastuskin heillä on: koiramaailma pelastuu ainoastaan sekoittamalla koirarotuja, eli tuottamalla sekarotuisia rakkikoiria. Eli jälleen ammuttiin täyslaidallinen, mutta nyt tähdättiin polviin, että tekee mahdollisimman paljon kipeää.
Molemmat leidit ovat istuneet Kennelliiton Jalostustieteellisessä toimikunnassa ja sen työryhmissä jo vuosia, joten heillä on ollut mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon ja tuoda omia viisaita ehdotuksiaan hyväksyttäviksi.
Sen sijaan molemmilla on levy juuttunut samaan uraan, ja ilosanomaansa he julistavat Kennelliiton ja noiden pahamaineisten rotukoirien kasvattajien ja –harrastajien rahoilla.
Kirjoitin viime marraskuussa ”Professori kiittää” – blogissa, miten Snellman vastaa koiraharrastajilta saamiinsa apurahoihin, matkastipendeihin, kunnianosoituksiin ja muuhun paapomiseen likaamalla omaa pesää sen kuin kerkiää.
Tämän vuoden puolella hänelle on rahoitettu matkoja Birminghamiin Englantiin ja Tukholmaan Ruotsin kennelklubin järjestämään suureen koirien terveyttä koskevaan kongressiin, ja muitakin ulkomaanmatkoja taitaa olla suunnitteilla. (Mitä lienee Tukholmassa keskusteltu, kun matkaraporttia en ole nähnyt, vaikka sen tulisi olla itsestään selvyys, kun muiden rahoilla matkustetaan.)

Mäen kohdalla tilanne on ongelmallisempi. Aiemmin hän on ollut Kennelliiton Jalostustieteellisen toimikunnan palkaton luottamusmiesjäsen ja siinä hänellä on ollut tietty vapaus omiin mielipiteisiin.
Nyt tilanne on toinen. Keskikesällä ilmoitettiin, että hänet on palkattu Kennelliiton toimistoon jalostusasiantuntijaksi syyskuun alusta lähtien. Hänen yhtenä tehtävänään oli avustaa meitä maallikoita, Kennelliiton kansainvälisissä työryhmissä toimivia edustajia. Varsinainen avustaja, jos mielipiteet ja käsitys suomalaisen koiranjalostuksen tilasta on se, mikä hänellä ja professorilla on.
Todellisuus kun on kovin toisennäköinen: muualla maailmassa arvostetaan sitä, miten paljon Suomessa ja naapurimaassa Ruotsissa on tehty terveiden rotukoirien jalostamiseksi, miten paljon tietoa meillä on kerättynä vuosikymmeniltä erilaisin terveystutkimuksin (joista osa taitaa lihottaa vain eläinlääkäreiden kukkaroita), ja miten meille ollaan kaavailemassa eräänlaisten esimerkkimaiden roolia kansainvälisessä kentässä.
Näin ainakin niiden kaavailujen mukaan, joita sekä kattojärjestömme FCI että pohjoismaisten kennelliittojen yhteistyöelin PKU pohtivat omissa (suomalaisen vetämissä) työryhmissään.
Professorin ja Mäen matkoista ja konferenssiosallistumisista olen esittänyt eriävän mielipiteeni hallituksen pöytäkirjaan. Mäen nimitykseen Kennelliiton virkaan en voinut puuttua, sillä se tuli ilmoitusluontoisena asiana, koska Kennelliiton sääntöjen mukaan hallituksen nimitysvaltaan kuuluvat vain osastopäällikkötason tai sitä ylemmät virkailijat, nekin toiminnanjohtajan esityksestä. Muut työntekijät palkkaa toiminnanjohtaja, joten meikäläisillä ei ole sanansijaa.
Kun en kuulu hallituksen sisäpiiriin, jonka kanssa asioista edes keskusteltaisiin, en tiedä, miten laajoja konsultaatioita nimityksen tiimoilta käytiin. Tuntuu kuitenkin oudolta, ellei hallituksen puheenjohtajan Helena Sunin ja Jalostustieteellisen toimikunnan puheenjohtajan Kirsi Sainion mielipidettä olisi kuultu ennen kuin päätettiin, kuka virkaan oli pätevin ja sopivin.

Tässä tilanteessa vähintä, mitä me voimme odottaa, ovat välittömät toimenpiteet siltä taholta, jolla muodollinen päätösvalta asiassa on.
Ei meillä voi olla julkisuudessa omia ideologiaansa levitteleviä ja omaa tiedotuspolitiikkaansa harjoittavia työntekijöitä, joiden toiminta on Kennelliiton toiminnan tarkoituksen vastaista oman pesän likaamista – etenkin, kun tuo likaaminen tapahtuu vähintäänkin kyseenalaiseen tilanteen analyysiin perustuen.
Vanhan sananlaskun mukaan sen lauluja laulat, jonka leipää syöt, ja sen tulee päteä Kennelliiton ja sen jäsenten nimissä julkisuudessa esiintyviin edusmiehiimme ja -naisiimme. Jos Kennelliiton toiminnan tarkoitus ei ole kaikille selvä, syksyn valtuusto voi marraskuun kokouksessaan selventää asiaa.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Veteraanelle yläikäraja?

Vanhan klisheen mukaan yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja hyvä kuva pysäyttää.
Minut pysäyttivät viikolla Koirauutisten kuvat näyttelyissä esitetyistä veteraanikoirista ja niiden voitoista.
Hyväkuntoisten veteraanien näyttelyosallistumista ja voittoja vastaan minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta silti pani miettimään, milloin me päästämme vanhuksemme viettämään eläkepäiviään.
Vielä jokunen vuosi sitten eläinsuojeluyhdistys huomioi Messukeskuksen näyttelyn vanhimman, erinomaisella palkitun veteraanin isossa kehässä (nyt tästä tavasta on onneksi luovuttu).
Silloin kiinnitti huomiota suurikokoisen rodun edustaja, jonka takaosan lihakset olivat jo menettäneet sen verran kimmoisuuttaan, että seisoessa koiran takaosa vapisi ja tutisi niin, että se näkyi kauas kehän laidalle.
Toisen, pienempikokoisen koiran esittäjää jututin hänen odottaessaan vuoroaan. Koira heilutti häntäänsä ja kerjäsi makupalaa. Esittäjän mukaan koira oli aina aivan innoissaan näyttelyyn lähdöstä varsinkin nyt, kun se oli toipunut hyvin jalkaleikkauksesta.
Minulle tuli toisenlainen kuva: stressattu koira, jolla oli jo kaihin sumentamat silmät ja joka läähätti makupalaa suuren näyttelyn metelin ja hälyn keskellä, kun sen oikea paikka olisi ollut kotona.
Tuomarina veteraaneita arvostellessaan joutuu miettimään paitsi koiran ikää, myös eläinsuojelullisia aspekteja. Jos koira on nähnyt parhaat päivänsä jo monta vuotta sitten, silloin ei auta kuin siirtää tunteensa sivuun ja todeta, että koira ei ole enää näyttelykunnossa, vaikka on joskus saattanutkin olla hieno rotunsa edustaja.
Jos kehään tuodaan stressaantunut, huohottava ja hengitysvaikeuksista kärsivä koira, ei auta kuin kirjoittaa arvosteluun, että koiran oikea paikka on kotona – kun sääli ja liiallinen hienotunteisuus ei auta koiraa, vaikka Euroopan laitamilta pitkien automatkojen päästä hankitut veteraanitittelit saattavatkin hivellä omistajan itsetuntoa.
Monessa rodussa veteraaniluokan alaikäraja, kahdeksan vuotta, ei ole ikä eikä mikään, kun rodun koirat saattavat elää 15-16-vuotiaiksi. Joissakin toisissa roduissa 10 vuotta on jo se ikä, jolloin koiran on annettava viettää rauhallista vanhuuttaan, vaikka kiusaus veteraanin esittämiseen kehässä olisi kuinka suuri tahansa. (Ja Luojan kiitos meillä on luovuttu käytännöstä, jolla yli 10-vuotiaita veteraaneja sai raijata ilmaiseksi näyttelyyn ilman ilmoittautumismaksua.)
Omistajan vastuulla on turvata monivuotiselle kumppanilleen hyvä vanhuus samalla tavalla, kun hänen on aikanaan itseään ja omia tunteitaan ajattelematta osattava tehdä päätös lemmikin viimeisestä matkasta eläinlääkärille, jotta koira säästetään turhilta kivuilta ja kärsimyksiltä.
Siksi myös päätös koiran jättämisestä kotiin nauttimaan eläkepäivistä näyttelymatkan sijasta on omistajan, ja se on osattava tehdä ajoissa – ettei jouduta säätämään taas uutta sääntöä, veteraaniluokan yläikärajaa, mikä ei olisi kuitenkaan toimiva kaikkien rotujen koirien kohdalla.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Kyllä se kesti…

… ja loppui vasta, kun kello Suomessa oli jo aamuneljän tietämissä. Nimittäin Andy Murrayn ja Novak Djokovicin välinen USA:n avoimien loppuottelu, joka jouduttiin siirtämään maanantaiksi jo viidettä kertaa peräkkäin huonon sään takia.
Sitkeästi sinnittelin aamuun asti, mutta täytyy tunnustaa, että pitkät pallorallit taisivat ottaa katsojankin voimille, kun huomasin torkahtaneeni sohvalla joskus toisen erän lopulla ja kolmannen alussa.
Ottelun loppupuolella varsinkin viidenteen erään siirryttäessä jännitin, kestääkö skotin kantti – näissä isoissa otteluissa kun yleensä voitto ratkeaa korvien välissä. Kesti se, ja nyt britit saivat ensimmäisen Grand Slam-voittajan sitten vuoden 1936 ja legendaarisen Fred Perryn.
Djokovic ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini arrogantin ja cry baby-asenteensa vuoksi. Tunnustetaan kyllä, että hän pelasi viime vuoden erinomaisesti ja näyttäisi myös kypsyneen pelaajana niistä ajoista vuodesta 2008, jolloin voitti ensimmäisen Grand Slaminsa eli Australian avoimet. Silloin oli kundin pää niin pullollaan, että en voinut kuin hikerrellä käsiäni, kun viimeistä kauttaan pelannut valovoimainen Venäjän tataari, Marat Safin, kukisti hänet Wimbledonin keskuskentällä suoraan kolmessa erässä jo toisella kierroksella.
Djokovicissa ja hänen perheessään ja kannattajajoukoissaan näkyy sellaista kiihkomielistä (kansalliskiihkoista?) uhoa, jota on vaikea ymmärtää varsinkin kun vertaa viileään brittiin. Lienekö selityksenä erilainen historia ja kulttuuritausta.
Koiristakin sen näkee: siinä missä Djokovic tepastelee Monte Carlossa Pierreksi nimetyn valkoisen kääpiövillakoiransa kanssa (Saksassa kasvatettu, mutta sielultaan serbi, sanoo Djokovic), Andy Murrayn borderterrierit Rusty ja Maggie Mayhem metsästelevät lintuja ja oravia Lontoon puistoissa ja tekevät sen verran muutakin pahaa kuin normaalikoirat yleensä tekevät…

Viimeinen kesäpäivä?
Oliko tänään viimeinen kesäpäivä? Vaikka kuinka toivoisi näiden säiden jatkuvan, on kai uskottava, että syksy on tulossa.
Mutta olihan tänään hieno sää, joten mikä oli turistien tepastella. Paljon heitä oli liikkeellä niin Kauppatorin kuin Senaatintorinkin kieppeillä.
Kun kukka-asetelmissa oli vielä kaunis väriloisto ja meri miltei tyyni, ei voinut kuin todeta, että kyllä meidän ydinkeskustaamme kauniine rakennuksineen kelpaa vieraille esitellä.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Miljonääriperijättäriä ja aristokraatteja

En malta olla kertomatta iltalukemisinani olevasta mainiosta kirjasta, To marry an English Lord, jossa Carol MacColl ja Carol McD. Wallace kertovat äkkirikastuneiden amerikkalaisten miljonäärien yrityksistä kohottaa yhteiskunnallista asemaansa ja arvostustaan seurapiireissä 1900-luvun molemmin puolin etsimällä tyttärilleen Englannista aviopuolisoiksi köyhtyneitä aristokraatteja, jotka tarvitsivat rahaa palatsiensa ja kartanoidensa ylläpitoon ja perintöveroihin – sekä omaan elämäntyylinsä.
Runsaasti kuvitettu kirja on tulvillaan aikansa kulttuurihistoriaa alkaen käyntikorttiprotokollasta pukeutumiseen, maaseudulla vietetyn viikonvaihteen ohjelmaan (viikonlopusta ei puhuttu, sillä silloin joku olisi voinut luulla, että töihin piti mennä maanantaina) tai herrojen portviinin tarjoiluetikettiin.
Tiesitkö, että kun päivällisen jälkeen leidit poistuivat salongin puolelle kahville, herrat jäivät istumaan päivällispöytään, jonne tuotiin portviini? Karahvi kiersi vastapäivään, ja jos joku jäi väliin, joutui odottamaan seuraavaa kierrosta. Eikä karahvia saanut nostaa juojalta toiselle, vaan se piti liuttaa pöydän pintaa pitkin.
Tai että joissakin kartanoissa oli viikonvaihteisin tapana soittaa herätyskelloja aamulla kuudelta, jotta vieraisiin makuuhuoneisiin eksyneet yövieraat ehtivät hakeutua omiin huoneisiinsa ennen kuin palvelusväki lähti liikkeelle?
Tämä kirjan kuvaama kuvio, eli rahaa nielevä kartano ja rikas amerikkalainen miniä, esiintyy myös suositussa Downton Abbey-televisiosarjassa.
Aristokraattien kanssa kuvissa esiintyy myös koiria, olihan jo kuningatar Viktoria tunnettu koirien ystävä, ja hänen jälkeensä valtaistuimelle noussut Edward VII kulki kaikkialla kettuterrierinsä kanssa.
Marlborough’n herttuan perhettä kuvaavassa John Singer Sargentin maalauksessa esiintyy kingcharlesinspanieli niin kuin oikein onkin, kun tapahtumapaikkana on Blenheimin linna.
Linna sai se aikanaan lisärahoitusta amerikkalaisesta Vanderbiltin rautatieimperiumista, kun tytär meni naimisiin Marlborough’n 9. herttuan kanssa. Komea paikka hienoine puutarhoineen Blenheim onkin, ja suosittelen visiittiä, jos satutte olemaan Oxfordin lähellä.
Itse kävin siellä joitakin vuosia sitten Englannin lomallani, jolla emäntä sattui olemaan sopivasti cavalierkasvattaja – ja oli nuoruudessaan ollut mukana linnassa järjestetyissä tanssiaisissa ja muissa juhlissa, joten sisäpiirin tietoa tuli.
Linna rakennettiin aikanaan ensimmäisen Marlborough’n herttuan arvonimen saaneelle John Churchillille lahjaksi hänen vuonna 1704 Ranskan Ludvig XIV:n joukoista saavuttamastaan voitosta. Englannin toisen maailmansodanaikainen pääministeri Sir Winston Churchill (jolla hänelläkin oli amerikkalainen äiti ja pääministerivuosinaan musta villakoira) syntyi Blenheimissa nyt yleisölle avoimena olevassa alakerran huoneessa.
Metsästystä ja metsästyskokeita harrastaville Blenheimin palatsi on myös oiva käyntikohde, sillä palatsin mailla järjestetään joka kesä suuret riistamessut.

... ja muotia ja parfyymiä

Nämä amerikkalaiset miniäehdokkaat vaatetti miltei poikkeuksetta vuonna 1858 englantilaisen Charles Frederick Worthin Pariisiin perustama The House of Worth – muotihuone, oman aikansa edelläkävijä, jonka toiminta jatkuu edelleenkin, vaikka Worthin sukua ei ole ollut mukana muutamaan kymmeneen vuoteen.
Siinä missä ranskalaiset asiakkaat ostivat kolme-neljä pukua ja sinnittelivät niillä pitempään, amerikkalaiset ostajat ostivat koko sesongin puvut, 70-80 asua, kun vaatteita piti vaihtaa neljäkin kertaa päivässä, ja lisäksi tulivat naamiaiset ja muut juhlat.
Meikäläisille Worth on tutumpi 1930-luvulla lanseerattujen parfyymien ansiosta. Ne olivat uudenlaisia, art deco-kauden parfyymejä, joiden pulloja suunnitteli mm. aikansa lasimestari René Lalique.
Tunnetuin parfyymi on vuonna 1932 markkinoille tullut Je Reviens, jota Euroopasta sodasta kotiin palaavat amerikkalaiset sotilaat rahtasivat 1940-luvulla kotiin mielitietyilleen.
Itsekin muistan saaneeni lahjaksi Je Reviens –pullon, mutta yhteen pulloon parfyymin käyttö jäi, kun se oli mielestäni liian hempeän kukkamaista. Parfyymi tuotiin uudestaan markkinoille 1980-luvulla uudella, EU:n kemikaalimääräykset täyttävällä koostumuksella, mutta ymmärtääkseni se ei ole alkuperäisversion veroinen. Parfyymistä näyttää esiintyvän myös halpaversioita.
Itse kokeilin monia parfyymimerkkejä Chanelin vitosesta Diorin uuden aallon parfyyminä kehuttuun Poisoniin, kunnes sitten omaksi merkiksi vakiintui vuosikausiksi Yves Saint Laurentin Opium.
Se herätti ristiriitaisia tunteita. Kerran olin arvostellut kettuterriereitä, kun kehän jälkeen naispuolinen näytteilleasettaja ryntäsi luokseni. Odotin haukkuja, mutta tämä totesikin, miten ihanaa on, että sinulla on Opiumia, kun ”meidän perheen miehet ei voi sietää sitä enkä voi käyttää sitä silloin, kun ovat kotona”.
Toisen kerran arvostelin beaglejä Turun raviradalla. Topakka täti-ihminen oli tulossa kehään ns. mettä-beaglensä kanssa eikä ollut lainkaan innostunut, että treenaamaton koira piti esittää pöydällä. Rekku saatiin pöydälle, mutta hampaitaan se ei suostunut näyttämään, johon täti: ”Täällä haisee.” Minä: ”Kai täällä on hevosten jätöksiä, kun tämä on ravirata.” Täti: ”Ei kun tuomari haisee.” Se niistä parfyymeistä.
Oma nenä turtui parfyymin tuoksuun, ja siksi yllätyin aina, kun töissä tiedettiin, milloin olin tullut - kertoivat ohikulkiessani parfyymin tuoksun jääneen leijumaan käytävälle.
Sen sijaan olin huomaavinani tuoksun muuttuneen vuosien varrella alkoholipitoisemmaksi varsinkin parfum de toilette -versiossa - varsinaista tippa korvan taakse asetettavaa parfyymiahan meiltä ei kaupoista ole oikein löytynyt. Uutta merkkiä katselin pitkään, ja nyt olen päätynyt käyttämään Bulgarin mustaa jasminia eli Jasmin noir’ia - mutta en mene vannomaan, enkö vaihtaisi, jos vielä sopivampi tuoksu kohdalle sattuu.
PS. Loppuun sisustusvinkki: pieni suihkaus parfyymia lämpöpatteriin, ja koko huusholli tuoksuu hyvältä monta tuntia!

torstai 6. syyskuuta 2012

Syyskauden aloitus

Syksyn tulon tietää viimeistään siitä, kun on matkattava Kasarmitorin kulmille.
Suomen Kääpiökoirayhdistyksen hallitus kokoontui siellä eilen illalla ensimmäiseen kokoukseensa kesälomien jälkeen. Kaikki olivat paikalla innokkaina jatkamaan kautta, ja ihailla täytyy sitäkin hallituksen jäsentä, joka ajaa 4-5 tunnin automatkan ja palaa sitten yötä myöten kotiinsa.
Kesäkausi oli hiljainen, minkä rutiiniasioita kuten jäseneksi liittymistä tai kennelnimianomuksia käsiteltiin sähköpostitse. Ja tietenkin järjestettiin Kaivarin näyttely.
Siitä olimme saaneet kirjalliset moitteet Kennelliitolta, koska kahdella tuomarilla tuo arvosteltava koiramäärä ylitti 85 koiran rajan, toisella kahdella ja toisella yhdellä koiralla.
Kun tuloksia tarkasteltiin, kävi ilmi, että tuon kahden koiran ylittäneen tuomarin kehästä oli poissa kaksi koiraa, eli lopulliseksi määräksi jäi 85, ja toisella, yhdellä ylittäneellä, oli poissa seitsemän koiraa, joten hän arvosteli 79 koiraa eikä suinkaan 86.
Sitten oli yksi suosittu tuomari, jolta siirrettiin pois pentu- ja junioriluokan koiria niin, että hänelle jäi 84 koiraa. Lopulliseksi koiramääräksi muodostui kuitenkin 89, kun viisi juniorikoiraa oli palkittu toisessa kehässä sertifikaatin arvoisella ja tulivat tämän alkuperäisen kehään arvosteltavaksi ja sijoitettavaksi Paras uros- ja Paras narttu-luokissa.
Kuulin, että Helsingissä järjestetty kansainvälinen näyttely sai sekin kirjalliset moitteet, vaikka heillä oli tuomarille merkitty laskuvirheen vuoksi 86 koiraa, kun oikea määrä oli 85. Asia korjattiin Kennelliittoon, mutta pyyhkeitä tuli silti. Edelleenkin kuulutan tervettä järkeä näissäkin asioissa.
Kun ollaan syyskuussa, eilisessä kokouksessa käytiin jo läpi syyskokoussuunnitelmia ja mietittiin ensi vuoden toimintasuunnitelman ja talousarvion valmistelemista.
Tärkeänä asiana oli esillä Kennelliitolle lähetettävä esitys liiton kurinpitolautakunnan antamista rangaistuksista ja ns. lisäseuraamuksista kuten rekisteröinti- ja näyttelykielloista tiedottamisesta rotujärjestöille ja rotuyhdistyksille.
Nyt Kennelliiton hallitus päättää erikseen näiden päätösten julkaisemisesta Koiramme-lehdessä, jolloin kiellon voimaantulosta on jo kulunut jokunen kuukausi. Rotujärjestölle tai –yhdistykselle asiasta ei tiedoteta – sillä seurauksella, että se voi tietämättömyydestä ottaa yhdistyksen pentuvälitykseen pentuja, joita ei voidakaan rekisteröidä kasvattajan rekisteröintikiellon takia.
Tai yhdistyksen luottamustehtävissä (vaikkapa juuri pentuvälittäjänä ja –neuvojana tai jalostustoimikunnassa) voi toimia henkilö, jolle on annettu rekisteröintikielto.
Tavallista tämä ei ole, mutta näinkin voi tapahtua, ja kaikkien uskottavuushan siinä menee, jos näin käy. Huhujen perusteella ei voida toimia, joten tiedon saaminen Kennelliitosta on oleellista.
Kokouksen pöytäkirjan ulkopuolella siunailtiin myös tätä maailmanmenoa, kun yksi ja toinen on valmis käräjöimään asioista, joissa pitäisi tietää häviävänsä, mutta onpahan kiusattu yhdistyksen hallitusta – unohtaen, että samalla kiusataan koko yhdistystä ja sen jäseniä, eikä todellakaan auteta rotua. Yhdistyshän on me, jotka olemme sen jäseniä, ei ainoastaan sen hallitus - jonka me itse olemme demokraattisesti valinneet!
Nyt yhdelle yhdistykselle oli pamahtanut monen tuhannen euron asianajolasku, vaikka käräjille ei ollut vielä edes ehditty. Ensin tuli kanne vuoden koira-pisteiden laskusta ja nyt moititaan vuosikokousta, jonka pöytäkirjaan oli kirjattu eriäviä mielipiteitä lähes kohtaan kuin kohtaan. Esimerkiksi kokouksen puheenjohtajan valinta selkeällä äänestyksellä ei kelvannut, ja eriävä mielipide esitettiin myös siitä, kun kokous valitsi hallituksen jäsenen pöytäkirjantarkastajaksi.
Ketähän tämäkin auttaa?
***
Anteeksi nyt hyvät tennisharrastajat, jos mielipiteeni USA:n avoimista ja sen televisioselostuksista ovat teitä loukanneet. Maskun miehen menestys näkyy tuloksista eikä sitä tarvitse selittää kuvitellulla pahalla olollani.
Suuri osa hänen toisen kierroksen ottelustaan esitettiin kyllä Eurosport-2-kanavalla, mutta selostajina olivat britit, ja taitaa siellä olla kommentaattoreina myös australialaisia entisiä ammattipelaajia, joten lähestymistapa on erilainen kuin ykköskanavalla. Sama pätee vaikkapa pyöräilyyn, vaikka ykkösen Peter Selinin selostustyylistä pidänkin.
Jätän nyt suomalaiset tennistähdet ja –selostajat rauhaan. Sen sijaan saatan vielä sanoa yhtä ja toista kisoista, joissa suomalaisia ei ole mukana, kuten meneillään olevasta Espanjan ympäriajosta Vueltasta tai tulevasta golfin Ryder Cupista.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Tynkä Euroopan Voittaja-näyttely

Tämänvuotisesta Euroopan Voittaja-näyttelystä lokakuun alussa Romanian pääkaupungissa Bukarestissa uhkaa tulla varsinainen tynkänäyttely: perjantaina, kun ilmoittautumisaikaa oli jäljellä kolme päivää, näyttelyyn oli ilmoitettu vajaat 2300 koiraa.
Pariakymmentä tuhatta lienee odotettu, mutta kauas tästä luvusta jäätäneen. Ei sitten ihme, että niin romanialaiset kuin kansainvälisen kattojärjestömme FCI:n herratkin ovat hätääntyneet. Jo joitakin viikkoja sitten FCI:n puheenjohtaja Hans Muller esitti liiton internetsivuilla tyypillisen kapulakielisen vetoomuksen todeten FCI:n pitävän eläinsuojeluasioita ja koirien hyvinvointia etualalla ja antaen tukensa Romanian kennelpäättäjille.
Romanialaiset ovat puolestaan syyttäneet koirakadosta Euroopan taloudellista tilannetta, eläinsuojeluaktivisteja, jotka on haukuttu ohimennen, kun eivät muka ole tehneet yhtä paljon maan kulkukoirien kohtelun kohentamiseksi kuin he itse, sekä rikollisuudesta ja maan teiden kunnosta vallitsevia harhaluuloja.
Tuskinpa Romanian menoa nähneet, yleensä autoilla koiranäyttelyihin matkaavat länsieurooppalaiset vakuuttuvat, jos heille kerrotaan, että valtateitä ei ole, mutta muut tiet ovat hyvässä kunnossa, ja rikollisten sijasta romanialaiset ovat hyvin lähimmäisrakasta kansaa!
Katukoirien tilanteen ja eläinsuojeluasioiden esille nostamisen ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, sillä näistä asioista puhutaan nykyisin – onneksi – aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Eikä se todellisuus Romaniassa kovin ruusuinen ole.
Samalla tavalla puhutaan ihmisoikeuksistakin järjestettäessä urheilu- ja kulttuuritapahtumia epämääräisissä paikoissa, olkoon sitten Formula-ykköset Bahrainissa tai lätkän MM-kisat Valkovenäjällä. (Eikä Bahrainin oppositio olisikaan saanut niin paljon julkisuutta ilman formuloita.)
Romanian kohdalla kannattaa syyttää liian suurisuuntaisia suunnitelmia, kun siellä on kuviteltu heidän omilla kansalaisillaan ja muilla eurooppalaisilla olevan varaa tai innostusta näyttelyttää koiriaan viikon näyttelyputkessa erikoisnäyttelyissä ja tavallisissa "kansallisissa" näyttelyissä epärealistisilla ilmoittautumismaksuilla.
Innostusta ei lisää se, että tuomarit ovat pääsääntöisesti niitä samoja FCI:n ja eri kennelklubien vaikuttajia, jotka arvostelevat sekä Maailman- että Euroopan Voittajanäyttelyissä vuodesta toiseen, usein samoja rotuja - ja liekö edes mietitty, miten suuria asiantuntijoita he näissä roduissa ovat.
Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten romanialaiset jättilaskusta selviävät, sillä epäilenpä kenenkään käärivän näyttelystä jättivoittoja. Toivottavasti EUV-näyttelyn lukuisat tuomarit eivät ole sijoittaneet omia rahojaan matkalippuihin, tai ainakin saavat omansa takaisin.

Miksi sitten Romanialle myönnettiin tuon näyttelyn järjestämisoikeus? FCI:n Euroopan osaston kokous sen myönsi, ja itsekin olin siellä paikalla.
Romanialaiset olivat käyneet jo aikoja näkyvää PR-kampanjaa näyttelyn saamiseksi: arvonäyttelyihin tuotiin autolasteittain syötävää ja erityisesti juotavaa (jota käytäntöä meidänkin standeillamme näytetään matkitun) päättäjien taivuttelemiseksi.
Tarjoiluista piittaamatta kokouksessa Pohjoismaat eivät äänestäneet niinkään Romanian puolesta vaan Tshekkiä vastaan, sillä tuolloin käsiteltävänä olivat vain näiden kahden maan anomukset. Kun Tshekki oli rajannut päivämääränsä tiettyihin päiviin helmikuussa eli ajankohtaan, jolloin Euroopan lentokentät ovat usein suljettuina lumimyrskyjen ja pakkasen takia ja liikenne jumittunut päiväkausiksi nietoksiin, emme voineet kuvitellakaan odottavamme meikäläisten pitkämatkalaisten matkustavan autoilla Baltian ja Itä-Euroopan teitä noinkin epävarmoissa olosuhteissa.

FCI:llä ja sen Euroopan osastolla on kyllä miettimisen paikka: mitä tehdään, kun maanosanäyttelyt eivät vedä? Dublinissa tuomarit pyörittelivät peukaloitaan, kun päivän työ oli vähäisen koiramäärän vuoksi tehty parhaimmillaan tunnissa tai kahdessa, koirakato viime vuonna Hollannissa oli tuntuva, ja nyt Romanian EUV-näyttelystä uhkaa tulla pannukakku. Ja ensi vuoden Budapestin Maailmanvoittaja-näyttelyn kohtalo on sekin epäselvä.
Me Pohjoismaissa voisimme miettiä myös oman ”maanosan” perustamista FCI:n sisälle, sillä me täytämme nämä kriteerit täysjäsenmaiden ja rekisteröintien suhteen. Meillä on jo vakiintunut Pohjoismaiden Voittaja-näyttely, joka kerää vuosittain yli 8000 koiraa kilpailemaan omasta tittelistämme eikä varmasti jää arvostuksessa näistä tynkänäyttelyistä jälkeen. Oman maanosa-osaston myötä meille tulisi automaattisesti paikka FCI:n hallitukseen ja sitä myötä lisää vaikutusvaltaa.

***
Onpa tässä tullut katsottua tennistä viimeisen viikon aikana, kun USA:n avoimet ovat täydessä käynnissä ja otteluita tulee niin suorana kuin nauhoitettuina lähes ympäri vuorokauden. Lukijaa länsirannikolta surkuttelen, kun hänen alueellaan ei näy Eurosport-kakkonen, vaan joutuu kuuntelemaan kansainvälisen Eurosport-ykkösen surkeasti sopertelevia suomenkielisiä selostajia. Itse olen kääntänyt kanavaa ja säästänyt jopa hyviä matseja katsottavaksi uusintana englantilaisten selostajien kommenteilla varustettuina heti, kun olen kuullut, että Arne Six on äänessä. Siksi ei tarvinnut hermostua kuunnellessaan Jarkko Niemisen toisen kierroksen ottelun selostusta, kun rökäletappiota ei turhaan selitelty.

tiistai 28. elokuuta 2012

Ajattelemattomuutta ja anteeksipyyntö

Kaivopuiston koiranäyttelyn tuloksia tarkastellessani huomasin, että näyttelyyn oli osallistunut koira, jonka ei olisi meidän omien sisäisten sääntöjen perusteella koskaan pitänyt siihen osallistua.
Kennelliiton näyttely-, jääviys- ja muita sääntöjä ei toki oltu rikottu, vaan tuon pentukoiran osallistuminen ja sen saamat tulokset olivat aivan sääntöjen mukaiset.
Meillä on rotujärjestön sisällä ollut jo vuosia oma, tiukempi sääntö, joka on julkaistu näyttelyn tietojen yhteydessä omilla sivuillamme sekä näyttelyluettelossa: näyttelytoimikunnan jäsenet ja heidän perheenjäsenensä eivät kilpaile omistamillaan koirilla meidän näyttelyssämme.
Säännön tarkoituksena on välttää edes antamasta kuvaa, että näyttelytoimikunnan jäsenet ovat valitsemassa omille ja perheenjäsentensä koirille sopivia tuomareita (olkoonkin, etteivät yksityiset jäsenet tuomarilistoja paljon sorkkimaan pääse). Eli tasainen pelikenttä kaikille.
Tällä nimenomaisella pennulla on kolme omistajaa, joista yhden omistajan äiti on näyttelytoimikunnan jäsen.
Miksi tätä ei huomattu? Luulen, että me näyttelytoimikunnassa olemme pitäneet asiaa niin itsestään selvänä, että emme ole huomanneet ottaa sitä erikseen kokouksissa esille, joten asia ei varmasti ole tullut ko. toimikunnan jäsenen mieleenkään, sillä hän on tullut toimikunnan jäseneksi vasta jokunen vuosi sitten (eikä hän esittänyt koiraa kehässä).
Alihankkijamme Showlink Oy ei ole välttämättä meidän säännöstämme tiennyt, ja, kuten sanottu, koiran ilmoittautuminen on Kennelliiton sääntöjen mukaista. Ilmoitettujen koirien sähköisiä tietoja tarkastettaessa taas käy ilmi, että koiran on ilmoittanut näyttelyyn yksi koiran omistajista, mutta kahden muun, mm. tämän perheenjäsenen, omistajatietoja ei tässä tiedostossa näy.
Minun olisi pitänyt huomata asia siinä vaiheessa, kun sijoittelin näyttelyn koiratietoja näyttelyluettelon sivuille sitä taitettaessa. Enpäs huomannut, ja moka oli minun. Kun luettelolla oli kiire kirjapainoon, en edes tutkinut yksittäisten koirien tietoja, vaan yritin varmistaa koirien kilpailunumeroista, että jokainen koira sivunvaihtovaiheessa tulee mukaan. Muistan kyllä vilkaisseeni tämän rodun pentujen osoitetietoja ja todenneeni, että Helsingin osoitteita ei ole.
Ei auta kuin esittää nöyrä anteeksipyyntö ja luvata, että skarpataan jatkossa.

Näyttelytoimikunnan jäsenten koirien osallistuminen näyttelyyn, jota he ovat järjestämässä, on aiheuttanut keskustelua vuodesta toiseen. Osallistumisen puolesta puhuu se, että pienemmissä rotujärjestöissä ne samat ihmiset, jotka kilpailevat koirillaan näyttelyissä, ovat myös niitä, jotka näyttelyn työt tekevät. Kunhan varmistetaan, etteivät nämä henkilöt esitä koiriaan kehässä, tai jos esittävät, eivät ole etukäteen tuomarin kanssa tekemisissä.
Isoissa näyttelyissä osallistumiskielto kyllä mielestäni puoltaa paikkaansa, sillä näyttelyssä riittää riittävästi tekemistä ilman, että pitää huolehtia omista rekuista ja jännätä niiden menestymisestä - varsinkin kun Suomessa riittää muita näyttelyitä, joissa koiransa kanssa kilpailla.
Tuomareidenkin kannalta on miellyttävämpi, jos näyttelytoimikunnan jäsenet pitävät koiransa kotona. Ei ole kovin hauska katsoa nyrpeää naamaa iltaruoalla, jos näyttelyn puheenjohtajan koirat ovat päivän aikana saaneet kehässä sinisiä tai keltaisia nauhoja. Tai kuunnella lentokentälle kuljettavan autokuskin narinaa tuomarista, joka ei mitään ymmärtänyt, kun heitti heidän koiransa ulos sinisellä nauhalla – ja sattuu itse olemaan se tuomari.
Eniten puhetta ja uskottavuuden menetystä tavallisten näytteilleasettajien keskuudessa aiheuttavat kuitenkin nämä tuomarikoiranomistajat, jotka keplottelevat koiriensa omistajuudella: koiran omistajat vaihtuvat näyttelystä toiseen riippuen siitä, toimiiko koiran omistaja tuomarina näyttelyssä vai ei ja saako koira jääviyssäännön mukaan osallistua näyttelyyn vai.
Näissä tapauksissa voisi valita aivan selkeästi, missä roolissa aikoo harrastuksessa toimia, tuomarina vai vuoden koira-pisteistä kilpailevana kilpailijana, jolla ei ole varaa olla poissa yhdestäkään isommasta näyttelystä.
Samoin voitaisiin miettiä, onko sääntöjen tiukentamisen paikka niin, että voidakseen kilpailla näyttelyssä koiran omistajatietojen pitää täsmätä ilmoittautumisen päättymisen aikaan Kennelliiton rekisteriin kirjattujen omistajatietojen kanssa, tai ainakin omistajamuutoksen pitää olla tuolloin vireillä.
Uskottavuudesta tässä kuitenkin on kyse.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Väliaikatietoa Kaivarista

1300 häntää heiluu Kaivopuistossa, julisti Hufvudstadsbladet tänä aamuna otsikossaan Kaivopuiston koiranäyttelyn puffissa.
Ja mikäpä Kaivarissa on ollessa: ilmatieteen laitoksen mukaan näillä seuduilla on lämmintä yli 18 astetta, aurinko paistaa ja tuulikin puhaltaa vain neljän metrin nopeudella sekunnissa, ja sekin etelästä. Itse puistossa taitaa lämpötila olla vielä pari astetta korkeampi, ja joku jo väitti, että hiki tulee. Sadettakaan ei ole odotettavissa ennen kuin illalla.
En tiedä, mistä Kaivari on saanut sadenäyttelyn maineen. Joskus on tullut muutama pisara tai pieni kuuro. Ainoa oikea kaatosadenäyttely, jonka muistan, oli vuonna 2006, jolloin satoikin sitten kaatamalla aamusta iltaan, viemärit tukkeutuivat, ukkonen jyrisi ja salamoi ja trombi riepotteli Talin golfkentän hospitality-telttoja.
Meteliä näille kulmille tuntuu kuitenkin riittävän ilmassa hyrräävistä helikoptereista alkaen, sillä läheisellä Tähtitorninmäellä on meneillään Red Bullin mäkiautojen GP-kisa. Onneksi on mäki välissä.
Kaivarin tuloksiakin on jo saatavana osoitteessa www.toydogs.net > Tulokset.

lauantai 25. elokuuta 2012

Ei ole työt titteleistä kiinni

Sota ei yhtä miestä tai naista kaipaa, sanotaan.
Eikä Kaivopuiston koiranäyttelyn puheenjohtajan tarvitse olla paikalla aamusta iltamyöhään, kun muutkin voivat hoitaa hommia. Näin tuumin, vaikka en yleensä kenenkään neuvoja kuuntele.
Nyt ajattelin, että voisi vähän varoa, sillä ääneni on takkuillut ja kähissyt jo pitemmän aikaa äänihuulen feelun takia saatuani jonkun pöpön, eikä vilustuminen ole kuulemma suotavaa.
Mutta mikäpä on delegoidessa, kun on osaava ja kokenut järjestelytoimikunta, jossa hommat hoituvat rautaisella rutiinilla, samalla pieniä uudistuksia kehittäen.
(Tämähän meillä yleensä näyttelyiden järjestämisessä on ongelma: toimikunnat vaihtuvat vuodesta toiseen, ja jokaisen pitää yrittää keksiä pyörä uudelleen ilman riittävää asiantuntemusta.)
Jos toimikunnan jäsenet ovat hermostuneet puheenjohtajan tehtävien jakeluun tai päällepäsmäämiseen, eivät ole ainakaan rohjenneet tuoda sitä julki, vaan ovat tunnollisesti raportoineet tehdyistä töistä.
Järjestelyjä tehtäessä tulee mieleen aikanaan oppimani periaate. Minulla oli pomona sittemmin USA:n Euroopan asioiden apulaisulkoministeriksi kohonnut Rozanne Ridgeway, jonka periaatteisiin kuului, että kun kokonaistavoite tiedettiin, sen jälkeen pidettiin huolta siitä, että jokainen yksityiskohta toimi vimpan päälle. Kun yksityiskohdat olivat kunnossa, kokonaisuuskin napsahti paikalleen.
Ne, jotka eivät hänen kanssaan pärjänneet, olivat sitä mieltä, että hän oli ”vaikea”; ne, jotka pärjäsivät, pitivät häntä ”vaativana”, ja ottivat opiksi. Ihmekö tuo, että hän ulkoasianhallinnon jätettyään siirtyi pörssiyhtiöiden hallitusammattilaiseksi ja oli monen tunnetun suuren yhtiön hallituksessa 3M:stä Boeingiin saakka.
Meilläkin on kymmeniä noita tilaisuuden onnistumiseen vaikuttavia yksityiskohtia viilailtu kohdalleen. Järjestelypäällikkö Hasse Heikkilä on soitellut ja raportoinut niin sähköasennuksista ja piuhoista kuin romppeiden kuljetusaikatauluista.
Toimistopäällikkö Maarit Nordström koukkasi vielä eilen illalla tätä kautta, toi näyttelyluetteloita ja antoi raporttia kehä- ja kehätoimitsijajärjestelyistä (suklaata on kuulemma kehiin luvassa).
Kertoi myös, että toimistossa Erja Kaartinen on varautunut lähettämään yksityisesti live-kuvaa näyttelypaikalta. Ehdotin, että kuvaa kaikki toimistoon tulevat rettelöitsijät ja riitapukarit, ja varsinkin ne, jotka yrittävät tunkea autollaan laittomasti puiston puolelle.
Hovieläinlääkärimme oli kysellyt, että kukahan hänen palkkionsa maksaa, johon Heidi Streng kertoi vastanneensa, että kolehtia kerätään. Tämän eläinlääkärinpalkkion olen nimittäin maksanut joka näyttelyssä heti aamusta omista rahoistani. Tuo palkkio oli markka-aikaan yksi kokonainen markka, eivätkä hilut kelvanneet. Kun siirryttiin euroon, muiden hintojen tavoin eläinlääkärin palkkio nousi kokonaiseen euroon. Kallista on…
Eilen tulivat myös ensimmäiset tuomarit, joista jotkut arvostelivat tänään Tervakosken kansainvälisessä näyttelyssä. Tuomareita briifaamaan suomalaisen arvostelusysteemin saloista olin värvännyt kansainvälisen kattojärjestömme FCI:n hallituksen jäsenen.
Lentokentällä olivat seisseet sievässä rivissä nimikylttien kanssa Tervakosken Tapio Eerola, Terrierijärjestön Eija Kemiläinen ja meidän Puppu Schauman (kun Leena Sarvi pyöri toisessa terminaalissa hakemassa sitä kautta tulevia tuomareita). Kaikki tulivat ajallaan, minkä nyt belgialaisen tuomarin matkatavarat olivat joko jääneet Brysselin kentälle tai lennätetty eksoottisempaan määränpäähän.
Tapsa muuten totesi jälkeenpäin, että kun on allrounder (=tuomari) saa kunnian seistä passissa lentokentällä ja kuskata porukkaa kovaa vauhtia hyvällä autolla. Lohduttelin häntä, etten ole allrounder, mutta silti olen tilaillut toaletteja ja liikennemerkkejä siirtokehotuksia varten, joten ei ne työt ole titteleistä kiinni- vaikka itse ei kaikkea tarvitse tehdäkään.
Nyt sitten jännätään, ehtiikö yön sadekuuro ohittaa Kaivarin ennen näyttelyn alkamista (ja yösade on aina tervetullut, sillä se karsii puiston juhlijoita), että edes osa näyttelyä saataisiin vietyä läpi poutasäässä.
***
Tässä muun ohella kiukuttelen NelonenPro:lle ja DNA:lle uskomattoman huonosta asiakaspalvelusta. Ohjelmatietojen mukaan USA:ssa parhaillaan meneillään oleva golfin nelipäiväinen Barclays Championship esitetään NelonenPro-ykkösellä kaikkina päivinä. Torstaina niitä pääsi seuraamaankin (ja kun pitää lyödä kaksi kärpästä samalla iskulla, golfia katsoessani pesin samalla toistakymmentä pikku taulua. Niitä olisi vielä pestävänä.) Ykköskanavalta tuleekin nyt ihan jotain muuta beachvolleysta alkaen, ja golfit on siirretty Pro:n kakkoselle, jota taas DNA ei suvaitse kaapeliverkossaan näyttää.

torstai 23. elokuuta 2012

Vempaimen vietävänä

”Mikä Kaivopuiston osoite on?” ”Kaivopuisto, Helsinki.” ”Mutta se oikea osoite?” ”Kelpaako Kaivopuisto, 01400 Helsinki?”
Navigaattoreiden avulla autollaan liikkuvathan ne siellä kyselevät. Kai puistolle jossain jonkinlainen katunumerokin on, mutta en ole ehtinyt tehdä niin paljon tutkivaa journalismia, että olisin maanmittauskartoista numeroa hakenut – kun puisto näkyy kartoilla niin isona vihreänä länttinä ja taitaa katujen varsissa opasteitakin olla. Puistossa olevalle soittoruokalalle (jota joskus on pidetty julkimoiden ykkösyökerhona) kyllä löytyy virallinen osoite, eli Iso Puistotie 1.
Navigaattori on varmaan hyvä vempain, mutta kyllä se usein harhaan vie. Monta kertaa olen neuvonut lähiympäristössä pyöriviä turistiautoilijoita, jotka ovat yrittäneet löytää paikallisia nähtävyyksiä – päätyäkseen korttelikaupalla harhaan.
Näin kaupungissa asuvana autottomana taksin käyttö tulee monta kertaa halvemmaksi ja kätevämmäksi kuin oman auton pito (etenkin, jos hyppää silloin tällöin ratikkaan), ja silloin nuo navigaattoreiden ja muiden reittiopasvempaimien ongelmat tulevat usein esille. Navigaattorihan ja taksin reitinohjaushan näyttää ohjaavan isommille väylille, missä menoa hidastavat monet liikennevalot ja muu liikenne.
Sitten ovat taksikuskit, joilta ei enää tänä päivänä taideta vaatia työvoimapulan takia samanlaista paikallistuntemuksen tutkintoa kuin aikaisemmin. Jotkut tunnustavat ihan suoraan, ettei heillä edes ole hajua meidän kulmakunnan kaduista. (Vasta äskettäin hermostuin pahanpäiväisesti ja vaadin kuljettajaa sammuttamaan mittarin, kun itsepäisesti yritti tehdä kilometrin matkasta viiden kilometrin keikkaa!)
Samalla tavalla kuin navigaattoreihin yksi ja toinen turvautuu tänä päivänä muihin vempaimiin, ja ne perustaidot ovat unohtua. Moniko osaa enää päässälaskua? Tai oikeinkirjoitusta, kun sanojenkäsittelyohjelmat korjaavat automaattisesti erikseen kirjoitetut yhdyssanat?

Näitä miettiessäni, kadulla autokyytiä odottaessani törmäsin Villakoirakerhon vanhaan rouvaan. Kyllä, rouvat ovat tulossa sunnuntaina Kaivopuistoon sopivilla eväillä varustettuina. Rouvista vanhin oli lähettänyt terveisiä ja käskenyt kertomaan, miten pettynyt hän oli, kun tuomari ei ole hänen ehdottamansa, joitakin vuosia sitten arvostellut englantilainen herrasmies - jos kilpaileva koira ei ollut kaksinen, silmä voi aina levätä herran komeassa ulkomuodossa, oli rouva tuuminut!
Tällä välin odottelen illaksi kunnon sadetta, sillä se jos mikä rauhoittaisi Taiteiden yön juhlijoita ja näitä pahimpia sikailijoita, joita jo alkuillasta liikuskeli Espan puiston tienoilla.

lauantai 18. elokuuta 2012

Samettisäätä ja silkkiä

Kyllä on ollut tänään ihan samettisen pehmyt kesäsää! Viimeisiä viedään, sanoisi pessimisti, sillä ensi viikolla viilenee ja kesä meni kuin huomaamatta.
Kesälauantait meidän kulmilla ovat hyvin rauhallisia: liikenne sujuu verkkaisesti, jalankulkijoita ei paljon näe ja katujen varsilta löytyy jopa parkkipaikkoja, kun paikalliset ovat lähteneet mökeilleen.
Frisöörin kanssa iltapäivällä ihmeteltiin, menevätkö ihmiset tänä päivänä vähemmän naimisiin, vai jättävätkö valokuvaukset amatööreille. Aiemmin tässä meidän kadunpätkällä oli nimittäin lauantai-iltapäivisin aikamoinen peltipurkkien kolina, kun Johanneksen kirkossa naimisiin menneet hääparit kävivät otattamassa hääkuviaan vastapäätä olevassa valokuvaamossa. Nyt on hiljentynyt.
Eilen oli kulman takana Tehtaankadulla vipinää, kun Venäjän lähetystön edessä protestoitiin Pussy Riot-tyttöbändin saamia kahden vuoden vankeusrangaistuksia.
En tiedä, kumpi oli suurempi synti, kirkossa järjestetty protesti vai Putinin arvosteleminen. Ainakaan ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja poliittisen opposition asema Venäjällä ei Putinin vallan aikana ole parantunut.
Eri asia on, onko kirkko tämäntapaisen protestin oikea pitopaikka. Kysymyksessä oli selvä ylilyönti, mutta annettakoon anteeksi, kun ”radikaali” musiikki ja kulttuuri on vielä Venäjällä uutta.
Muutoksia on näilläkin kulmilla. Olin ajatellut yhdistäväni frisöörikeikan kauppareissuun, kun vieressä on ollut pieni valintamyymälä. Aikanaan sitä piti Varubuden, mutta nyt siinä onkin Aitokauppa, joka myy luomua ja lähiruokaa.
Kierrä kaukaa, neuvottiin, sillä hinnat ovat suolaiset myös peruselintarvikkeissa (ja tällä en tarkoita Villakoirakerhon vanhojen rouvien Virosta hakemia peruselintarvikkeita eli tupakkaa ja viinaa, kuten rouvien seniori kerran asian ilmaisi.)
Eli siis toiseen kauppaan, mutta luomumansikoita sieltäkin joutui ostamaan, kun muuta ei ollut tarjolla. En ole luomun vastustaja, mutta makua ja näköä ruoalta haluaisin – ja kohtuuhintoja.

***
Ranskalaiset Hermèsin silkkihuivit ovat olleet olemassa jo 75 vuotta, kertoi iltapäivälehti.
Minua noissa upeissa huiveissa ovat ilahduttaneet koira- ja hevosaiheet.
Yhden, ranskalaisia ajokoirarotuja ja metsästysperinnettä esittelevän huivin sain lahjaksi kettuterrierimieheltä, jonka koiran Saksaan viennissä olin auttanut. Sitä huivia olen pitänyt niin paljon, että silkki on osin kulunut rikki, joten huivia saa sovitella kaulaansa hyvin tarkkaan, etteivät reiät näy.
Kerran sorruin itsekin Hermèsin huivin ostoon. Näyttelytoimikunta oli korvannut minulle ostamani lentolipun hinnan. Rahat eivät kuitenkaan kauan poltelleet kukkarossa kotimatkalla Pariisin Charles de Gaullen lentokentällä, kun näin huivin, jossa oli valkoisella pohjalla kullankeltaisia vinttikoiria. Ostos ei ollut huono, kun siitä on ollut iloa monta vuotta.

torstai 16. elokuuta 2012

Kesäkissat ja –koirat

Eläinsuojeluyhdistykset ovat varoittaneet varmaan jo vuosikymmeniä kesäkissoista: älä ota kissanpentua kesäksi lasten iloksi, jos aiot hylätä sen lomien loputtua.
Jos joku luulee, että eläinsuojeluasiat ja ns. vihreät arvot ovat saavuttaneet enemmän jalansijaa, erehtyy. Nyt meille näyttää olevan syntymässä kesäkoiraongelma.
Koirankasvattajat ovat kertoneet, miten tänä kesänä yhä useammin perhe tulee ostamaan koiranpennun ja lähtee ikionnellisena hyväluontoinen, terve ja reipas koiranpentu kainalossa. Parin viikon päästä soi puhelin: perheeseen on ilmaantunut allergiaa, ja pentu joudutaan palauttamaan kasvattajalle, kun sitä ei voida pitää.
Yhdessä tapauksessa pentu oli jo käynyt tällä kahden viikon koeajalla ja palautettu kasvattajalle, joka hoiti pennun vatsan kuntoon sen jälkeen, kun pentu oli ulostanut pari päivää punaisia ja keltaisia muovin kappaleita. Ruokavalioon oli näemmäs kuulunut myös ilmapalloja.
Kasvattaja löysi pennulle uuden, nyt toisen kodin. Kaikki hyvin, mutta pentu tuotiin toistamiseen takaisin – kun ostajaperheen avioliitto oli ajautunut avioeroon parissa viikossa.
Taisi käydä niin, että otettiin pentu kokeeksi ja todettiin, että siitähän on vaivaa: terve koiranpentu syö, pissaa ja kakkaa ja leikkii ja tekee jopa pahojaan, ellei sitä opeteta tavoille.
Asusteeksi hankitun kääpiökoiran kohdalla ei edes mietitä, että koiralle pitäisi tehdä jotain muutakin kuin kääriä se merkkivaatteisiin ja kantaa kainalossa. Hölmistynyt oli ollut sekin kasvattaja, jolle chihuahua-pentu palautui puolen vuoden ikäisenä huonon luonteen vuoksi, kun koiralle ei oltu vaivauduttu opettamaan edes alkeellisia käytöstapoja. Pomona se sai räyhätä ja purra kaikkia eteentulijoita – ja chihuahua voi olla melkoinen Napoleon, ellei sille aseteta rajoja.
Kennelliitossa on tulossa internetiin koiranomistajan peruskurssi. Sekä liitto että kennelpiirit ovat järjestäneet monenlaisia, koiran ostajalle suunnattuja luentoja, joten tietoa pitäisi olla saatavana. Silti olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että meikäläiset kuluttajat käyttävät paljon enemmän aikaa taulutelevisio- ja pesukonekauppoja harkitessaan kuin koiraa ostaessaan – vaikka koira vaatii pienempikokoisten rotujen kohdalla sitoutumista seuraaviksi 15 vuodeksi.
Missä lienee ollut hyväuskoisten ostajien järki siinä vaiheessa, kun he ostivat internetin kautta etelän maista koiran, maksoivat tukun euroja ja saivat vielä satojen eurojen maksuvaatimuksen koiran matkakuluista Suomeen. Koiraa ei koskaan kuulunut. Poliisi tutkii asiaa.
Tai mitä sanotte Kääpiökoirayhdistykselle äskettäin tulleesta ”matkastipenditiedustelusta”: Suomalainen opiskelijatyttö oli lomaillut Espanjassa, tavannut huonoissa olosuhteissa olleita koiranpentuja, hoitanut yhden rokotukset ja eläinlääkärikulut ja yritti tuoda koiraa paluulennolla Suomeen, mutta lennolle ei mahtunut. Nyt pitäisi lähteä hakemaan koiraa eri lennolla, mutta rahat eivät riittäneet.
Arvatkaapa, heruiko stipendiä! Todettiin, että eläinsuojelutapaukset pitää hoitaa paikan päällä, eikä niitä saa tuoda Suomeen hoidettavaksi.

Jos kasvattajilla on ongelmia näiden ”kesäkoirien” kanssa, ei koirien myyminen hyviin koteihin ole muutenkaan mutkatonta. Näistä paperittomia tehtailevista luomuviljelijöistä (joita meilläkin valitettavasti riittää) poiketen kasvattajat ovat usein liian hienotunteisia. Koira myydään osamaksulla, mutta ostajan henkilöllisyyttä ei tarkisteta, joten parhaassa tapauksessa näppärä koiranostaja on myynyt koiran jo seuraavalla viikolla eteenpäin ilman papereita, mutta hyvällä voitolla.
Ja varovainenkin saa myyntitilanteessa olla, ettei myyjän ja ostajan välille katsota syntyneen suullista kauppasopimusta– jos on sattunut ostajan käytyä saamaan selville seikkoja, joiden vuoksi ko. ostajalle ei elävää olentoa missään tapauksessa saisi myydä. Pahimmassa tapauksessa käräjillehän siitä joutuu, joten ei se ruusuista koirankasvattajan tie ole.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Katoavaa historiaa?

Kääpiökoirayhdistyksen veljesrotujärjestöksi laskettava Suomen Seurakoirayhdistys on juhlinut historiansa 90-vuotista taivalta ja hyvät juhlat Porvoossa kuulemma olivatkin.
Meillä on nimittäin yhteinen menneisyys, jonka syntysanat lausuttiin vuonna 1921, kun Suomen Kennelklubin Liitto-osasto perustettiin. Varsinaisen toimintansa se aloitti vuonna 1922, jolloin Kaivohuoneella Helsingissä järjestettiin ensimmäinen koiranäyttely saksalaisten tuomareiden lausuessa painavan sanansa silloisista koirista.
Liitto-osastosta tuli aikanaan Suomen Seura- ja Kääpiökoirayhdistys, jossa olivat mukana vielä tänä päivänäkin vaikuttavat sen ajan merkkihenkilöt. Vuonna 1986 järjestö jaettiin omiksi rotujärjestöikseen, Suomen Seurakoirayhdistykseksi ja Suomen Kääpiökoirayhdistykseksi. Rodut jaettiin suunnilleen sen ajan Suomessa noudatetun roturyhmäjaon mukaan. Rahat ja osakkeet taas jaettiin edellisen vuoden rekisteröintien perusteella, ja taisi Kääpiökoirayhdistys saada niistä suuremman osan, koska jo tuolloin kääpiökoirien suosio oli kasvussa.
Me olemme huonoja järjestämään juhlia, joten tuo 90-vuotisjuhla meidän osaltamme jäi pitämättä. Täytynee odottaa 100-vuotisjuhlia.
Sen sijaan järjestön arvokkaasta historiallisesta perinnöstä olemme huolissamme, sillä silloin kun aineisto oli minulla säilytettävänä, siellä oli paljon hienoja vanhoja asiakirjoja: käsinkirjoitettuja pöytäkirjoja, puolustusministeriön leimalla varustettuja ja puolustusministerin allekirjoittamia päätöksiä, joilla meille vuokrattiin Kaartin maneesia koiranäyttelyyn, sekä kaitafilmejä näyttelyistä.
Asiakirjat ovat olleet Seurakoirayhdistyksen hallussa. Kuulin, että heidän varastossaan oli ollut talvella vesivahinko, mutta papereiden pitäisi olla kunnossa.
Sormeni ovat syyhyneet käydä materiaalia läpi – ja varmistaa, että se säilyy jälkipolville, koska Liitto-osastossa tehtiin paljon suomalaisen kennelharrastuksen historiaa. Materiaalia pitäisi digitalisoida niin, että se on laajemminkin nähtävissä, ja olisi myös selvitettävä, haluaako Kansallisarkisto osan materiaalista.
Monissa muissa rotujärjestöissä on samalla tavalla historiallista aineistoa, jonka säilymisestä ei ole varmuutta. Yleensä paperit kiertävät sihteeriltä toiselle, ja aina on vaara, että sitä hukkuu.
Minuun ottikin yhteyttä toisen rotujärjestön sihteeri kirjoitettuani tässä blogissa, miten matkasimme yhdistyksen riitakokoukseen Kouvolan taakse jonnekin hiekkakuopan laidalle.
Hän kertoi, että siellä hiekkakuopan laidalla hänkin oli, ja pöytäkirjojen ja muun, välistä värikkäänkin kirjeenvaihdon olevan nyt hänellä. Hän toivoi, että joku voisi käydä materiaalia läpi ja kirjoittaa järjestön historiaa.
Tässä meillä on myös kattojärjestömme Kennelliiton toiminnan paikka, jotta sekä liiton oma että jäsenjärjestöjen historia saadaan tallennettua. Mm. Englannissa on tehty mittava työ vanhojen Cruftsin näyttelyluetteloiden ja laajan historiallisen kuva-arkiston digitalisoimiseksi. Ja nämä valokuvat ovat ilmaiseksi muiden yleishyödyllisten järjestöjen käytettävissä.
Meidän Kennelliittomme kuva-arkisto sen sijaan on kuulemma jossain vaiheessa sijoitettu Metsästysmuseoon – en kyllä tiedä, kenen päätöksellä ja onko se aivan oikea paikka.
USA:ssa taas maan kennelklubi AKC ottaa kirjastoonsa rotujärjestöjen arkistot lajiteltaviksi ja säilytettäviksi. Meillä voitaisiin ottaa mallia, kunhan nyt kirjaston kirjat saadaan purettua kasseistaan ja laatikoistaan ammattilaisten toimin.
Tänä päivänä kun sähköinen kokoustaminen ja sähköiset asiakirjat yleistyvät on myös mietittävä tarkkaan, miten tämä materiaali säilötään – ettei se jää jonkun yksityisen toimihenkilön omalle tietokoneelle, mistä sitä ei kenellekään luovuteta, kun sukset ovat menneet seuraajien kanssa ristiin!

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Päättäjäisiä odottaessa

Saturaatiopiste alkoi jo olla lähellä Lontoon olympialaisissa, mutta näin päättäjäisiä odottaessa ei voi kuin sanoa, että huikeat oli kisat. Taisi jäädä Sydney toiseksi. Eikä näistä Pekingin kaltaisista propagandakisoista voi puhua samaan hengenvetoon.
Monet tapahtumapaikat olivat uskomattoman upeat alkaen vaikkapa Greenwichistä tai Buckinghamin palatsin edustalta ja Lontoon paraatikadulta, palatsin ja Westminsterin välissä olevalta The Mall’ilta. Ja se yleisöpaljous ja innostus, kun stadion oli täynnä jo aamusta ja kilpailureittejä reunustivat sankat katsojien rivit. Ei ihme, että niin turisti- ja luksusostoskatujen kauppiaat valittivat, etteivät kisaturistit ehtineet ostoksille.
Tähdistä puhuttaessa The New York Timesin urheilutoimittaja selitti eilen Usain Boltin esiintymistä sanomalla, että hän esiintyy areenalla yleisön puolesta, ei yleisön edessä, jolloin yleisö voi samaistua häneen. Jamaikalaisilla on kuulemma sama manageri- ja PR-toimisto kuin brittien legendaksi nousseella Mo Farar’illa, ja kyllä ammattilaisten jälki näkyi.
Entä suomalaiset? Tänään on nyppinyt kuunnellessani hehkutusta keihäänheittäjän pronssimitalista, joka kuulemma oli historiallinen. Historiaa kai se on, että edes joku tulos saatiin, onhan näitä keskenään kaunaisia keihäsmiehiä paapottu jo riittävän kauan.
Naisten purjehduksessa saavuttamat mitalit jäivät pienemmälle hehkutukselle ja jos pressa oli lähettänyt onnittelunsa, siitä ei tehty sen kummempaa numeroa. Kyllä he olisivat hehkutusta ansainneet oikealla voittamisen tahdolla ja asenteella – ja eivätkös he edusta tätä nykyaikaista Suomea, jollaisena me haluamme tulla tunnetuksi maailmalla ilman alemmuuskomplekseja?
Muuten, hieno veto piirtää purjelautailijan purjehdusseuran parkkialueelle hänelle oma tontti!
On tietenkin sääli, että Purjehtijaliitossa on parhaillaan menossa köydenveto tulevaisuuden suunnasta ja olympiajoukkueen päävalmentaja jättää tehtävänsä miltei saman tien, kun jotkut liiton päättäjät haluavat tasapäistää harrastusta, koska eihän meillä saa kukaan olla parempi kuin toinen.

Kun ei frisöörille ehdi…

Niin on pitänyt kiirettä ja aika kulunut työpöydän ääressä, ettei ole edes frisöörille ehtinyt, mitä nyt joku päivä sukkuloitiin kiireisimmillä asioilla herrasmiestuttavan vintage bemarilla (eikä auto hävennyt muiden Kaivarin kulmilla liikkuvien kesäautojen seassa).
Syy kiireisiin on ollut elokuun viimeisenä sunnuntaina pidettävä Kaivopuiston koiranäyttely.
Nyt huokaisin helpotuksesta, kun sain laitettua viimeisen silauksen maanantaiaamuna kirjapainoon lähtevään näyttelyluetteloon. Samalla totesin, että muutkin kiireisimmät asiat on saatu hoidettua: osanottajille lähetettävä aikataulu saatiin painoon viime viikolla, koiramäärät ja ohjeet laitettiin internetiin näille hätäisille, joilla pitäisi olla kaikki tiedot jo ennen kuin ilmoittautumiset on saatu lajiteltua, kutsukortit vietiin postiin, ja ryhmäkilpailupalkinnot ja Englannista tilatut ruusukkeet olivat saapuneet ajoissa.
Silti vielä on paljon tekemistä ruokailujen menuista lehdistötiedotteisiin, eikä koskaan tiedä millaisia yllätyksiä tulee, jos tuomareita sairastuu.
Silti tänä päivänä on helppoa, kun on käytettävissä erilaisia alihankintafirmoja hoitamaan näyttelyn ilmoittautumisiin liittyviä töitä, eikä tarvitse tehdä kaikkea itse, ellei halua.
Muistan senkin ajan, kun otin vastaan ilmoittautumiset silloin kaikkien aikojen suurimpaan yksipäiväiseen Vermon raviradan koiranäyttelyyn. Postinkantaja kantoi kirjeitä kylki vääränä, ja viikko taidettiin porukalla istua avaamassa kuoria ja lajittelemassa ja mapittamassa lomakkeita, jotka sitten toimitettiin kirjapainoon ladottaviksi luetteloa varten. Ja käsin täytettiin arvostelulipukkeiden yläosia.
Samaan aikaan ovikello soi niin, että patalaiskat bassetitkin olivat hermostua, kun myöhästyneet näytteleilleasettajat yrittivät toimittaa koiriensa ilmoittautumisia.
Kun talon turvallisuutta lisättiin ja alaovi pantiin kylmästi lukkoon, ulos mennessä saattoi varautua siihen, että jokuhan siellä kadulla oli odottamassa lippujensa ja lappujensa kanssa saadakseen koiransa näyttelyyn. Yhden käteisellä rahojaan ojentaneen muistan lähettäneeni kulman taakse pankkiin maksamaan ilmoittautumismaksujaan – ettei tarvinnut lähteä itse.
Isot kaikkien rotujen näyttelyt käyttävät enemmän ulkopuolisia palveluita kuin rotujärjestöjen erikoisnäyttelyt, joissa näyttää vielä löytyvän – ainakin nihkeästi – vapaaehtoisia. Syynä on tietenkin raha, sillä itse tehtynä säästöt ovat melkoiset ja silloin myös näyttelyn maksut saadaan pidettyä kurissa.
Jotkut näyttelyt näyttävät antaneen lähes koko näyttelynsä ja sen päätöksenteon näille alihankkijoille tuomareiden hankinnasta ja tuomarikirjeenvaihdosta alkaen.
En tiedä, miten iso kate firmoille viimemainitusta toiminnasta syntyy, kun se voi olla hyvinkin aikaa vievää. ”Isoissa maissa” näyttelynjärjestämisfirmat eivät tähän puutu, vaan nämä päätökset tuomarivalinnoista alkaen tekee järjestävä toimikunta.
Kyllä niin pitäisi olla meilläkin, jotta arvostelun monipuolisuus säilyisi. Nythän näyttää olevan niin, että meille tulee tietyistä (kennelmaailman kehittyvistä) maista paljon tuomareita, joita on helppo saada ja jotka ottavat kiitollisina kutsuja vastaan. Vilkaiskaapa Koiramme-lehdessä olleita tilastoja ja huomaatte, ketkä meillä vaikuttavat eniten koiranjalostuksen ohjaukseen näyttelyiden kautta! On maailma muuttunut.
Kaivopuistossa on ollut sääntö, jonka mukaan näyttelytoimikunnan ja heidän perheenjäsentensä koirat eivät saa osallistua omilla koirillaan näyttelyyn. Tällä halutaan varmistaa, etteivät toimikunnan herrat ja rouvat valitse omille koirilleen sopivia tuomareita. Se rajoittaa toimikunnan kokoonpanoa, kun monet haluavat kilpailla omalla koirallaan, mutta toisaalta se toivottavasti takaa kaikille samanarvoisen kohtelun – todellisen tai kuvitellun. Asiathan ovat usein niin kuin ne näyttävät.
Kun Kaivari on kaupunkipuisto keskellä kaupunkia, monenlaisia muitakin sääntöjä ja ohjeita on jouduttu laatimaan. Yksi minua itseäni hiertävä ongelma ovat nämä koiramaailman tärkeät, jotka katsovat, että säännöt ja ohjeet eivät heitä koske, eli voivat ajaa autollaan vaikka keskelle puistoa.
Viime vuonna moni tunnettu näytteilleasettaja teki niin. Ei tarvinnut arvata, kenestä oli kysymys, kun auton kyljessä oli kennelin mainokset ja sisältä kurkisteli tietynrotuisia koiria.
Tänä vuonna ajateltiin, että kuvataan nämä autot, ja kuvat voin sitten julkaista vaikka tässä blogissa. Josko sitten oppisivat.

***
Kun me ihmiset olemme vähän kuin Pavlovin koiria, tapojemme orjia, olen näyttelytöiden ohella ehtinyt harrastaa iltalukemista ennen nukkumaanmenoa.
Nyt on meneillään historioitsija John Lewis Gaddisin lähes 700-sivuinen USA:n sodanjälkeisen ulkopolitiikan arkkitehteihin kuuluneen Neuvostoliiton asiantuntijan George F. Kennanin elämäkerta.
Sitä ennen satuin lukemaan USA:n entisen ulkoministerin, Tshekissä syntyneen Madeleine Albright’in kirjan Prague Winter, missä hän kertoo Tshekkoslovakian vaiheista ensin natsi-Saksan ja sitten Neuvostoliiton miehityksessä. Albrightin isä oli tshekkiläinen diplomaatti, joka vietti sotavuodet perheineen Englannissa ja pääsi sitten pakenemaan kommunistivallan aikana USA:an, missä hänestä tuli arvostettu yliopiston kansainvälisen politiikan professori. Tytär itse sai tietää vasta vuosikymmeniä myöhemmin ulkoministeriksi tultuaan olevansa juutalaista sukuperää ja suuren osan perheestään tuhoutuneen natsien keskitysleireillä.
Mielenkiintoisia kirjoja, joissa on uutta näkökulmaa noihin historiallisiin tapahtumiin.
Kevyempääkin kirjallisuutta olen kuluttanut alkaen kesäohjelmaan kuuluviin, Provencen elämänmenoa kuvaavaan Peter Maylen kirjoihin. Nyt luin Kalifornian viiniryöstöä kuvaavaan romaaniin The Vintage Caper. Odottamassa on Mondavin viinitilan kohtaloa kuvaava kirja sekä To Marry an English Lord, jossa kerrotaan köyhtyneiden ja perintöverojen rasittamien englantilaisten aristokraattien naimakaupoista amerikkalaisten miljonäärien tyttärien kanssa.