Maailman parhaat tuomarit?

Joskus kuulostaa siltä kuin harrastuksessamme ei olisi koiranäyttelyissä arvostelevia tuomareita tärkeämpää, oman arvonsa tuntevaa ihmisryhmää.
 Jos joku ulkopuolinen sattuu kuulemaan joidenkin kertomuksia heidän ulkomaanmatkoistaan jonnekin Romanian syrjäkyliin tai Perä-Hikiän ainoan hotellin huonosta vuosikertaviinien valikoimasta, ei ihme, jos pyörittelee päätään.
Tuomarikoulutukset ja tuomareiden pätevöimiseen tarkoitetut koearvostelu- ja näyttökokeet herättävät nekin kovin paljon intohimoja varsinkin, jos tie mahdollisimman laajoihin arvosteluoikeuksiin ei olekaan niin sileä kuin asianomaiset ovat kuvitelleet.
Pettymyksen aloittelevien tuomareiden osalta ymmärtää, jos heille on vakuuttamistaan vakuutettu, että heidän tuomarikurssinsa on ollut kaikkien aikojen paras.
Kokeneempien osalta tulee miettineeksi, ovatko he nielleet kyseenalaistamatta meillä pitkään vallinneen liturgian. Sen mukaan Suomessa on maailman parhaan koiranäyttelytuomarit, koska heillä on vankka peruskoulutus, he ovat saaneet erinomaisen erikoiskoulutuksen eri roduissa, he ovat suoriutuneet vaativista arvostelukokeista, he arvostelevat näyttelyissä suuria koiramääriä, heillä on kansainvälistä kokemusta ja he ovat ehdottoman rehellisiä ja puolueettomia.
Mutta pitääkö tämä paikkansa?
Aihetta käsiteltiin viime vuoden lopulla yleisissä tuomarineuvotteluissa, joissa vetämääni työryhmään kuului useita kansainvälisesti kokeneita tuomareitamme. Lopputuloksena oli, että jos tämä on joskus ollut totta, niin ei ole enää tänä päivänä. Syitäkin löytyi monia:
* Tuomareiden peruskoulutus on teoreettista, eikä rotutyyppiä painoteta tarpeeksi
* Rotukohtainen erikoiskoulutus on tasoltaan kirjavaa.
* Tuomareille on myönnetty laajennusoikeuksia uusiin rotuihin aivan liian heppoisesti
* Uudet tuomarit saavat ns. harvinaisten rotujen tuomarioikeuksia ilman, että he ovat ehtineet osoittaa osaamistaan tuomarityöskentelyssä
* Arvostelu- ja näyttökokeiden määrää ei ole rajoitettu, joten tuomarikokelaat voivat yrittää ”kepillä jäätä” niin monta kertaa kunnes onnistuvat – tai kokeiden järjestäjät, rotujärjestöt, kyllästyvät ja päästävät läpi
* Monilla ns. näyttökokeilla ei edes mitata kunnolla kokelaan osaamista, eikä niiden järjestämistä koske minkäänlaiset jääviyssäännöt. Niin tämän viikon kokelas voi olla seuraavalla viikolla päättämässä tämän viikon kokeen arvioijan hyväksymisestä tai hylkäämisestä ja päinvastoin.
* Tuomarit voivat olla perusluonteeltaan rehellisiä, mutta voivat syyllistyä tahattomaan poliittisuuteen, kun eivät tunne arvostelemaansa rotua kunnolla ja pyrkivät tekemään ”turvallisia” valintoja.
Kokeneemman tuomarikaartin keskuudessa tuntuukin olevan sellainen käsitys, että meidän nykyisellä tuomarikunnalla on tärkeämpää saada nopeasti uusien rotujen arvosteluoikeuksia kuin perehtyä aidosti rotuihin, joita aikovat arvostella, eli osaamiseen perustuva kunnianhimo puuttuu. Ei enää muisteta, ettei tärkeintä ole olla kaikkien rotujen tuomari, vaan tuntea arvostelemansa rodut hyvin.
Ettei vain meillä ole käynyt tässä tuomariasiassa samoin kuin Nokian kohdalla – ettei huomata, ettei keisarilla olekaan vaatteita, ja muut ovat kirineet ohi?

Elämäkertoja baletittitanssijasta kuninkaallisiin

Hups miten pitkä aika ehti hujahtaa edellisestä blogimerkinnästä – kun on ollut kirjoitus- ja muita töitä, ja välillä on pitänyt katsoa NHL:n pudotuspelejä ja ahmia kirjoja. Viime viikkojen lukuelämyksiin on kuulunut kuubalaisen balettitanssijan Carlos Acostan omaelämäkerta No Way Home: A Dancer’s Journey from the Streets of Havana to the Stages of the World. Kirjan olin laittanut lukulistalleni nähtyäni BBC:n Hardtalk-ohjelmassa Lontoossa nauhoitetun Acostan haastattelun.
Nyt se on vielä ajankohtainen, kun Kuuban kansallisbaletti on juhlinut 50-vuotistaivaltaan. Kuuba on edelleenkin kommunistivaltio, mutta muiden edesmenneiden kommunistimaiden tapaan sekin on satsannut vuosien varrella kulttuurivientiin, erityisesti balettiin. Siinä missä tavallinen kuubalainen ei ole voinut uneksiakaan sukulaisvierailuista ulkomaille, balettitähdet ovat saaneet helposti matkustuslupia ja vierailut kotimaahan ovat nekin onnistuneet vuosien ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen.
Acostan tarina on ”rags to riches”- tarina Havanan köyhässä kaupunginosassa asuneesta koulusta pinnanneesta pojankolttosesta ja hedelmävarkaasta ensin kansallisbalettiin ja sitten balettikilpailujen voittoon, English National-balettiin 18-vuoden ikäisenä ummikkona, Houstonin balettiin USA:ssa ja lopulta takaisin Lontooseen kuninkaalliseen balettiin. Kuorma-autokuski isä laittoi pojan balettikouluun saadakseen hänet kuriin ja järjestykseen, vaikka itse oli nähnyt balettia ainoastaan kerran mustavalkoisesta, rakeisesta televisiosta.
Jos Acostan elämäntarina on kertomus suuresta lahjakkuudesta ja peräänantamattomuudesta, samanlainen on USA:n entisen ulkoministerin Condoleezza Rice’n vanhempiaan ja omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan käsittelevä elämäkerta Extraordinary, ordinary people.
Se kertoo hyvin kuvaannollisesti, miten amerikkalainen musta keskiluokka pyrkii elämässä eteenpäin koulutuksella. Äiti oli opettaja ja isä ensin pappi ja sitten opettaja ja yliopiston virkamies. Ainoa tytär pantiin parhaisiin kouluihin rotuerottelun Birminghamissa Alabamassa ja sitten Denverissä ja lopulta Stanfordin yliopistossa Kaliforniassa. Tytärtä kuskattiin jos jonkinlaisiin harrastuksiin ja hänelle hankittiin piano-opiskelua varten flyygeli. Kun hän totesi, ettei hänestä tule koskaan huippupianistia, hän keskittyi Neuvostoliiton tutkimukseen – sillä seurauksella, että päätyi Valkoiseen taloon ja sittemmin ulkoministeriksi.
Toisella amerikkalaisella naisella, Wallis Simpsonilla, oli toisenlainen päämäärä: hän etsi määrätietoisesti rikasta aviomiestä ja kahden avioliiton jälkeen löysi etsimänsä, eli Britannian kuninkaan Edward VIII:n. Anne Sebba kertoo Wallis Simpsonin tarinan vasta ilmestyneessä elämäkerrassa That Woman; The Life of Wallis Simpson, Duchess of Windsor.
Kun Edward VIII luopui kruunusta ja lähti maanpakoon Ranskaan, hänellä oli kainalossaan cairnterrieri ja mukanaan sotilasavustajana mies, jonka minäkin tapasin vuosia myöhemmin Englannissa Cruftsin näyttelyssä, Dudley Forwood, sittemmin Sir Dudley. Dudley oli niitä harvoja vieraita, jotka olivat todistamassa Ranskassa Windsorin herttuan ja herttuattaren häitä. Hän oli myös mukana, kun natsisympatioistaan tunnettu herttua kävi tapaamassa sodan aattona natsi-Saksan johtajaa Adolf Hitleriä.
Ranskassa Windsorin herttuaparilla oli mopseja (joiden sisäsiisteydessä kuuluu olleen toivomisen varaa), ja kävivät he myös ojentamassa palkintoja mopsien erikoisnäyttelyssä. Sir Dudley ja vaimonsa Mary harrastivat puolestaan cavalierkingcharlesinspanieleita. Sir Dudley kohosi Englannin kennelklubissa Cruftsin näyttelytoimikunnan puheenjohtajaksi, ja hänen pöytädaamikseen Cruftsin lounaalla päädyin tuttava-cavalierharrastajan kautta. Kuninkaallisistakin puhuttiin, mutta ei sentään Windsorin herttuaparista, vaan prinssi Michaelista, joka sinäkin vuonna teki visiitin näyttelyyn.
 ***
Rumer Goddenin elämäkertaa koskeva merkintä poiki monia yhteydenottoja. Parikin ehdotti, mistä löytyisi Goddenin omaelämäkerran loppuunmyyty toinen osa. Ansa Heikkinen tarttui toimeen ja tilasi kirjan minulle eBay’sta (huomattavasti halvemmalla kuin Amazonista), joten sitä olen nyt lukenut parina iltana. Kiitos siitä!

Piers-peken seikkailut

Olen lukenut iltalukemisina englantilaisen kirjailijan Rumer Goddenin omaelämäkertaa A Time to Dance, No Time to Weep (Aika tanssin, ei itkun). Siinä hän kertoo varhaislapsuudestaan englantilaisten vanhempiensa kanssa Intiassa, kouluvuosista Englannissa 1920-luvulla ja elämästään nuorena perheenäitinä ja kirjailijana Intiassa. Siellä hän vietti sotavuodet tyttäriensä ja pekingeesiensä kanssa Kashmirissa, kunnes palasi 1940-luvun lopulla pysyvästi Englantiin.
Ensimmäisen pekingeesinsä hän osti Englannissa 16-vuotiaana – vähän vahingossa. Syntymäpäivälahjaksi saamillaan viidellä punnalla hänen piti ostaa lemmikkieläinkaupasta persialaiskissan pentu, mutta hän ihastuikin musta-kreemiin peken pentuun. Sitä hän maksoi viikkorahoistaan seuraavan vuoden ajan.
Koira sai nimekseen Piers. Se ei ollut näyttelytähti. Sillä oli Goddenin kertoman mukaan suu, josta kiinalaiset sanoisivat ”maan peittävän taivaan”, eli koiralla oli pitkä alapurenta ja alahampaat kahdessa rivissä. Mutta fiksu se oli, kuten seuraava tarina osoittaa:
Viikonloppuisin Rumer kävi bussilla koiran kanssa jonkun matkan päässä olevassa puistossa, missä koira sai juosta vapaana. Viikolla hänen ollessaan koulussa koira sai viettää päivät kotona – kunnes yhtenä viikonloppuna bussikuski kysyi, oliko koira hänen. Kun vastaus oli kyllä, kuljettaja kertoi hänen olevan velkaa liikennelaitokselle ainakin kymmenen puntaa. Oli nimittäin käynyt niin, että koiralla oli tapana hypätä arkisin bussiin ja matkata puistoon, josta se sitten palasi bussilla kotiin muutamaa tuntia myöhemmin! Piers suoriutui matkoistaan loistavasti – lukuun ottamatta niitä kertoja, jolloin joku matkustaja poimi sen mukaansa ja vei poliisiasemalle, josta sen joutui lunastamaan viiden shillingin hintaan.
Rumerin palattua äitinsä kanssa Intiaan Piers jäi isovanhemmille, joiden talo talon oli golfkentän viheriön vieressä. Golfin pelaajat eivät nähneet lyödessään viheriötä ja sinne tultuaan monia haki palloaan turhaan. Mysteeri ratkesi, kun kentällä oli golfkisat ja toimitsija viheriöllä merkkaamassa pallojen paikkaa. Yhtäkkiä paikalle syöksyi pieni karvainen koira, nappasi pallot yksi kerrallaan ja kuljetti ne salakätköönsä pensaiden suojaan. Näin Piers sai muuttaa toisten sukulaisten luo kauemmaksi golfkentästä.

Intiassa Rumer Goddenilla oli aluksi kolme pekingeesiä, joista narttu, Moon Daisy, oli puhtaan valkoinen. Kun sille oli aika teettää pentuja, sille haettiin ainoa Kalkutassa ollut valkoinen uros, Prince, jonka omisti armenialaisrouva. Tämä halusi astutusmaksuksi yhden pennun.
Pentueeseen syntyi neljä pentua, joista yksi oli harvinainen miniatyyrikokoinen valkoinen suurisilmäinen uros, pentuja hoitaneen intialaisen miespalvelijan suosikki.
Kun armenialaisrouva tuli valitsemaan omaa pentuaan, pentulaatikossa oli kolme kreeminväristä pentua ja nurkassa kyyhöttävä, karva pinnanmyötäisenä oleva ruskea pentu. Rouva ei suostunut katsomaankaan tuota pahnan pohjimmaista vaan valitsi suurikokoisimman, kevytluustoisen ja pitkäselkäisen nartun ilmoittaen tietävänsä, millainen kunnon peke on, sillä hän on koiranäyttelytuomari ja voittanut palkintojakin!
Kun rouva oli lähtenyt, intialaispalvelijalta tiukattiin, mitä hän oli tehnyt tuolle pienelle pennulle. Ei mitään, oli vastaus - ei kai se ollut minun vikani, jos pentu ryömi lautaselle, jossa oli mustaa kahvia.
Että näinkin voidaan vaikuttaa pennun valintaan!

Rumer Goddenilla oli kuolemaansa saakka vuoteen 1998 pekingeesejä, mutta näiden seikkailuista en ole voinut lukea, kun en hoksannut aikanaan ostaa omaelämäkerran toista osaa. Nyt siitä on painos loppu, ja Amazonillakin käytetyn version hinta liikkuu yli sadassa eurossa.

***
Golfista puheen ollen: Kun meillä on pilvistä ja räntää tihuuttaa, on hyvä katsoa aurinkoisia näkymiä golfin vuoden ensimmäisestä major-turnauksesta, Augustassa pelattavasta Mastersista. Nurmikot ja puut ja pensaat vihertävät, mutta atsaleapensaiden kukinta näyttää olevan jo tältä vuodelta ohi.