tiistai 28. elokuuta 2012

Ajattelemattomuutta ja anteeksipyyntö

Kaivopuiston koiranäyttelyn tuloksia tarkastellessani huomasin, että näyttelyyn oli osallistunut koira, jonka ei olisi meidän omien sisäisten sääntöjen perusteella koskaan pitänyt siihen osallistua.
Kennelliiton näyttely-, jääviys- ja muita sääntöjä ei toki oltu rikottu, vaan tuon pentukoiran osallistuminen ja sen saamat tulokset olivat aivan sääntöjen mukaiset.
Meillä on rotujärjestön sisällä ollut jo vuosia oma, tiukempi sääntö, joka on julkaistu näyttelyn tietojen yhteydessä omilla sivuillamme sekä näyttelyluettelossa: näyttelytoimikunnan jäsenet ja heidän perheenjäsenensä eivät kilpaile omistamillaan koirilla meidän näyttelyssämme.
Säännön tarkoituksena on välttää edes antamasta kuvaa, että näyttelytoimikunnan jäsenet ovat valitsemassa omille ja perheenjäsentensä koirille sopivia tuomareita (olkoonkin, etteivät yksityiset jäsenet tuomarilistoja paljon sorkkimaan pääse). Eli tasainen pelikenttä kaikille.
Tällä nimenomaisella pennulla on kolme omistajaa, joista yhden omistajan äiti on näyttelytoimikunnan jäsen.
Miksi tätä ei huomattu? Luulen, että me näyttelytoimikunnassa olemme pitäneet asiaa niin itsestään selvänä, että emme ole huomanneet ottaa sitä erikseen kokouksissa esille, joten asia ei varmasti ole tullut ko. toimikunnan jäsenen mieleenkään, sillä hän on tullut toimikunnan jäseneksi vasta jokunen vuosi sitten (eikä hän esittänyt koiraa kehässä).
Alihankkijamme Showlink Oy ei ole välttämättä meidän säännöstämme tiennyt, ja, kuten sanottu, koiran ilmoittautuminen on Kennelliiton sääntöjen mukaista. Ilmoitettujen koirien sähköisiä tietoja tarkastettaessa taas käy ilmi, että koiran on ilmoittanut näyttelyyn yksi koiran omistajista, mutta kahden muun, mm. tämän perheenjäsenen, omistajatietoja ei tässä tiedostossa näy.
Minun olisi pitänyt huomata asia siinä vaiheessa, kun sijoittelin näyttelyn koiratietoja näyttelyluettelon sivuille sitä taitettaessa. Enpäs huomannut, ja moka oli minun. Kun luettelolla oli kiire kirjapainoon, en edes tutkinut yksittäisten koirien tietoja, vaan yritin varmistaa koirien kilpailunumeroista, että jokainen koira sivunvaihtovaiheessa tulee mukaan. Muistan kyllä vilkaisseeni tämän rodun pentujen osoitetietoja ja todenneeni, että Helsingin osoitteita ei ole.
Ei auta kuin esittää nöyrä anteeksipyyntö ja luvata, että skarpataan jatkossa.

Näyttelytoimikunnan jäsenten koirien osallistuminen näyttelyyn, jota he ovat järjestämässä, on aiheuttanut keskustelua vuodesta toiseen. Osallistumisen puolesta puhuu se, että pienemmissä rotujärjestöissä ne samat ihmiset, jotka kilpailevat koirillaan näyttelyissä, ovat myös niitä, jotka näyttelyn työt tekevät. Kunhan varmistetaan, etteivät nämä henkilöt esitä koiriaan kehässä, tai jos esittävät, eivät ole etukäteen tuomarin kanssa tekemisissä.
Isoissa näyttelyissä osallistumiskielto kyllä mielestäni puoltaa paikkaansa, sillä näyttelyssä riittää riittävästi tekemistä ilman, että pitää huolehtia omista rekuista ja jännätä niiden menestymisestä - varsinkin kun Suomessa riittää muita näyttelyitä, joissa koiransa kanssa kilpailla.
Tuomareidenkin kannalta on miellyttävämpi, jos näyttelytoimikunnan jäsenet pitävät koiransa kotona. Ei ole kovin hauska katsoa nyrpeää naamaa iltaruoalla, jos näyttelyn puheenjohtajan koirat ovat päivän aikana saaneet kehässä sinisiä tai keltaisia nauhoja. Tai kuunnella lentokentälle kuljettavan autokuskin narinaa tuomarista, joka ei mitään ymmärtänyt, kun heitti heidän koiransa ulos sinisellä nauhalla – ja sattuu itse olemaan se tuomari.
Eniten puhetta ja uskottavuuden menetystä tavallisten näytteilleasettajien keskuudessa aiheuttavat kuitenkin nämä tuomarikoiranomistajat, jotka keplottelevat koiriensa omistajuudella: koiran omistajat vaihtuvat näyttelystä toiseen riippuen siitä, toimiiko koiran omistaja tuomarina näyttelyssä vai ei ja saako koira jääviyssäännön mukaan osallistua näyttelyyn vai.
Näissä tapauksissa voisi valita aivan selkeästi, missä roolissa aikoo harrastuksessa toimia, tuomarina vai vuoden koira-pisteistä kilpailevana kilpailijana, jolla ei ole varaa olla poissa yhdestäkään isommasta näyttelystä.
Samoin voitaisiin miettiä, onko sääntöjen tiukentamisen paikka niin, että voidakseen kilpailla näyttelyssä koiran omistajatietojen pitää täsmätä ilmoittautumisen päättymisen aikaan Kennelliiton rekisteriin kirjattujen omistajatietojen kanssa, tai ainakin omistajamuutoksen pitää olla tuolloin vireillä.
Uskottavuudesta tässä kuitenkin on kyse.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Väliaikatietoa Kaivarista

1300 häntää heiluu Kaivopuistossa, julisti Hufvudstadsbladet tänä aamuna otsikossaan Kaivopuiston koiranäyttelyn puffissa.
Ja mikäpä Kaivarissa on ollessa: ilmatieteen laitoksen mukaan näillä seuduilla on lämmintä yli 18 astetta, aurinko paistaa ja tuulikin puhaltaa vain neljän metrin nopeudella sekunnissa, ja sekin etelästä. Itse puistossa taitaa lämpötila olla vielä pari astetta korkeampi, ja joku jo väitti, että hiki tulee. Sadettakaan ei ole odotettavissa ennen kuin illalla.
En tiedä, mistä Kaivari on saanut sadenäyttelyn maineen. Joskus on tullut muutama pisara tai pieni kuuro. Ainoa oikea kaatosadenäyttely, jonka muistan, oli vuonna 2006, jolloin satoikin sitten kaatamalla aamusta iltaan, viemärit tukkeutuivat, ukkonen jyrisi ja salamoi ja trombi riepotteli Talin golfkentän hospitality-telttoja.
Meteliä näille kulmille tuntuu kuitenkin riittävän ilmassa hyrräävistä helikoptereista alkaen, sillä läheisellä Tähtitorninmäellä on meneillään Red Bullin mäkiautojen GP-kisa. Onneksi on mäki välissä.
Kaivarin tuloksiakin on jo saatavana osoitteessa www.toydogs.net > Tulokset.

lauantai 25. elokuuta 2012

Ei ole työt titteleistä kiinni

Sota ei yhtä miestä tai naista kaipaa, sanotaan.
Eikä Kaivopuiston koiranäyttelyn puheenjohtajan tarvitse olla paikalla aamusta iltamyöhään, kun muutkin voivat hoitaa hommia. Näin tuumin, vaikka en yleensä kenenkään neuvoja kuuntele.
Nyt ajattelin, että voisi vähän varoa, sillä ääneni on takkuillut ja kähissyt jo pitemmän aikaa äänihuulen feelun takia saatuani jonkun pöpön, eikä vilustuminen ole kuulemma suotavaa.
Mutta mikäpä on delegoidessa, kun on osaava ja kokenut järjestelytoimikunta, jossa hommat hoituvat rautaisella rutiinilla, samalla pieniä uudistuksia kehittäen.
(Tämähän meillä yleensä näyttelyiden järjestämisessä on ongelma: toimikunnat vaihtuvat vuodesta toiseen, ja jokaisen pitää yrittää keksiä pyörä uudelleen ilman riittävää asiantuntemusta.)
Jos toimikunnan jäsenet ovat hermostuneet puheenjohtajan tehtävien jakeluun tai päällepäsmäämiseen, eivät ole ainakaan rohjenneet tuoda sitä julki, vaan ovat tunnollisesti raportoineet tehdyistä töistä.
Järjestelyjä tehtäessä tulee mieleen aikanaan oppimani periaate. Minulla oli pomona sittemmin USA:n Euroopan asioiden apulaisulkoministeriksi kohonnut Rozanne Ridgeway, jonka periaatteisiin kuului, että kun kokonaistavoite tiedettiin, sen jälkeen pidettiin huolta siitä, että jokainen yksityiskohta toimi vimpan päälle. Kun yksityiskohdat olivat kunnossa, kokonaisuuskin napsahti paikalleen.
Ne, jotka eivät hänen kanssaan pärjänneet, olivat sitä mieltä, että hän oli ”vaikea”; ne, jotka pärjäsivät, pitivät häntä ”vaativana”, ja ottivat opiksi. Ihmekö tuo, että hän ulkoasianhallinnon jätettyään siirtyi pörssiyhtiöiden hallitusammattilaiseksi ja oli monen tunnetun suuren yhtiön hallituksessa 3M:stä Boeingiin saakka.
Meilläkin on kymmeniä noita tilaisuuden onnistumiseen vaikuttavia yksityiskohtia viilailtu kohdalleen. Järjestelypäällikkö Hasse Heikkilä on soitellut ja raportoinut niin sähköasennuksista ja piuhoista kuin romppeiden kuljetusaikatauluista.
Toimistopäällikkö Maarit Nordström koukkasi vielä eilen illalla tätä kautta, toi näyttelyluetteloita ja antoi raporttia kehä- ja kehätoimitsijajärjestelyistä (suklaata on kuulemma kehiin luvassa).
Kertoi myös, että toimistossa Erja Kaartinen on varautunut lähettämään yksityisesti live-kuvaa näyttelypaikalta. Ehdotin, että kuvaa kaikki toimistoon tulevat rettelöitsijät ja riitapukarit, ja varsinkin ne, jotka yrittävät tunkea autollaan laittomasti puiston puolelle.
Hovieläinlääkärimme oli kysellyt, että kukahan hänen palkkionsa maksaa, johon Heidi Streng kertoi vastanneensa, että kolehtia kerätään. Tämän eläinlääkärinpalkkion olen nimittäin maksanut joka näyttelyssä heti aamusta omista rahoistani. Tuo palkkio oli markka-aikaan yksi kokonainen markka, eivätkä hilut kelvanneet. Kun siirryttiin euroon, muiden hintojen tavoin eläinlääkärin palkkio nousi kokonaiseen euroon. Kallista on…
Eilen tulivat myös ensimmäiset tuomarit, joista jotkut arvostelivat tänään Tervakosken kansainvälisessä näyttelyssä. Tuomareita briifaamaan suomalaisen arvostelusysteemin saloista olin värvännyt kansainvälisen kattojärjestömme FCI:n hallituksen jäsenen.
Lentokentällä olivat seisseet sievässä rivissä nimikylttien kanssa Tervakosken Tapio Eerola, Terrierijärjestön Eija Kemiläinen ja meidän Puppu Schauman (kun Leena Sarvi pyöri toisessa terminaalissa hakemassa sitä kautta tulevia tuomareita). Kaikki tulivat ajallaan, minkä nyt belgialaisen tuomarin matkatavarat olivat joko jääneet Brysselin kentälle tai lennätetty eksoottisempaan määränpäähän.
Tapsa muuten totesi jälkeenpäin, että kun on allrounder (=tuomari) saa kunnian seistä passissa lentokentällä ja kuskata porukkaa kovaa vauhtia hyvällä autolla. Lohduttelin häntä, etten ole allrounder, mutta silti olen tilaillut toaletteja ja liikennemerkkejä siirtokehotuksia varten, joten ei ne työt ole titteleistä kiinni- vaikka itse ei kaikkea tarvitse tehdäkään.
Nyt sitten jännätään, ehtiikö yön sadekuuro ohittaa Kaivarin ennen näyttelyn alkamista (ja yösade on aina tervetullut, sillä se karsii puiston juhlijoita), että edes osa näyttelyä saataisiin vietyä läpi poutasäässä.
***
Tässä muun ohella kiukuttelen NelonenPro:lle ja DNA:lle uskomattoman huonosta asiakaspalvelusta. Ohjelmatietojen mukaan USA:ssa parhaillaan meneillään oleva golfin nelipäiväinen Barclays Championship esitetään NelonenPro-ykkösellä kaikkina päivinä. Torstaina niitä pääsi seuraamaankin (ja kun pitää lyödä kaksi kärpästä samalla iskulla, golfia katsoessani pesin samalla toistakymmentä pikku taulua. Niitä olisi vielä pestävänä.) Ykköskanavalta tuleekin nyt ihan jotain muuta beachvolleysta alkaen, ja golfit on siirretty Pro:n kakkoselle, jota taas DNA ei suvaitse kaapeliverkossaan näyttää.

torstai 23. elokuuta 2012

Vempaimen vietävänä

”Mikä Kaivopuiston osoite on?” ”Kaivopuisto, Helsinki.” ”Mutta se oikea osoite?” ”Kelpaako Kaivopuisto, 01400 Helsinki?”
Navigaattoreiden avulla autollaan liikkuvathan ne siellä kyselevät. Kai puistolle jossain jonkinlainen katunumerokin on, mutta en ole ehtinyt tehdä niin paljon tutkivaa journalismia, että olisin maanmittauskartoista numeroa hakenut – kun puisto näkyy kartoilla niin isona vihreänä länttinä ja taitaa katujen varsissa opasteitakin olla. Puistossa olevalle soittoruokalalle (jota joskus on pidetty julkimoiden ykkösyökerhona) kyllä löytyy virallinen osoite, eli Iso Puistotie 1.
Navigaattori on varmaan hyvä vempain, mutta kyllä se usein harhaan vie. Monta kertaa olen neuvonut lähiympäristössä pyöriviä turistiautoilijoita, jotka ovat yrittäneet löytää paikallisia nähtävyyksiä – päätyäkseen korttelikaupalla harhaan.
Näin kaupungissa asuvana autottomana taksin käyttö tulee monta kertaa halvemmaksi ja kätevämmäksi kuin oman auton pito (etenkin, jos hyppää silloin tällöin ratikkaan), ja silloin nuo navigaattoreiden ja muiden reittiopasvempaimien ongelmat tulevat usein esille. Navigaattorihan ja taksin reitinohjaushan näyttää ohjaavan isommille väylille, missä menoa hidastavat monet liikennevalot ja muu liikenne.
Sitten ovat taksikuskit, joilta ei enää tänä päivänä taideta vaatia työvoimapulan takia samanlaista paikallistuntemuksen tutkintoa kuin aikaisemmin. Jotkut tunnustavat ihan suoraan, ettei heillä edes ole hajua meidän kulmakunnan kaduista. (Vasta äskettäin hermostuin pahanpäiväisesti ja vaadin kuljettajaa sammuttamaan mittarin, kun itsepäisesti yritti tehdä kilometrin matkasta viiden kilometrin keikkaa!)
Samalla tavalla kuin navigaattoreihin yksi ja toinen turvautuu tänä päivänä muihin vempaimiin, ja ne perustaidot ovat unohtua. Moniko osaa enää päässälaskua? Tai oikeinkirjoitusta, kun sanojenkäsittelyohjelmat korjaavat automaattisesti erikseen kirjoitetut yhdyssanat?

Näitä miettiessäni, kadulla autokyytiä odottaessani törmäsin Villakoirakerhon vanhaan rouvaan. Kyllä, rouvat ovat tulossa sunnuntaina Kaivopuistoon sopivilla eväillä varustettuina. Rouvista vanhin oli lähettänyt terveisiä ja käskenyt kertomaan, miten pettynyt hän oli, kun tuomari ei ole hänen ehdottamansa, joitakin vuosia sitten arvostellut englantilainen herrasmies - jos kilpaileva koira ei ollut kaksinen, silmä voi aina levätä herran komeassa ulkomuodossa, oli rouva tuuminut!
Tällä välin odottelen illaksi kunnon sadetta, sillä se jos mikä rauhoittaisi Taiteiden yön juhlijoita ja näitä pahimpia sikailijoita, joita jo alkuillasta liikuskeli Espan puiston tienoilla.

lauantai 18. elokuuta 2012

Samettisäätä ja silkkiä

Kyllä on ollut tänään ihan samettisen pehmyt kesäsää! Viimeisiä viedään, sanoisi pessimisti, sillä ensi viikolla viilenee ja kesä meni kuin huomaamatta.
Kesälauantait meidän kulmilla ovat hyvin rauhallisia: liikenne sujuu verkkaisesti, jalankulkijoita ei paljon näe ja katujen varsilta löytyy jopa parkkipaikkoja, kun paikalliset ovat lähteneet mökeilleen.
Frisöörin kanssa iltapäivällä ihmeteltiin, menevätkö ihmiset tänä päivänä vähemmän naimisiin, vai jättävätkö valokuvaukset amatööreille. Aiemmin tässä meidän kadunpätkällä oli nimittäin lauantai-iltapäivisin aikamoinen peltipurkkien kolina, kun Johanneksen kirkossa naimisiin menneet hääparit kävivät otattamassa hääkuviaan vastapäätä olevassa valokuvaamossa. Nyt on hiljentynyt.
Eilen oli kulman takana Tehtaankadulla vipinää, kun Venäjän lähetystön edessä protestoitiin Pussy Riot-tyttöbändin saamia kahden vuoden vankeusrangaistuksia.
En tiedä, kumpi oli suurempi synti, kirkossa järjestetty protesti vai Putinin arvosteleminen. Ainakaan ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja poliittisen opposition asema Venäjällä ei Putinin vallan aikana ole parantunut.
Eri asia on, onko kirkko tämäntapaisen protestin oikea pitopaikka. Kysymyksessä oli selvä ylilyönti, mutta annettakoon anteeksi, kun ”radikaali” musiikki ja kulttuuri on vielä Venäjällä uutta.
Muutoksia on näilläkin kulmilla. Olin ajatellut yhdistäväni frisöörikeikan kauppareissuun, kun vieressä on ollut pieni valintamyymälä. Aikanaan sitä piti Varubuden, mutta nyt siinä onkin Aitokauppa, joka myy luomua ja lähiruokaa.
Kierrä kaukaa, neuvottiin, sillä hinnat ovat suolaiset myös peruselintarvikkeissa (ja tällä en tarkoita Villakoirakerhon vanhojen rouvien Virosta hakemia peruselintarvikkeita eli tupakkaa ja viinaa, kuten rouvien seniori kerran asian ilmaisi.)
Eli siis toiseen kauppaan, mutta luomumansikoita sieltäkin joutui ostamaan, kun muuta ei ollut tarjolla. En ole luomun vastustaja, mutta makua ja näköä ruoalta haluaisin – ja kohtuuhintoja.

***
Ranskalaiset Hermèsin silkkihuivit ovat olleet olemassa jo 75 vuotta, kertoi iltapäivälehti.
Minua noissa upeissa huiveissa ovat ilahduttaneet koira- ja hevosaiheet.
Yhden, ranskalaisia ajokoirarotuja ja metsästysperinnettä esittelevän huivin sain lahjaksi kettuterrierimieheltä, jonka koiran Saksaan viennissä olin auttanut. Sitä huivia olen pitänyt niin paljon, että silkki on osin kulunut rikki, joten huivia saa sovitella kaulaansa hyvin tarkkaan, etteivät reiät näy.
Kerran sorruin itsekin Hermèsin huivin ostoon. Näyttelytoimikunta oli korvannut minulle ostamani lentolipun hinnan. Rahat eivät kuitenkaan kauan poltelleet kukkarossa kotimatkalla Pariisin Charles de Gaullen lentokentällä, kun näin huivin, jossa oli valkoisella pohjalla kullankeltaisia vinttikoiria. Ostos ei ollut huono, kun siitä on ollut iloa monta vuotta.

torstai 16. elokuuta 2012

Kesäkissat ja –koirat

Eläinsuojeluyhdistykset ovat varoittaneet varmaan jo vuosikymmeniä kesäkissoista: älä ota kissanpentua kesäksi lasten iloksi, jos aiot hylätä sen lomien loputtua.
Jos joku luulee, että eläinsuojeluasiat ja ns. vihreät arvot ovat saavuttaneet enemmän jalansijaa, erehtyy. Nyt meille näyttää olevan syntymässä kesäkoiraongelma.
Koirankasvattajat ovat kertoneet, miten tänä kesänä yhä useammin perhe tulee ostamaan koiranpennun ja lähtee ikionnellisena hyväluontoinen, terve ja reipas koiranpentu kainalossa. Parin viikon päästä soi puhelin: perheeseen on ilmaantunut allergiaa, ja pentu joudutaan palauttamaan kasvattajalle, kun sitä ei voida pitää.
Yhdessä tapauksessa pentu oli jo käynyt tällä kahden viikon koeajalla ja palautettu kasvattajalle, joka hoiti pennun vatsan kuntoon sen jälkeen, kun pentu oli ulostanut pari päivää punaisia ja keltaisia muovin kappaleita. Ruokavalioon oli näemmäs kuulunut myös ilmapalloja.
Kasvattaja löysi pennulle uuden, nyt toisen kodin. Kaikki hyvin, mutta pentu tuotiin toistamiseen takaisin – kun ostajaperheen avioliitto oli ajautunut avioeroon parissa viikossa.
Taisi käydä niin, että otettiin pentu kokeeksi ja todettiin, että siitähän on vaivaa: terve koiranpentu syö, pissaa ja kakkaa ja leikkii ja tekee jopa pahojaan, ellei sitä opeteta tavoille.
Asusteeksi hankitun kääpiökoiran kohdalla ei edes mietitä, että koiralle pitäisi tehdä jotain muutakin kuin kääriä se merkkivaatteisiin ja kantaa kainalossa. Hölmistynyt oli ollut sekin kasvattaja, jolle chihuahua-pentu palautui puolen vuoden ikäisenä huonon luonteen vuoksi, kun koiralle ei oltu vaivauduttu opettamaan edes alkeellisia käytöstapoja. Pomona se sai räyhätä ja purra kaikkia eteentulijoita – ja chihuahua voi olla melkoinen Napoleon, ellei sille aseteta rajoja.
Kennelliitossa on tulossa internetiin koiranomistajan peruskurssi. Sekä liitto että kennelpiirit ovat järjestäneet monenlaisia, koiran ostajalle suunnattuja luentoja, joten tietoa pitäisi olla saatavana. Silti olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että meikäläiset kuluttajat käyttävät paljon enemmän aikaa taulutelevisio- ja pesukonekauppoja harkitessaan kuin koiraa ostaessaan – vaikka koira vaatii pienempikokoisten rotujen kohdalla sitoutumista seuraaviksi 15 vuodeksi.
Missä lienee ollut hyväuskoisten ostajien järki siinä vaiheessa, kun he ostivat internetin kautta etelän maista koiran, maksoivat tukun euroja ja saivat vielä satojen eurojen maksuvaatimuksen koiran matkakuluista Suomeen. Koiraa ei koskaan kuulunut. Poliisi tutkii asiaa.
Tai mitä sanotte Kääpiökoirayhdistykselle äskettäin tulleesta ”matkastipenditiedustelusta”: Suomalainen opiskelijatyttö oli lomaillut Espanjassa, tavannut huonoissa olosuhteissa olleita koiranpentuja, hoitanut yhden rokotukset ja eläinlääkärikulut ja yritti tuoda koiraa paluulennolla Suomeen, mutta lennolle ei mahtunut. Nyt pitäisi lähteä hakemaan koiraa eri lennolla, mutta rahat eivät riittäneet.
Arvatkaapa, heruiko stipendiä! Todettiin, että eläinsuojelutapaukset pitää hoitaa paikan päällä, eikä niitä saa tuoda Suomeen hoidettavaksi.

Jos kasvattajilla on ongelmia näiden ”kesäkoirien” kanssa, ei koirien myyminen hyviin koteihin ole muutenkaan mutkatonta. Näistä paperittomia tehtailevista luomuviljelijöistä (joita meilläkin valitettavasti riittää) poiketen kasvattajat ovat usein liian hienotunteisia. Koira myydään osamaksulla, mutta ostajan henkilöllisyyttä ei tarkisteta, joten parhaassa tapauksessa näppärä koiranostaja on myynyt koiran jo seuraavalla viikolla eteenpäin ilman papereita, mutta hyvällä voitolla.
Ja varovainenkin saa myyntitilanteessa olla, ettei myyjän ja ostajan välille katsota syntyneen suullista kauppasopimusta– jos on sattunut ostajan käytyä saamaan selville seikkoja, joiden vuoksi ko. ostajalle ei elävää olentoa missään tapauksessa saisi myydä. Pahimmassa tapauksessa käräjillehän siitä joutuu, joten ei se ruusuista koirankasvattajan tie ole.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Katoavaa historiaa?

Kääpiökoirayhdistyksen veljesrotujärjestöksi laskettava Suomen Seurakoirayhdistys on juhlinut historiansa 90-vuotista taivalta ja hyvät juhlat Porvoossa kuulemma olivatkin.
Meillä on nimittäin yhteinen menneisyys, jonka syntysanat lausuttiin vuonna 1921, kun Suomen Kennelklubin Liitto-osasto perustettiin. Varsinaisen toimintansa se aloitti vuonna 1922, jolloin Kaivohuoneella Helsingissä järjestettiin ensimmäinen koiranäyttely saksalaisten tuomareiden lausuessa painavan sanansa silloisista koirista.
Liitto-osastosta tuli aikanaan Suomen Seura- ja Kääpiökoirayhdistys, jossa olivat mukana vielä tänä päivänäkin vaikuttavat sen ajan merkkihenkilöt. Vuonna 1986 järjestö jaettiin omiksi rotujärjestöikseen, Suomen Seurakoirayhdistykseksi ja Suomen Kääpiökoirayhdistykseksi. Rodut jaettiin suunnilleen sen ajan Suomessa noudatetun roturyhmäjaon mukaan. Rahat ja osakkeet taas jaettiin edellisen vuoden rekisteröintien perusteella, ja taisi Kääpiökoirayhdistys saada niistä suuremman osan, koska jo tuolloin kääpiökoirien suosio oli kasvussa.
Me olemme huonoja järjestämään juhlia, joten tuo 90-vuotisjuhla meidän osaltamme jäi pitämättä. Täytynee odottaa 100-vuotisjuhlia.
Sen sijaan järjestön arvokkaasta historiallisesta perinnöstä olemme huolissamme, sillä silloin kun aineisto oli minulla säilytettävänä, siellä oli paljon hienoja vanhoja asiakirjoja: käsinkirjoitettuja pöytäkirjoja, puolustusministeriön leimalla varustettuja ja puolustusministerin allekirjoittamia päätöksiä, joilla meille vuokrattiin Kaartin maneesia koiranäyttelyyn, sekä kaitafilmejä näyttelyistä.
Asiakirjat ovat olleet Seurakoirayhdistyksen hallussa. Kuulin, että heidän varastossaan oli ollut talvella vesivahinko, mutta papereiden pitäisi olla kunnossa.
Sormeni ovat syyhyneet käydä materiaalia läpi – ja varmistaa, että se säilyy jälkipolville, koska Liitto-osastossa tehtiin paljon suomalaisen kennelharrastuksen historiaa. Materiaalia pitäisi digitalisoida niin, että se on laajemminkin nähtävissä, ja olisi myös selvitettävä, haluaako Kansallisarkisto osan materiaalista.
Monissa muissa rotujärjestöissä on samalla tavalla historiallista aineistoa, jonka säilymisestä ei ole varmuutta. Yleensä paperit kiertävät sihteeriltä toiselle, ja aina on vaara, että sitä hukkuu.
Minuun ottikin yhteyttä toisen rotujärjestön sihteeri kirjoitettuani tässä blogissa, miten matkasimme yhdistyksen riitakokoukseen Kouvolan taakse jonnekin hiekkakuopan laidalle.
Hän kertoi, että siellä hiekkakuopan laidalla hänkin oli, ja pöytäkirjojen ja muun, välistä värikkäänkin kirjeenvaihdon olevan nyt hänellä. Hän toivoi, että joku voisi käydä materiaalia läpi ja kirjoittaa järjestön historiaa.
Tässä meillä on myös kattojärjestömme Kennelliiton toiminnan paikka, jotta sekä liiton oma että jäsenjärjestöjen historia saadaan tallennettua. Mm. Englannissa on tehty mittava työ vanhojen Cruftsin näyttelyluetteloiden ja laajan historiallisen kuva-arkiston digitalisoimiseksi. Ja nämä valokuvat ovat ilmaiseksi muiden yleishyödyllisten järjestöjen käytettävissä.
Meidän Kennelliittomme kuva-arkisto sen sijaan on kuulemma jossain vaiheessa sijoitettu Metsästysmuseoon – en kyllä tiedä, kenen päätöksellä ja onko se aivan oikea paikka.
USA:ssa taas maan kennelklubi AKC ottaa kirjastoonsa rotujärjestöjen arkistot lajiteltaviksi ja säilytettäviksi. Meillä voitaisiin ottaa mallia, kunhan nyt kirjaston kirjat saadaan purettua kasseistaan ja laatikoistaan ammattilaisten toimin.
Tänä päivänä kun sähköinen kokoustaminen ja sähköiset asiakirjat yleistyvät on myös mietittävä tarkkaan, miten tämä materiaali säilötään – ettei se jää jonkun yksityisen toimihenkilön omalle tietokoneelle, mistä sitä ei kenellekään luovuteta, kun sukset ovat menneet seuraajien kanssa ristiin!

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Päättäjäisiä odottaessa

Saturaatiopiste alkoi jo olla lähellä Lontoon olympialaisissa, mutta näin päättäjäisiä odottaessa ei voi kuin sanoa, että huikeat oli kisat. Taisi jäädä Sydney toiseksi. Eikä näistä Pekingin kaltaisista propagandakisoista voi puhua samaan hengenvetoon.
Monet tapahtumapaikat olivat uskomattoman upeat alkaen vaikkapa Greenwichistä tai Buckinghamin palatsin edustalta ja Lontoon paraatikadulta, palatsin ja Westminsterin välissä olevalta The Mall’ilta. Ja se yleisöpaljous ja innostus, kun stadion oli täynnä jo aamusta ja kilpailureittejä reunustivat sankat katsojien rivit. Ei ihme, että niin turisti- ja luksusostoskatujen kauppiaat valittivat, etteivät kisaturistit ehtineet ostoksille.
Tähdistä puhuttaessa The New York Timesin urheilutoimittaja selitti eilen Usain Boltin esiintymistä sanomalla, että hän esiintyy areenalla yleisön puolesta, ei yleisön edessä, jolloin yleisö voi samaistua häneen. Jamaikalaisilla on kuulemma sama manageri- ja PR-toimisto kuin brittien legendaksi nousseella Mo Farar’illa, ja kyllä ammattilaisten jälki näkyi.
Entä suomalaiset? Tänään on nyppinyt kuunnellessani hehkutusta keihäänheittäjän pronssimitalista, joka kuulemma oli historiallinen. Historiaa kai se on, että edes joku tulos saatiin, onhan näitä keskenään kaunaisia keihäsmiehiä paapottu jo riittävän kauan.
Naisten purjehduksessa saavuttamat mitalit jäivät pienemmälle hehkutukselle ja jos pressa oli lähettänyt onnittelunsa, siitä ei tehty sen kummempaa numeroa. Kyllä he olisivat hehkutusta ansainneet oikealla voittamisen tahdolla ja asenteella – ja eivätkös he edusta tätä nykyaikaista Suomea, jollaisena me haluamme tulla tunnetuksi maailmalla ilman alemmuuskomplekseja?
Muuten, hieno veto piirtää purjelautailijan purjehdusseuran parkkialueelle hänelle oma tontti!
On tietenkin sääli, että Purjehtijaliitossa on parhaillaan menossa köydenveto tulevaisuuden suunnasta ja olympiajoukkueen päävalmentaja jättää tehtävänsä miltei saman tien, kun jotkut liiton päättäjät haluavat tasapäistää harrastusta, koska eihän meillä saa kukaan olla parempi kuin toinen.

Kun ei frisöörille ehdi…

Niin on pitänyt kiirettä ja aika kulunut työpöydän ääressä, ettei ole edes frisöörille ehtinyt, mitä nyt joku päivä sukkuloitiin kiireisimmillä asioilla herrasmiestuttavan vintage bemarilla (eikä auto hävennyt muiden Kaivarin kulmilla liikkuvien kesäautojen seassa).
Syy kiireisiin on ollut elokuun viimeisenä sunnuntaina pidettävä Kaivopuiston koiranäyttely.
Nyt huokaisin helpotuksesta, kun sain laitettua viimeisen silauksen maanantaiaamuna kirjapainoon lähtevään näyttelyluetteloon. Samalla totesin, että muutkin kiireisimmät asiat on saatu hoidettua: osanottajille lähetettävä aikataulu saatiin painoon viime viikolla, koiramäärät ja ohjeet laitettiin internetiin näille hätäisille, joilla pitäisi olla kaikki tiedot jo ennen kuin ilmoittautumiset on saatu lajiteltua, kutsukortit vietiin postiin, ja ryhmäkilpailupalkinnot ja Englannista tilatut ruusukkeet olivat saapuneet ajoissa.
Silti vielä on paljon tekemistä ruokailujen menuista lehdistötiedotteisiin, eikä koskaan tiedä millaisia yllätyksiä tulee, jos tuomareita sairastuu.
Silti tänä päivänä on helppoa, kun on käytettävissä erilaisia alihankintafirmoja hoitamaan näyttelyn ilmoittautumisiin liittyviä töitä, eikä tarvitse tehdä kaikkea itse, ellei halua.
Muistan senkin ajan, kun otin vastaan ilmoittautumiset silloin kaikkien aikojen suurimpaan yksipäiväiseen Vermon raviradan koiranäyttelyyn. Postinkantaja kantoi kirjeitä kylki vääränä, ja viikko taidettiin porukalla istua avaamassa kuoria ja lajittelemassa ja mapittamassa lomakkeita, jotka sitten toimitettiin kirjapainoon ladottaviksi luetteloa varten. Ja käsin täytettiin arvostelulipukkeiden yläosia.
Samaan aikaan ovikello soi niin, että patalaiskat bassetitkin olivat hermostua, kun myöhästyneet näytteleilleasettajat yrittivät toimittaa koiriensa ilmoittautumisia.
Kun talon turvallisuutta lisättiin ja alaovi pantiin kylmästi lukkoon, ulos mennessä saattoi varautua siihen, että jokuhan siellä kadulla oli odottamassa lippujensa ja lappujensa kanssa saadakseen koiransa näyttelyyn. Yhden käteisellä rahojaan ojentaneen muistan lähettäneeni kulman taakse pankkiin maksamaan ilmoittautumismaksujaan – ettei tarvinnut lähteä itse.
Isot kaikkien rotujen näyttelyt käyttävät enemmän ulkopuolisia palveluita kuin rotujärjestöjen erikoisnäyttelyt, joissa näyttää vielä löytyvän – ainakin nihkeästi – vapaaehtoisia. Syynä on tietenkin raha, sillä itse tehtynä säästöt ovat melkoiset ja silloin myös näyttelyn maksut saadaan pidettyä kurissa.
Jotkut näyttelyt näyttävät antaneen lähes koko näyttelynsä ja sen päätöksenteon näille alihankkijoille tuomareiden hankinnasta ja tuomarikirjeenvaihdosta alkaen.
En tiedä, miten iso kate firmoille viimemainitusta toiminnasta syntyy, kun se voi olla hyvinkin aikaa vievää. ”Isoissa maissa” näyttelynjärjestämisfirmat eivät tähän puutu, vaan nämä päätökset tuomarivalinnoista alkaen tekee järjestävä toimikunta.
Kyllä niin pitäisi olla meilläkin, jotta arvostelun monipuolisuus säilyisi. Nythän näyttää olevan niin, että meille tulee tietyistä (kennelmaailman kehittyvistä) maista paljon tuomareita, joita on helppo saada ja jotka ottavat kiitollisina kutsuja vastaan. Vilkaiskaapa Koiramme-lehdessä olleita tilastoja ja huomaatte, ketkä meillä vaikuttavat eniten koiranjalostuksen ohjaukseen näyttelyiden kautta! On maailma muuttunut.
Kaivopuistossa on ollut sääntö, jonka mukaan näyttelytoimikunnan ja heidän perheenjäsentensä koirat eivät saa osallistua omilla koirillaan näyttelyyn. Tällä halutaan varmistaa, etteivät toimikunnan herrat ja rouvat valitse omille koirilleen sopivia tuomareita. Se rajoittaa toimikunnan kokoonpanoa, kun monet haluavat kilpailla omalla koirallaan, mutta toisaalta se toivottavasti takaa kaikille samanarvoisen kohtelun – todellisen tai kuvitellun. Asiathan ovat usein niin kuin ne näyttävät.
Kun Kaivari on kaupunkipuisto keskellä kaupunkia, monenlaisia muitakin sääntöjä ja ohjeita on jouduttu laatimaan. Yksi minua itseäni hiertävä ongelma ovat nämä koiramaailman tärkeät, jotka katsovat, että säännöt ja ohjeet eivät heitä koske, eli voivat ajaa autollaan vaikka keskelle puistoa.
Viime vuonna moni tunnettu näytteilleasettaja teki niin. Ei tarvinnut arvata, kenestä oli kysymys, kun auton kyljessä oli kennelin mainokset ja sisältä kurkisteli tietynrotuisia koiria.
Tänä vuonna ajateltiin, että kuvataan nämä autot, ja kuvat voin sitten julkaista vaikka tässä blogissa. Josko sitten oppisivat.

***
Kun me ihmiset olemme vähän kuin Pavlovin koiria, tapojemme orjia, olen näyttelytöiden ohella ehtinyt harrastaa iltalukemista ennen nukkumaanmenoa.
Nyt on meneillään historioitsija John Lewis Gaddisin lähes 700-sivuinen USA:n sodanjälkeisen ulkopolitiikan arkkitehteihin kuuluneen Neuvostoliiton asiantuntijan George F. Kennanin elämäkerta.
Sitä ennen satuin lukemaan USA:n entisen ulkoministerin, Tshekissä syntyneen Madeleine Albright’in kirjan Prague Winter, missä hän kertoo Tshekkoslovakian vaiheista ensin natsi-Saksan ja sitten Neuvostoliiton miehityksessä. Albrightin isä oli tshekkiläinen diplomaatti, joka vietti sotavuodet perheineen Englannissa ja pääsi sitten pakenemaan kommunistivallan aikana USA:an, missä hänestä tuli arvostettu yliopiston kansainvälisen politiikan professori. Tytär itse sai tietää vasta vuosikymmeniä myöhemmin ulkoministeriksi tultuaan olevansa juutalaista sukuperää ja suuren osan perheestään tuhoutuneen natsien keskitysleireillä.
Mielenkiintoisia kirjoja, joissa on uutta näkökulmaa noihin historiallisiin tapahtumiin.
Kevyempääkin kirjallisuutta olen kuluttanut alkaen kesäohjelmaan kuuluviin, Provencen elämänmenoa kuvaavaan Peter Maylen kirjoihin. Nyt luin Kalifornian viiniryöstöä kuvaavaan romaaniin The Vintage Caper. Odottamassa on Mondavin viinitilan kohtaloa kuvaava kirja sekä To Marry an English Lord, jossa kerrotaan köyhtyneiden ja perintöverojen rasittamien englantilaisten aristokraattien naimakaupoista amerikkalaisten miljonäärien tyttärien kanssa.

torstai 9. elokuuta 2012

Helpotetaanko vai hankaloitetaanko

Joskus me päättäjät taidamme tehdä päätöksiä, jotka pikemminkin hankaloittavat kuin helpottavat harrastuksemme hupenevien vapaaehtoisten työtä. Sääntöjä, määräyksiä ja sitovia ohjeita kun pitää olla niin, että harrastamisen ilo on vaarassa kadota.
Monta kertaa päätöksiä tehdessä joutuu toteamaan epäonnistuneensa ja jääneensä vähemmistöön, kun on kuvitellut mielestään päivänselvän asian ratkeavan meriiteillään – kun päätös olikin jo etukäteen ”valmisteltu” eli rumasti sanottuna juntattu.
Viime päivinä olen omakohtaisesti joutunut kokemaan, mitä nämä meidän tekemämme päätökset tarkoittavat, kun olen järjestellyt Kaivopuiston koiranäyttelyn koiria, rotuja ja tuomareita.
Olin hyväksymässä enemmistöpäätöstä uudesta näyttelysääntöjä täydentävistä ohjeista ja näyttelynjärjestämisohjeesta – vaikka tuolloin ongelmat olivat nähtävissä ja nyt konkretisoituivat omalla kohdalla.
Noissa ohjeissa määrätään, että tuomarikohtainen koiramäärä näyttelyssä saa olla 85 ilmoitettua koiraa päivässä, eikä ylitys- tai poikkeuslupia myönnetä paitsi yhden tai kahden rodun erikoisnäyttelyssä.
Taisi olla tarkoitushakuisesti kirjoitettu pykälä tuo maininta yhden tai kahden rodun erikoisnäyttelystä. Se tarkoittaa, että useamman rodun rotujärjestöt Kääpiökoirayhdistyksestä, Terrierijärjestöstä, Ajokoirajärjestöstä ja useasta muusta rotujärjestöstä alkaen eivät kuulu ylityslupamenettelyn piiriin. (Se on epäselvää, lasketaanko tanskandoggit tai mäyräkoirat eri väri- ja kokomuunnoksineen yhdeksi vai useammaksi roduksi.)
Mitä sitten tehdään, kun tuomarit ovat yhden tai kahden rodun erikoistuomareita ja tuomarilla on arvosteltavanaan vain yksi rotu ja yksi sukupuoli, johon on ilmoitettu 87 aikuista koiraa (joista useampi on kuitenkin näyttelypäivänä poissa), ellei ole tehnyt niin kuin aikanaan puolitosissaan neuvottiin ja laskenut kokonaiskoiramäärän väärin, eli valehdellut?
Ei auta kuin siirtää kokonainen luokka, parhaassa tapauksessa 10-20 koiraa, toiselle tuomarille, jos sellainen sattuu olemaan. Jos ei, hankitaan lisätuomari. Tai varaudutaan jo alun alkaen liudalla ”varatuomareita”, ettei tarvitse palauttaa ilmoittautumismaksuja tuomarimuutoksen vuoksi. Samaan aikaan se alkuperäinen tuomari katsoo vieressä peukaloitaan pyöritellen.
Harvalla tuomarilla on ongelmaa arvostella muutama koira yli tuon 85 koiran, jos vielä sattuu olemaan oma rotu, ja näyttelytoimikunnat yleensä tietävät, missä tahdissa tuomarit arvostelevat ja kenelle voi minkäkin koiramäärän antaa. Tuskin näytteilleasettajatkaan innostuvat joutuessaan juoksemaan kehästä toiseen, kun osa rotua on siirretty jollekin toiselle ja arvosteluaikataulut menevät päällekkäin. Ja he maksavat viulut korkeampina ilmoittautumismaksuina.
Nyt tänä kesänä näyttelytoimikunnat ovat vahtineet sairaalloisesti toinen toistensa koiramääriä. Luoja paratkoon, jos jossain kansainvälisessä näyttelyssä tuomarille on jätetty arvosteltavaksi 86 koiraa 85 sijasta. Onko tämä tie, jolle halutaan mennä, vahtia ja kyttäillä toinen toisiamme?
Kansainväliset näyttelyt puolestaan tuskailevat ns. 12 kk säännön kanssa. Sen mukaan tuomari ei saa arvostella samaa rotua kuin kerran 12 kuukauden sisään kansainvälisessä näyttelyssä. Hyvä niin, mutta jos toinen näyttely on pohjoisessa ja toinen etelässä, eikä toiseen sitten ilmoitetakaan yhtään ko. rodun edustajaa? Turhaa työtä tehtiin.
Meillä oli aikaisemmin kentän näkökulmasta toimiva systeemi: jos tuomarin koiramäärä ylitti tietyn määrän, ylitykseen haettiin Kennelliitolta poikkeuslupaa. Sen sijaan, että ylityslupamenettelyn kriteereitä olisi kehitetty ja tehty toimivammaksi, menettelystä haluttiin luopua, ”kun se teettää toimistolla liian paljon töitä”. Ei pysähdytty kysymään, miksi me maksamme toimiston henkilökunnan palkkoja. Kai siksi, että toimiston tulisi helpottaa meidän vapaaehtoisten töitä eikä päinvastoin!
Kennelliiton valtuuston puheenjohtaja on korostanut useaan otteeseen valtuuston kokouksia avatessaan, miten Kennelliitto olemme me, miten meidän tulee hoitaa yhteisiä asioita hyvässä yhteishengessä ja miten harrastuksen pitää olla mukavaa – mutta kyllä tästä touhusta harrastamisen ilo alkaa olla kaukana. Siitä syystä, että meillä pitää olla sääntö ja määräys joka asiaan, eikä joustavuudesta ole kuultukaan. Taitaa terveen järjenkin käyttö olla kiellettyä.

***
Näin olympialaisten aikaan tuli mieleen niitä sivuava muistikuva koiranäyttelystä vuosien takaa. Olin aika uutena kehätoimitsijana englantilaisen koiramaailman kulttihahmoihin kuuluneelle Anastasia Noblelle, joka kasvatti skotlanninvinttikoiria Ardkinglas-kennelissään Skotlannissa. Hänen kerrottiin matkustaneen yleisillä kulkuneuvoilla eli junalla Lontooseen Cruftsin näyttelyyn, mutta sitä hän ei itse kertonut, että juna pysähtyi erityisesti häntä ja hänen koiriaan varten maatilansa portilla.
Miss Noble oli tuolloin jo iäkäs, mutta reipas kuin mikä. Kohteliaana kyselin, oliko hän käynyt Suomessa aikaisemmin. Kyllä, olympiakesänä 1952, kun hänen veljensä Sir Andrew Napier Nable oli Britannian suurlähettiläänä Suomessa, hän sukkuloi polkupyörällä ympäri Helsinkiä.
Näyttely sujui muuten hyvin, mutta yksi saluki pääsi omistajaltaan karkuun. Tyynesti Miss Noble käski kirjoittamaan arvosteluun: ”Typical Saluki, cannot be caught” – eli tyypillinen saluki, sitä ei saa kiinni.

***
Kyllä Klaukkalaan ja Kennelliiton uuteen koulutustilaan pääsee bussilla n:o 339, kertoo paikkakuntalainen. Katsoin aikatauluja ja kyllä pääsee, mutta pitkiä iltoja tulee, jos käy illalla koulutuksissa. Paluubusseja lähti nimittäin klo 20.15 ja seuraava 23.20.

lauantai 4. elokuuta 2012

Junior handler -tuomareita ja nuorisoa

Kennelliitosta kyseltiin viime viikolla koiranäyttelytuomareilta, haluavatko he listautua nuorten koiranesittäjien junior handler –kilpailujen tuomareiksi.
Muistutin oitis ilmoittaneeni jo kohta tuomarikortin saatuani, etten arvostele junior handleria silloin enkä tulevaisuudessakaan. Mieltäni en ole muuttanut. Miksi?
Kahdesta syystä:

Ensinnäkään en ole koskaan ollut lapsi- tai nuorisoystävällinen henkilö.
Junior handler – kilpailussa minua riepovat nämä samaan muottiin aikuismaisiin jakkupukuihin pukeutuneet esittäjät (tyttöjähän he taitavat enimmäkseen olla), jotka esittävät koiria samanlaisin elkein. Ilkeämieliset voisivat sanoa, että esittävät enemmän itseään kuin koiria, kun eivät aina ymmärrä hyvän esittäjän olevan näkymättömän koiran ollessa etualalla.
En myöskään tiedä, miten moni on treenannut oman koiransa alusta asti, kun niin usein kysellään junior handleriin valmiiksi koulutettuja näyttelykoiria.
Oman lukunsa muodostavat tietenkin kiihkomieliset vanhemmat, joille nuoren voittaminen taitaa olla tärkeämpää kuin nuorelle itselleen. Tuttu ilmiö myös muualta, kuten juniorifutisvalmentajatuttu kerran valitteli: kyllä nuoret ovat kivoja, mutta ne vanhemmat, joille saisi antaa porttikiellon.

Vielä tärkeämpi syy kieltäytymiseen junior handler –tuomarin tehtävistä on, että mielestäni kilpailu ansaitsee sympaattisen, koirien esittämistä ymmärtävän asiantuntevan tuomarin, jolla on omaa asiaosaamista ja harrastusta myös tällä saralla. On kilpailun ja nuorten väheksymistä, jos tuomariksi valitaan joku koiramaailman tunnettu nimi tai muu julkisuuden henkilö.
Junior handler –tuomareiden koulutus onkin ajankohtainen asia, kun näissä kilpailuissa voi olla panoksena vaikkapa kilpailumatka Cruftsiin Englantiin ja Euroopan- tai Maailmanvoittajanäyttelyyn.

Nuorisotoiminnasta on puhuttu Kennelliiton tärkeänä painopistealueena jo vuosia. Tarkoituksena on tietenkin turvata harrastajakunnan jatkuvuutta. Tällä hankkeella on oma projektityöryhmänsä, joka on tutkinut nuorisotoiminnan kehittämistä jo toista vuotta matkustaen tutustumassa mm. Ruotsin ja meikäläisestä järjestörakenteesta poikkeavan Englannin nuorisotoimintaan. Tuloksia ja ehdotuksia odotellaan.
Nuorisojäsenten osuus kaikista Kennelliiton jäsenistä on ollut viime vuosina hiipumassa ja taitaa olla nyt kahdeksan prosentin luokkaa. Olisi mielenkiintoista tietää, miten moni alennetusta nuorisojäsenmaksusta nauttiva nuori siirtyy ikärajan täyttyessä tavalliseksi vuosijäseneksi – vai viekö opiskelu ja aikuistuminen pois koiraharrastuksesta, kunnes sitten perustetaan perhe ja hankitaan koira ja toivon mukaan tullaan takaisin toimintaan.
Yhtä mielenkiintoista olisi tietää, miten paljon rahaa satsataan nuorisotoiminnan henkilöstö- ja toimikuntien kokous- ja matkakuluihin, kursseihin, kesäleireihin jne. eli miten paljon kustannukset nuorisojäsentä kohti ovat.
Noiden kesäleirien kerrotaan olevan suosittuja, mutta miten monen kaupunkilaisnuoren saa houkuteltua telttailemaan itikoiden keskelle? Ainakaan meidän perheessä sinne ei olisi saanut osanottajaa kirveelläkään – kun oma hevonen ja kesäloman ratsastuskurssit houkuttelivat enemmän.
Kerran pari taisin saada tyttären koiranäyttelyyn hoitamaan koiria – huomatakseni sitten Messukeskuksen jälkeen Hufvudstadsbladetissa ison kuvan, jossa bassetit rötköttävät kopissaan ja tytär oli syventyneenä kirjaan. ”Det är slö att vara på hundutställning” luki otsikossa, kun tämä oli selvitellyt toimittajalle, miten tylsää hänellä ja koirilla oli.
Hevospuolelta oli opittu myös laiskojen koirien esittämisniksit, mutta kirveelläkään ei esittäjää löytynyt – kun koiraihmiset olivat kuulemma niin höperöä porukkaa!
Kun Kennelliitossa on puhuttu nuorisotoiminnasta, olen kysellyt, kuka meitä vanhoja hoitaa. Jos liiton jäsenen keskimääräinen jäsenyysaika on noin viisi vuotta, olisiko satsattava enemmän jäsenistön vaihtuvuuden vähentämiseen?

***
Vanhemmille taitaa tulla lisää nuorison roudaamista, sillä luin äsken Kennelliiton sivuilta liiton vuokraavan tytäryhtiöltään koulutustilaa Klaukkalasta. Yritin etsiä tietoa yleisistä kulkuyhteyksistä niin että niin nuoriso kuin me keskikaupungilla asuvat autottomatkin pääsisimme paikkaan kohtuukustannuksin, mutta eipä onnistanut. Kertokaa, jos tiedätte.

perjantai 3. elokuuta 2012

Meren tuoksua kaivaten

Joka kesä haistelen, milloin meri alkaa tuoksua mereltä.
Vaikka samanlaista huumaavaa meren ja hummereiden tuoksua meillä ei voi odottaa kuin jossain USA:n Marylandin itärannikolla (missä hummeritkin ovat sen hintaisia, että meikäläisetkin niitä voivat ostaa), ainakin tuota kesän tuoksua kaipaa. Mutta kun ei ole ollut kunnon helteitä ja nytkin sataa kaatamalla.
Meren tuoksua voi kuvitella siis kuvitella vaikkapa katsoessa olympiapurjehduksia. Samalla tulee kerrattua omia purjehdusmuistoja.
Purjehtiminen on liian hieno sana, kun takavuosina kiertelin viikonloppuisin turkkilais-amerikkalaisen arkkitehtituttavan kanssa Helsingin vesillä jollalla, joka ei ollut kyllä mikään olympialaisluokan paatti. Hänen vaimonsa ei nimittäin voinut purjehtia hänen kanssaan, kun tuli merisairaaksi jo Suomenlinnan lautalla.
Jollaa pidettiin Helsingin eteläsatamassa sijaitsevalla Blekholmenilla eli Valkosaarella olevalla Nyländska Jaktklubbenilla, joka on pursiseura eikä jahtiklubi.




Itsekin liityin klubiin jäseneksi. Se on tänä päivänä Suomen suurin purjehdusseura, perustettu vuonna 1861, jolloin keisari Aleksanteri II vahvisti klubin säännöt. Nykyinen paviljonki vihittiin käyttöönsä vuonna 1900. Klubi on myös Helsingin virallinen vierassatama, ja takavuosina mm. Ruotsin kuninkaalliset kuuluivat vakiovieraisiin.
Hyvän tuulen sattuessa läpsyttelimme jollalla Blekholmenilta Harmajan majakan ympäri ja joskus jopa Lauttasaaren länsikärkeen. Kun tukka oli märkänä venettä tasapainotettaessa ja menokin oli ollut reipasta, mikä sitten maistui paremmalta kuin kunnon pihvi joko NJK:n klubin ravintolassa tai Kellarikrouvissa.
Kertaakaan ei vene kaatunut, mutta tiukat oli paikat, kun sihteerin englantilainen, sporttisena itseään pitävä avomies halusi lähteä purjehtimaan töiden jälkeen. Niinhän siinä sitten kävi, että kun hädin tuskin pääsimme saaresta irti, Siljan lautta lähti Ruotsiin, eikä se pieniä paatteja väistellyt, joten rantaan melottiin tuulen puuttuessa, ja kun oli taas päästy väylän keskelle, Vikingin lautta läksi omasta laituristaan – ja taas melottiin. Oli ensimmäinen ja viimeinen purjehdusreissu tässä kokoonpanossa.
Puirjehduspartneri muutti takaisin USA:an ja minä jätin tämän harrastuksen. Sen jälkeen olen piipahtanut silloin tällöin drinkillä NJK:lla, jossa kesäravintolaa hoitaa nyt suuri helsinkiläinen ravintolaketju. Ruoka on hyvää (ja hinnatkin sen mukaiset). Joskus siellä on pidetty Kaivarin koiranäyttelyn illalliset, mutta useimmiten häävieraat ovat viikonloppulauantaisin kansoittaneet koko klubiravintolan. Mutta eipä hienompaa näkyä ole kuin Helsingin eteläsataman valot elokuun illassa – varsinkin, jos on nautittu rapuja ja snapseja.

***
Aktiivikoiraharrastajat ovat tänä viikonloppuna Kuopiossa kolmessa eri koiranäyttelyssä. Arvatkaapa mitä meikäläinen tekee? Yrittää sumplia Kaivopuiston koiranäyttelyn tuomareita ja koiria (joita on lähes 1300, eli erinomainen määrä), kun usealla tuomarilla on ylittynyt nyt hyvin ahtaaksi ja joustamattomaksi tehty koiramäärän raja. Siitä lisää myöhemmin.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Surkeaa katsottavaa ja kuultavaa

Kyllä on surkeaa katsoa suomalaisten esityksiä Lontoon olympialaisissa – ja vielä surkeampaa on kuunnella selityksiä huonoille esityksille. Ihan vihaksi pistää.
Yksi ei ollut edes kiinnostunut omista pisteistään, kun hyvältä tuntui vaikkei menestystä tullut, mutta harjoitusta tuli – ja Rioon tähdätään.
Toiselle ei maistunut aamu-uinti ja tulos oli sen mukainen, vaikka huippu-urheilijat harvemmin kyselevät, mihin aikaan päivästä suoritus on tehtävä.
Yhdellä ja toisella ei ole ollut huippuvire kohdallaan, vaikka kuinka on paapottu ja herkistelty ulkomaisilla leireillä, mutta matkahan on ollut kiva.
Kaiken huippu taisi olla nuori, huulilävistyksillään ylpeilevä daami, joka mokasi oman suorituksensa unohtaessaan kellon käyvän, mikä suoraan sanottuna v-tutti, mutta kokemus oli hyvä ja hänkin on menossa Rioon.
Tenniksessä Jarkko Niemisellä oli taas pelivire kohdallaan ja halut huippujen kohtaamiseen kovat, mutta olihan Wimbledonin keskuskentällä pelattu toisen kierroksen ottelu Andy Murrayn kanssa varsinainen katastrofi – ottelu kesti vain tunnin, mutta kyllähän Nieminen heräsi kamppailemaan suomalaisella sisulla siinä vaiheessa, kun pelattiin ottelupalloa! Näin YLE:n selostaja hehkutti.
Samalla kerrattiin taas, miten Nieminen on voittanut huippuja kuten Andre Agassin Ranskan avoimissa jo usea vuosi sitten. Se unohdettiin mainita, ettei voitto tullut Niemisen ansioilla, vaan pahoista selkävaivoista kärsinyt Agassi ei halunnut tuottaa yleisölle pettymystä, vaan sinnitteli ottelun loppuun.
Onneksi ensimmäisen kierroksen ottelu pelattiin pienellä sivukentällä, jolle mahtui satakunta katsojaa. Siellä ei ollut televisiokameroista tietoakaan, joten suurempi yleisö edes nähnyt matsia.
Kun nämä huippuvireessä olevat herkistelijät selittelevät tekemisiään (ja milloin valitsijat järjestävät heille edes vähän PR-koulutusta?), muutamien lajien edustajat näyttävät olevan erillään koko sakista – purjehtijat, pyöräilijöistä Pia Sundstedt, joka teki maantiepyöräilyissä ammattilaisen työn, nuoret kouluratsastajat jne.
Kesälajeissa taitaa käydä samalla tavalla kuin hiihdon puolella, eli kuin huomaamatta harvinaisempien lajien edustajat kuten lumilautailijat ja kumparelaskijat tekevät omaa työtään ja menestyvätkin - eivätkä taida paljon piitata vanhoista liturgioista.
Toivottavasti huippu-urheilun tilaa pohtiva työryhmä mullistaa systeemin ja panostukset siirtyvät nuoriin lupauksiin, joiden koulutuksessa otetaan huomioon myös psykologinen puoli, koska pään tulee kestää ja itsetunnon olla kohdallaan, kun huipulle pyritään. Ja matkalla täytyy myös oppia, ettei julkisuudessa möläytellä ihan mitä sylki suuhun tuo.

***
Muistattehan olympialaisten ohella, että tänään on Kaivopuiston koiranäyttelyn viimeinen ilmoittautumispäivä. Myöhästyneitä ilmoittautumisia ei oteta vastaan oli selitykset mitkä tahansa, joten nyt on viime hetki toimia.