sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kennelliiton vastine pohjoisen lehtien artikkeliin

Kennelliiton hallituksen puheenjohtaja Helena Suni on toimittanut sairaita rotukoiria koskeneeseen kohujuttuun vastineen/oikaisun, joka on julkaistu Pohjolan Sanomissa loppuviikolla. Kannattaa käydä lukemassa liiton sivuilta tästä linkistä.

Tuota kovin yksityiskohtaista vastinetta lukiessa joutuu kysymään: kenelle vastine oli tarkoitettu, sille suurelle yleisölle, joka oli lukenut alkuperäisen artikkelin ja vetänyt omat johtopäätöksensä, vai Kennelliiton päättäjille, kasvattajille ja jäsenille, jotka kyselevät, millaista julkikuvaa niin rotukoirista kuin meidän liittomme toiminnan tarkoituksestakin annetaan ja kuka meillä lausuntoja esittää.
Ei ainakaan ensin mainituille, sillä tavallinen lehden lukija ei enää lähes kaksi viikkoa alkuperäisen jutun jälkeen vaivaudu lukemaan noinkin yksityiskohtaista ja fakkitermejä sisältävää selostusta siitä, mitä jalostusasiantuntija Katariina Mäki sanoi ja mitä ei sanonut – kun oli jäänyt alun alkaen sanomatta, että Kennelliitto edistää puhdasrotuisten koirien harrastusta, kasvatusta ja käyttöä ja on tehnyt paljon töitä näiden terveyden hyväksi.
Nyt löytyi syylliseksi toimittaja, joka ei ollut huomioinut korjauksia tekstiin. Mistä lienee korjaukset tulleet, kun jutun ilmestymisen jälkeen asioiden kulusta liikkui niin monta erilaista versiota!
Olen itse toiminut pitkään molemmilla puolilla aitaa, sekä viestin lähettäjänä että vastaanottajana. En muista koskaan isompia ongelmia syntyneen, jos muotoili viestinsä kuulijakunnan (ja kuulijalle välittävän tahon) mukaan ja piti huolta, että vastaanottaja ymmärsi, mistä on kysymys.
Kanssakäymisissä lehdistön kanssa on hyvä aina harkita, milloin pienet virheellisyydet tekstissä kannattaa sivuuttaa ja milloin hätyytellä toimituksen esimiehiä – ettei käy niin kuin on käynyt ennenkin, jolloin minullekin tuli terveisiä valtakunnallisen sähköisen viestimen uutistoimituksesta, että voisivat olla soittelematta mokomissa asioissa.
Kun koira-aiheilla ei ole valtakunnassa kovin korkeaa uutisarvoa, saattaa hyvin olla, että seuraavalla kerralla, vaikka on ihan oikeaa asiaa uutisoitavana, toimituksessa päätellään, ettei noiden kiusankappaleiden kanssa viitsitä olla missään tekemisissä.

Kohdeyleisö tällä oikaisulla taisivat olla kyllä Kennelliiton päättäjät valtuustosta ja hallituksesta alkaen. Sitä ennen oli tullut jos jonkinlaista kyseisen jalostusasiantuntijan ja professorin lausuntoja tukevaa sähköpostia, onhan meillä kasvamassa uusi sukupolvi kasvattajia, jotka ovat saaneet oppinsa jalostusneuvojien kursseilla, missä tätä ”kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen” ideologiaa on markkinoitu jo usean vuoden ajan.
Minut ehdittiin leimata syntipukiksi kasvattajien keskuudessa syntyneeseen närkästykseen unohtaen, että jos viesti sisältää huonoja uutisia, ei viestintuojaa ammuta, vaan tykitetään viestin alkuperää.
Kyllä sanomalehdessä julkaistu juttu tulee tietoon myös oman levikkialueen ulkopuolella ilman, että sen julkistamiseen tarvitaan parhaimmillaan muutaman tuhannen päiväkävijän blogi.
Tuon Kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen tuki HETI ry:n puheenjohtaja ja Opaskoirakoulun johtaja ehti myös ilmoittamaan laajalti, ettei minulla ole pätevyyttä arvioida jalostusasiantuntija Katariina Mäen pätevyyttä. Ei olekaan, eikä tarvitse ollakaan, sillä ei minua tai muita päättäjiä ole valittu rotujärjestön puheenjohtajaksi, Kennelliiton valtuustoon tai Kennelliiton hallitukseen näin kapeaan tehtävään.
Meidät on valittu katsomaan, että henkilö on paitsi pätevä (johon saadaan tarvittaessa asiantuntijalausunnot) myös sopiva tehtävään silloin, jos meillä on päätösvaltaa asiassa (nyt ei ollut). Meidän tehtävämme on myös katsoa, että Kennelliiton toiminnan tarkoitus toteutuu myös viestinnässä, jossa siinäkin pitää olla omat pelisääntönsä.
En voi kuvitella, että jossakin isossa yhtiössä kapea-alainen asiantuntija edes päästetään kertomaan yhtiön johdon ohi yhtiön visioista tai tulevaisuuden näkymistä.
Ei kännykänkuorien suunnittelija anna Nokialta nimellään lausuntoja yhtiön tilasta. Jos jotain lausuu, sen lausuu hyvin tarkkaan rajattuna tuosta kännykän kuoren uudesta designista, ei mistään muusta.
Näillä meidän jalostuksen asiantuntijoillamme on ollut viime vuosina hyvin outo tapa edistää rotukoirien harrastusta, ja yhtä outo on käsitys yhdistysdemokratiasta. Jos jokin ajatus (kuten alkuperäisessä muodossaan ollut onneton jalostusstrategia) on torjuttu, sen jälkeen ”asiantuntijat” ovat ottaneet käyttöön tiedotusvälineet, joissa on nostettu otsikoihin sairaat rotukoirat.
Professori Snellmanin lausunnoista olen puhunut täällä aikaisemminkin. Vapaana vaikuttajana hän on oikeutettu mielipiteisiinsä, vaikka niistä osa onkin urbaanilegendaa. Luotan kuitenkin siihen, että jossain vaiheessa lehdistökin alkaa käyttää lähdekritiikkiä ja ottaa professorin lausunnoista tarkemmin selvää.
Kennelliiton työntekijöiltä ja johtavilla luottamushenkilöiltä sen sijaan pitää voida odottaa koko liiton ja sen jäsenten pitkäntähtäyksen edun huomioimista lausunnoissa. Ei se käy, että meillä kerätään irtopisteitä ja kohotetaan omaa profiilia julkisuudessa mässäilemällä sairailla rotukoirilla, kun totuus on hieman toisenlainen.
Eikä sekään käy, että meillä hyväksytään (yleensä kiireellisenä asiana tieteellisin termein säestettynä ilman kunnon periaatteellista keskustelua) erirotuisten koirien risteytyksiä noudattamatta kansainvälisiä pelisääntöjä.
Me olemme jäsenenä kansainvälisessä koiranjalostuksen kattojärjestössä FCI:ssä. Sen perusperiaatteisiin kuuluu, että kukin maa hoitaa omien kansallisten rotujensa asiat rotumääritelmistä lähtien. Emme me anna ruotsalaisten sekaantua suomenpystykorvan jalostukseen, eikä meidän pidä sekaantua saksalaisen rodun asioihin ilman Saksan suostumusta.
Jos sekaannumme, huomaamme ennen pitkää, että tähän saakka vahva asemamme kansainvälisessä kentässä on murentunut. Silläkin on hintansa, vaikka hanke on ehkä hetkellisesti korottanut esittäjän omaa profiilia. Kunnianhimo ja estoton pyrky hienoihin tehtäviin voivat olla vaarallinen yhdistelmä, ellei niille aseteta rajoja.
Yhtä vaarallista on unohtaa alempana siteerattu Kennelliiton sääntöjen määrittelemä liiton toiminnan tarkoitus.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kennelkokouksia Kaartinkaupungissa

Tiistai-ilta näytti olevan kennelväen kokousilta, ja tällä kertaa noita kokouksia pidettiin Kaartinkaupungissa Kasarmitorin liepeillä, eli ihan Helsingin keskustassa siellä Pääesikunnan tietämillä.
Meillä oli Kaivopuiston näyttelytoimikunnan loppukokous perinteisen Kellarikrouvin yläkerrassa eli Fabianissa. Kovin paljon ei ollut asialistalla, sillä näyttely sujuu vanhalla rutiinilla jokaisen tietäessä oman tonttinsa tehtävät, ja ensi vuosikin alkaa olla paketissa.
Mitä siinä hyvän ruoan ohella naurettiin näitä näytteilleasettajien kotkotuksia, kun jonkun mielestä meidän pitäisi opastaa heille kaikki liikennemerkeistä alkaen, roskat pitäisi kerätä talteen ja toalettiinkaan ei saisi olla yhtään jonoa tai on meidän vikamme, jos hätä tulee housuun. Ja jos ei mene mielen mukaan, uhataan, että ensi vuonna ei tulla, mutta kun poissakaan ei malta olla!
Tänä vuonna näyttelytoimikunta oli Erja Kaartisen avustuksella tehnyt hienon valokuvakirjan, jossa oli tilannekuvia ja välähdyksiä näyttelyn kulisseista. Kiitos siitä!
Heidi Strengin heittäessä minut kotiin Kirran mäen yli vilkaisimme ohikulkiessamme Kasarmikatu 15:ssä olevaa Kaartin maneesia, jonka kerrotaan tulevan myyntiin ja julkiseen käyttöön. Tuo Axel Hampus Dahlströmin suunnittelema, vuonna 1877 valmistunut rakennus oli Suomen kaartin harjoitushallina, minkä jälkeen sitä käytettiin messu-, kokous- ja näyttelytilana aina vuoteen 1935, jolloin Helsingin Messuhalli valmistui. Vuonna 1952 siitä tehtiin autohalli, eli ei ole ollut arvoisessaan käytössä, vaikka onkin suojeltu rakennus ja taitaa olla Kaartinkaupungin vanhin rakennus.
Muistelimme, miten Kaartin maneesissa pidettiin 1930-luvulla puolustusministeri Juho Niukkasen luvalla Kääpiökoirayhdistyksen edeltäjän, Suomen Kennelklubin Liitto-osaston koiranäyttelykin, ja todettiin, että voisi siellä vieläkin pitää talvinäyttelyitä ja muita tapahtumia, mutta kun rahat eivät taida riittää.

Kivenheiton päässä Fabianista pohjoismaiset kennelpäättäjät kuuluivat kokoontuneen illallisilleen G.W. Sundmansin ravintolaan. Ruotsin kennelliitto SKK isännöi, sillä se päättää nyt kolmivuotiskautensa Pohjoismaisen Kennelunionin eli PKU:n puheenjohtajana nuijan siirtyessä seuraavaksi Tanskalle.
Ilokseni kuulin, että nyt PKU:n kokouksessa oli Suomestakin laajempi joukko edustajia, kun paikalla oli vakioedustajan Kari Järvisen ja liiton toiminnanjohtajan lisäksi myös hallituksen ja valtuuston puheenjohtajat.
PKU tekee tärkeää työtä pohjoismaisen yhteistyön eteen, joten sen työvaliokunnan kokouksissa kannattaa olla paikalla, jotta saadaan luotua yhteispohjoismaisia käytäntöjä ja rutiineja yhteisten näyttelysääntöjen lisäksi.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Rotukoiria, risteytyksiä ja eläinlääkärin vastuuta

Onpa ollut mielenkiintoista lukea tälle palstalle tulleita kommentteja. Yleensähän suomalaiset arkailevat keskustelemista varsinkin omalla nimellä, ja tännekin palaute tulee yleensä yksityisenä sähköpostina.
Blogissa on ollut myös sen verran paljon satunnaisia kävijöitä, joille aika ajoin kevyempi tyyli tai tarkoituksella ärsyttävät kommentit paitsi koirista myös muita elämänilmiöistä kirjoista leffoihin tai urheiluun eivät ole ennestään tuttuja.
Koordinoinnin maku noissa joissakin viesteissä oli, kun sanamuodot olivat osin samoja ja osin viestistä toiseen kopioituja. Kainuun Sanomien ja kumppaneiden ”Koiran malli”-lehtijutun jatkosta olin aistivinani kuin neuvotteluja olisi käyty lehtien välityksellä, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta, kun julkisuutta käytetään hyväksi.
Jotkut ovat kertoneet, miten he voivat nyt viimeinkin liittyä Kennelliiton jäseneksi, kun asiantuntemusta terveiden koirien tuottamiseksi on viimeinkin saatu rekrytoitua – vaikka ovathan nämä ”kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen” apostolit saarnanneet erirotuisten koirien risteytysteorioitaan jo vuosikausia.
Pari asiaa innossa tuntuu unohtuneen. Ensinnäkin, miten yhden rodun sököt polvet katoavat ja toisen kaihiset silmät kirkastuvat, kun näiden rotujen kaksi yksilöä pannaan yhteen.
Toinen koskee yhdistyksen jäsenyyttä. Liittyessään minkä tahansa yhdistyksen jäseneksi hyväksyy samalla yhdistyksen säännöt ja niissä ilmaistun yhdistyksen toiminnan tarkoituksen. Kennelliiton säännöissä asia sanotaan näin:

”Kennelliiton tarkoituksena on valtakunnallisena järjestönä edistää puhdasrotuisten,
rekisteröityjen koirien kasvattamista ja käyttöä.
Lisäksi Kennelliitto
- toimii koirien kasvattajien, harrastajien ja omistajien keskusjärjestönä ja edunvalvojana
- edistää terveiden ja hyväluonteisten, käyttöominaisuuksiltaan, rakenteeltaan ja ulkomuodoltaan
rodunomaisten koirien kasvattamista ja yleisen tietämyksen lisäämistä näistä tavoitteista
- edistää koirien hyvinvointia sekä koiranpidon edellytyksiä suomalaisessa yhteiskunnassa ja
- vaalii suomalaisen koiranjalostuksen perinteitä erityisesti kotimaisten rotujen osalta.”

Jos liittyy jäseneksi, jäsenyyden reunaehdot löytyvät jo toiminnan tarkoituksen ensimmäiseltä riviltä, eli yhdistyksen jäsenet harrastavat puhdasrotuisten, rekisteröityjen rotukoirien kasvattamista ja käyttöä.
Jos päättää tuottaa rekisteröityjen rotukoirien lisäksi vaikkapa rekisteröimättömiä, paperittomia alaskanhuskyja, kurinpitolautakuntaanhan siitä joutuu, ja harvemmin lautakunnan päätöksestä kannattaa jälkikäteen käräjöidä, kun on jäseneksi liittyessään hyväksynyt yhdistyksen säännöt.
Joutuu myös, jos tuottaa ”paperillisia” koiria eläinsuojelullisesti arveluttavissa olosuhteissa tai rikkoo liiton muita ohjeita ja määräyksiä.
Kun ilmoituskynnys on viime vuosina madaltunut, kurinpitoasioiden määrä on tietenkin lisääntynyt. Hyvä näin, sillä meillä on edelleenkin liian paljon erilaisia ryysyrantoja ja koiran pentuja tuottavia luomuviljelijöitä, joita koirien ”jalostus” tai kuluttajansuoja voisi vähemmän kiinnostaa.
Myös reki- ja valjakkoharrastajat hermostuivat kertomastani lentokenttäepisodista vuosien takaa. Minulla ei ole minkäänlaista tarkoitusta lähteä valjakkoajelulle, ja tunnustan suoraan, etten tiedä, miten mukavia kotikoiria alaskanhuskyt ovat. Sen tiedän sivusta seuranneena, että rekikoiratoimintaa voi halutessaan harjoittaa rekisteröityjen rotukoirien kanssa. Siellä se taitaa olla liiketoiminnan sijasta kokonaan puhdasta harrastustoimintaa ja koirilta edellytetään muitakin kotikoiran ominaisuuksia.
Jalostusagronomit kaikkeen kunniaan, mutta eikös koirien jalostaminen ja kasvattaminen ole hieman monimutkaisempaa puuhaa kuin lehmän maidon rasvaprosentin kohentaminen? Kun täytyy pyrkiä tuottamaan terveitä, hyväluonteisia, käyttöominaisuuksiltaan, rakenteeltaan ja ulkomuodoltaan käyttötarkoitukseensa sopivia koiria.
Näiltä kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen kannattajilta ja risteytyksillä koirarotuja pelastavilta on näyttänyt jäävän yksi vaihtoehto käsittelemättä, kun he miettivät, mitä tehdään, jos rotu on tulossa tiensä päähän.
Britanniassa ja Norjassa on meneillään projektit ns. haavoittuvien, eli pienilukuisten omien rotujensa elvyttämiseksi. Tämän vuoden luvut briteistä osoittavat joissakin roduissa rekisteröintien kasvaneen, joissakin toisissa ei.
Norjassa kovin näkyviä tuloksia sikäläisestä ajokoiraprojektista ei ole saatu. Jos ruotsalaisilta taas kysytään, pitäisikö suomenajokoiraa ”parantaa” hamiltoninajokoiraristeytyksellä, vastaus on ei, kun suomenajokoiran terveystilanne on siellä paljon parempi kuin heidän oman ajokoirarotunsa.
Miksi kituvia, sukupuuton uhkaamia koirarotuja edes pitäisi yrittää pelastaa risteytyksillä? Miksei niiden anneta kuolla sukupuuttoon?
Mitä mieltä on puuhata risteytysprojektia, missä vasta vuonna 1955 hyväksytty, kettuterrierin ja ranskalaisen Vendéen maakunnan karkeakarvaisen ajokoiran yhdistelmästä syntyneiden koirien jälkeläisten muodostama uusi rotu, kromfohrländer, risteytetään joko mustalla keskikokoisella villakoiralla tai tiibetinterrierillä – vaikka rodun kotimaan Saksan kennelliitto on hylännyt risteytystä koskevat esitykset? Ja vaikka pelastettava rotu ei ole iällä tai historialla pilattu?
Hyvin on asiat meillä Suomessa, kun tällaiseen riittää aikaa, energiaa ja varoja.
Kun toisaalla esimerkiksi lauantaina Aleppossa kymmeniä siviilejä kuoli ja toinen mokoma haavoittui Syyrian ilmavoimien pommittaessa asuinaluetta.

***
Usealta eläinlääkäriltä on tullut samansisältöistä ja osin samoin termein palautetta arvailustani, että osa koirien terveystutkimuksia vain lihottaa eläinlääkäreiden kukkaroita.
Nämä eläinlääkärit ovat sitä mieltä, että PEVISA ja siihen liittyvät terveystutkimukset eivät heidän kukkaroaan lihota, vaan rahaa tulisi yhtä lailla korjattaessa näitä jalostuksen vääristymiä suodakseen nuorelle koiralle jonkinlaisen kelvollisen loppuelämän.
Sitä eläinlääkärit eivät kysele, kenellä on vastuu, ja olisiko myös heillä vastuuta tilanteesta, kun osoite, eli suomalaiset koirankasvattajat, ovat lähimpinä.
Kannattaa vilkaista suosittujen rotujen koirien taustaa. Jos tänne tuodaan pilvin pimein halpatuontipentuja Baltian ja Itä-Euroopan pentutehtailta eläinsuojelullisesti arveluttavista olosuhteista, voi olla varma, ettei siellä kysellä jalostuskoirien terveyden perään tai teetetä tutkimuksia.
Meikäläisen eläinlääkärin sen sijaan voi odottaa hyödyntävänsä auktoriteettiasemaansa ja kertovan koiranomistajalle, ettei koiraa vikoineen saa käyttää jalostukseen, eikä alle vuoden ikäistä, hengitystiet tukossa olevaa koiraa voi leikata kerta toisensa jälkeen, vaan on armeliaampaa päästää koira kärsimyksistään.
Monet muistavat tuon YLE:n m.o.t.-ohjelman muutaman vuoden takaa, jossa nämä kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen kannattajat esittelivät teemojaan. Ohjelmassa esiintyi useaan otteeseen polvistaan leikattu kääpiövillakoiran näköinen koira, rotukoiraksi mainittu.
Siitä räpsäyksestä näki jo päältä, ettei siitä koskaan elinkelpoista koiraa ollut tulossa. Sittemmin kävi ilmi, että koiraa ei oltu rekisteröity, vaan sen oli tuottanut Keski-Suomessa toimiva fabriikki.
Kyselin jälkeen päin ihmeissäni tuttavaeläinlääkäriltä, miksi eläinlääkärit yleensä suostuvat tekemään toistuvia polvileikkauksia samalle, vielä kasvuiässä olevalle koiralle. Vastaus oli tyly: ”Kun omistaja haluaa.”
Ei sen näin pitäisi mennä, vaan kyllä myös eläinlääkäreiden pitäisi tuntea vastuunsa ja kertoa ymmärtämättömälle koiranomistajalle, että leikkausten sijasta koira on armeliaampi lopettaa ja päästää se kivuistaan, sillä eihän eläinlääkärikään saa tuottaa eläimelle tarpeetonta kipua.
Valistus on tarpeen myös silloin, kun vääristynyttä eläinrakkautta osoittava omistaja haluaa pitää vanhaa koiraansa väkisin hengissä koiran kivuista ja elämänlaadusta riippumatta – tai kun toinen, niin eläinrakas koiranomistaja haluaa jättää henkiin pennun, jolta puuttuu kokonaan yksi etutassu. Näinkin on tapahtunut.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Parivaljakon alkusoitto

Edellisessä merkinnässä mainittu Lapin Kansan juttu osoittautuikin parivaljakon alkusoitoksi, sillä aiheesta oli paljon laajempi juttu sunnuntain Kainuun Sanomissa.
Siellä Mäki ja Snellman kehuvat sekarotuisia, rekisteröimättömiä ja kiihkomielisen rekikoiraporukan suosimia alaskanhuskeja, jotka ovat niin terveitä, niin terveitä koiria.
Kumpikaan ei puhunut koirien luonteista. Toivottavasti ovat parantuneet siitä, kun viimeksi sellaisiin törmäsin Helsinki-Vantaan lentokentällä. Suomi oli tuolloin vielä karanteenirajan takana ja kaikkia maahantuotavia koiria piti olla vastassa virkaeläinlääkäri, joka leimasi lupalaput ja antoi luvan koiran maahan tuontiin.
Tämä eläinlääkäri oli helpottunut nähtyään, että Lontoon koneesta tuleekin laiskaletkeä bassetti – oli nimittäin sormet verillä tarkastanut Alaskasta asti raijattuja alaskanhuskeja, jotka olivat sen verran hurjia, ettei niitä meinannut boksista saada ulos. Hulluja koiria, totesi.
Mäen ja Snellmanin visioiden mukaan me ”pelastamme” rodut risteyttämällä niitä keskenään ja rekisteröimällä sitten siihen rotuun, mitä koira lähinnä muistuttaa, jos mitään. Saman tien voimme unohtaa koko osallistumisen kansainvälisen koiranjalostusliiton eli FCI:n harrastus-, koe- näyttely- ja muuhun toimintaan ja pyöriä täällä omassa lintukodossa ”terveiden” rekkujemme kanssa sen jälkeen, kun rotukoirat on leimattu sairaiksi antamalla osin vääristynyttä kuvaa tilanteesta.
Kun cavalierkingcharlesinspanielit leimattiin sairaaksi ja saatiin jopa joku tiedemieskin uskomaan, että joka toinen koira rodussa on sairas, suunnitelmiin kuului "pelastaa" rotu risteyttämällä se luppakorvaisen perhoskoiran eli phalenen kanssa. Nyt näistä suunnitelmista ei ole kuulunut, kun taidettiin hoksata, etteivät jotkut Hollannin tilastot ole päteviä maailmanlaajuisesti.
Lisää ulostuloja on odotettavissa, sillä eläkeläisprofessori iloitsee, miten Katariina Mäkeä on yritetty Kennelliitossa hiljentää pitkään, mutta nyt hän on onneksi tärkeässä asemassa. Niinhän maallikko voisi luulla, mutta Kennelliitossa on luottamusmiespäätöksenteko, jossa politiikan, päämäärät ja liiton toiminnan tarkoituksen kyllä sanelevat luottamusmiehet eli Kennelliiton hallitus ja valtuusto eivätkä palkkalistoilla olevat konttorin työntekijät. Jos haluavat - ja nyt on kurinpalautuksen paikka.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Polviin ammuttu

Olin jo kirjoittanut päässäni täksi päiväksi niin harmittoman blogikirjoituksen, että siitä riemastuisivat korkeintaan kiinalaiset valkosipulinviljelijät.
Se jäi nyt toiseen kertaan, kun iltapäivällä soi puhelin ja käskettiin lukemaan seuraavassa linkissä oleva Lapin Kansan juttu meidän rotukoiriemme tilasta.

Vanhat tutut, eli eläkkeellä oleva professori Marjatta Snellman ja tämä kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen ”asiantuntija” Katariina Mäkihän ne siellä pyörittelevät mieliteemojaan.
Jutun johdannon mukaan ”poimuileva tulehtunut nahka, pullottavat silmät, jatkuva tukehtumisen tunne, liian suuri turkki, raskaan ruhon alla pettävät nivelet, luonnehäiriöt, pentuna nopeaan kuolemaan johtava pikkuaivojen ataksia, epilepsia, sokeritauti, tappava sydänvika ja paljon paljon muuta. Uljaat ja upeat rotukoirat riutuvat sairauksiensa alla.”
Pelastuskin heillä on: koiramaailma pelastuu ainoastaan sekoittamalla koirarotuja, eli tuottamalla sekarotuisia rakkikoiria. Eli jälleen ammuttiin täyslaidallinen, mutta nyt tähdättiin polviin, että tekee mahdollisimman paljon kipeää.
Molemmat leidit ovat istuneet Kennelliiton Jalostustieteellisessä toimikunnassa ja sen työryhmissä jo vuosia, joten heillä on ollut mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon ja tuoda omia viisaita ehdotuksiaan hyväksyttäviksi.
Sen sijaan molemmilla on levy juuttunut samaan uraan, ja ilosanomaansa he julistavat Kennelliiton ja noiden pahamaineisten rotukoirien kasvattajien ja –harrastajien rahoilla.
Kirjoitin viime marraskuussa ”Professori kiittää” – blogissa, miten Snellman vastaa koiraharrastajilta saamiinsa apurahoihin, matkastipendeihin, kunnianosoituksiin ja muuhun paapomiseen likaamalla omaa pesää sen kuin kerkiää.
Tämän vuoden puolella hänelle on rahoitettu matkoja Birminghamiin Englantiin ja Tukholmaan Ruotsin kennelklubin järjestämään suureen koirien terveyttä koskevaan kongressiin, ja muitakin ulkomaanmatkoja taitaa olla suunnitteilla. (Mitä lienee Tukholmassa keskusteltu, kun matkaraporttia en ole nähnyt, vaikka sen tulisi olla itsestään selvyys, kun muiden rahoilla matkustetaan.)

Mäen kohdalla tilanne on ongelmallisempi. Aiemmin hän on ollut Kennelliiton Jalostustieteellisen toimikunnan palkaton luottamusmiesjäsen ja siinä hänellä on ollut tietty vapaus omiin mielipiteisiin.
Nyt tilanne on toinen. Keskikesällä ilmoitettiin, että hänet on palkattu Kennelliiton toimistoon jalostusasiantuntijaksi syyskuun alusta lähtien. Hänen yhtenä tehtävänään oli avustaa meitä maallikoita, Kennelliiton kansainvälisissä työryhmissä toimivia edustajia. Varsinainen avustaja, jos mielipiteet ja käsitys suomalaisen koiranjalostuksen tilasta on se, mikä hänellä ja professorilla on.
Todellisuus kun on kovin toisennäköinen: muualla maailmassa arvostetaan sitä, miten paljon Suomessa ja naapurimaassa Ruotsissa on tehty terveiden rotukoirien jalostamiseksi, miten paljon tietoa meillä on kerättynä vuosikymmeniltä erilaisin terveystutkimuksin (joista osa taitaa lihottaa vain eläinlääkäreiden kukkaroita), ja miten meille ollaan kaavailemassa eräänlaisten esimerkkimaiden roolia kansainvälisessä kentässä.
Näin ainakin niiden kaavailujen mukaan, joita sekä kattojärjestömme FCI että pohjoismaisten kennelliittojen yhteistyöelin PKU pohtivat omissa (suomalaisen vetämissä) työryhmissään.
Professorin ja Mäen matkoista ja konferenssiosallistumisista olen esittänyt eriävän mielipiteeni hallituksen pöytäkirjaan. Mäen nimitykseen Kennelliiton virkaan en voinut puuttua, sillä se tuli ilmoitusluontoisena asiana, koska Kennelliiton sääntöjen mukaan hallituksen nimitysvaltaan kuuluvat vain osastopäällikkötason tai sitä ylemmät virkailijat, nekin toiminnanjohtajan esityksestä. Muut työntekijät palkkaa toiminnanjohtaja, joten meikäläisillä ei ole sanansijaa.
Kun en kuulu hallituksen sisäpiiriin, jonka kanssa asioista edes keskusteltaisiin, en tiedä, miten laajoja konsultaatioita nimityksen tiimoilta käytiin. Tuntuu kuitenkin oudolta, ellei hallituksen puheenjohtajan Helena Sunin ja Jalostustieteellisen toimikunnan puheenjohtajan Kirsi Sainion mielipidettä olisi kuultu ennen kuin päätettiin, kuka virkaan oli pätevin ja sopivin.

Tässä tilanteessa vähintä, mitä me voimme odottaa, ovat välittömät toimenpiteet siltä taholta, jolla muodollinen päätösvalta asiassa on.
Ei meillä voi olla julkisuudessa omia ideologiaansa levitteleviä ja omaa tiedotuspolitiikkaansa harjoittavia työntekijöitä, joiden toiminta on Kennelliiton toiminnan tarkoituksen vastaista oman pesän likaamista – etenkin, kun tuo likaaminen tapahtuu vähintäänkin kyseenalaiseen tilanteen analyysiin perustuen.
Vanhan sananlaskun mukaan sen lauluja laulat, jonka leipää syöt, ja sen tulee päteä Kennelliiton ja sen jäsenten nimissä julkisuudessa esiintyviin edusmiehiimme ja -naisiimme. Jos Kennelliiton toiminnan tarkoitus ei ole kaikille selvä, syksyn valtuusto voi marraskuun kokouksessaan selventää asiaa.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Veteraanelle yläikäraja?

Vanhan klisheen mukaan yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja hyvä kuva pysäyttää.
Minut pysäyttivät viikolla Koirauutisten kuvat näyttelyissä esitetyistä veteraanikoirista ja niiden voitoista.
Hyväkuntoisten veteraanien näyttelyosallistumista ja voittoja vastaan minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta silti pani miettimään, milloin me päästämme vanhuksemme viettämään eläkepäiviään.
Vielä jokunen vuosi sitten eläinsuojeluyhdistys huomioi Messukeskuksen näyttelyn vanhimman, erinomaisella palkitun veteraanin isossa kehässä (nyt tästä tavasta on onneksi luovuttu).
Silloin kiinnitti huomiota suurikokoisen rodun edustaja, jonka takaosan lihakset olivat jo menettäneet sen verran kimmoisuuttaan, että seisoessa koiran takaosa vapisi ja tutisi niin, että se näkyi kauas kehän laidalle.
Toisen, pienempikokoisen koiran esittäjää jututin hänen odottaessaan vuoroaan. Koira heilutti häntäänsä ja kerjäsi makupalaa. Esittäjän mukaan koira oli aina aivan innoissaan näyttelyyn lähdöstä varsinkin nyt, kun se oli toipunut hyvin jalkaleikkauksesta.
Minulle tuli toisenlainen kuva: stressattu koira, jolla oli jo kaihin sumentamat silmät ja joka läähätti makupalaa suuren näyttelyn metelin ja hälyn keskellä, kun sen oikea paikka olisi ollut kotona.
Tuomarina veteraaneita arvostellessaan joutuu miettimään paitsi koiran ikää, myös eläinsuojelullisia aspekteja. Jos koira on nähnyt parhaat päivänsä jo monta vuotta sitten, silloin ei auta kuin siirtää tunteensa sivuun ja todeta, että koira ei ole enää näyttelykunnossa, vaikka on joskus saattanutkin olla hieno rotunsa edustaja.
Jos kehään tuodaan stressaantunut, huohottava ja hengitysvaikeuksista kärsivä koira, ei auta kuin kirjoittaa arvosteluun, että koiran oikea paikka on kotona – kun sääli ja liiallinen hienotunteisuus ei auta koiraa, vaikka Euroopan laitamilta pitkien automatkojen päästä hankitut veteraanitittelit saattavatkin hivellä omistajan itsetuntoa.
Monessa rodussa veteraaniluokan alaikäraja, kahdeksan vuotta, ei ole ikä eikä mikään, kun rodun koirat saattavat elää 15-16-vuotiaiksi. Joissakin toisissa roduissa 10 vuotta on jo se ikä, jolloin koiran on annettava viettää rauhallista vanhuuttaan, vaikka kiusaus veteraanin esittämiseen kehässä olisi kuinka suuri tahansa. (Ja Luojan kiitos meillä on luovuttu käytännöstä, jolla yli 10-vuotiaita veteraaneja sai raijata ilmaiseksi näyttelyyn ilman ilmoittautumismaksua.)
Omistajan vastuulla on turvata monivuotiselle kumppanilleen hyvä vanhuus samalla tavalla, kun hänen on aikanaan itseään ja omia tunteitaan ajattelematta osattava tehdä päätös lemmikin viimeisestä matkasta eläinlääkärille, jotta koira säästetään turhilta kivuilta ja kärsimyksiltä.
Siksi myös päätös koiran jättämisestä kotiin nauttimaan eläkepäivistä näyttelymatkan sijasta on omistajan, ja se on osattava tehdä ajoissa – ettei jouduta säätämään taas uutta sääntöä, veteraaniluokan yläikärajaa, mikä ei olisi kuitenkaan toimiva kaikkien rotujen koirien kohdalla.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Kyllä se kesti…

… ja loppui vasta, kun kello Suomessa oli jo aamuneljän tietämissä. Nimittäin Andy Murrayn ja Novak Djokovicin välinen USA:n avoimien loppuottelu, joka jouduttiin siirtämään maanantaiksi jo viidettä kertaa peräkkäin huonon sään takia.
Sitkeästi sinnittelin aamuun asti, mutta täytyy tunnustaa, että pitkät pallorallit taisivat ottaa katsojankin voimille, kun huomasin torkahtaneeni sohvalla joskus toisen erän lopulla ja kolmannen alussa.
Ottelun loppupuolella varsinkin viidenteen erään siirryttäessä jännitin, kestääkö skotin kantti – näissä isoissa otteluissa kun yleensä voitto ratkeaa korvien välissä. Kesti se, ja nyt britit saivat ensimmäisen Grand Slam-voittajan sitten vuoden 1936 ja legendaarisen Fred Perryn.
Djokovic ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini arrogantin ja cry baby-asenteensa vuoksi. Tunnustetaan kyllä, että hän pelasi viime vuoden erinomaisesti ja näyttäisi myös kypsyneen pelaajana niistä ajoista vuodesta 2008, jolloin voitti ensimmäisen Grand Slaminsa eli Australian avoimet. Silloin oli kundin pää niin pullollaan, että en voinut kuin hikerrellä käsiäni, kun viimeistä kauttaan pelannut valovoimainen Venäjän tataari, Marat Safin, kukisti hänet Wimbledonin keskuskentällä suoraan kolmessa erässä jo toisella kierroksella.
Djokovicissa ja hänen perheessään ja kannattajajoukoissaan näkyy sellaista kiihkomielistä (kansalliskiihkoista?) uhoa, jota on vaikea ymmärtää varsinkin kun vertaa viileään brittiin. Lienekö selityksenä erilainen historia ja kulttuuritausta.
Koiristakin sen näkee: siinä missä Djokovic tepastelee Monte Carlossa Pierreksi nimetyn valkoisen kääpiövillakoiransa kanssa (Saksassa kasvatettu, mutta sielultaan serbi, sanoo Djokovic), Andy Murrayn borderterrierit Rusty ja Maggie Mayhem metsästelevät lintuja ja oravia Lontoon puistoissa ja tekevät sen verran muutakin pahaa kuin normaalikoirat yleensä tekevät…

Viimeinen kesäpäivä?
Oliko tänään viimeinen kesäpäivä? Vaikka kuinka toivoisi näiden säiden jatkuvan, on kai uskottava, että syksy on tulossa.
Mutta olihan tänään hieno sää, joten mikä oli turistien tepastella. Paljon heitä oli liikkeellä niin Kauppatorin kuin Senaatintorinkin kieppeillä.
Kun kukka-asetelmissa oli vielä kaunis väriloisto ja meri miltei tyyni, ei voinut kuin todeta, että kyllä meidän ydinkeskustaamme kauniine rakennuksineen kelpaa vieraille esitellä.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Miljonääriperijättäriä ja aristokraatteja

En malta olla kertomatta iltalukemisinani olevasta mainiosta kirjasta, To marry an English Lord, jossa Carol MacColl ja Carol McD. Wallace kertovat äkkirikastuneiden amerikkalaisten miljonäärien yrityksistä kohottaa yhteiskunnallista asemaansa ja arvostustaan seurapiireissä 1900-luvun molemmin puolin etsimällä tyttärilleen Englannista aviopuolisoiksi köyhtyneitä aristokraatteja, jotka tarvitsivat rahaa palatsiensa ja kartanoidensa ylläpitoon ja perintöveroihin – sekä omaan elämäntyylinsä.
Runsaasti kuvitettu kirja on tulvillaan aikansa kulttuurihistoriaa alkaen käyntikorttiprotokollasta pukeutumiseen, maaseudulla vietetyn viikonvaihteen ohjelmaan (viikonlopusta ei puhuttu, sillä silloin joku olisi voinut luulla, että töihin piti mennä maanantaina) tai herrojen portviinin tarjoiluetikettiin.
Tiesitkö, että kun päivällisen jälkeen leidit poistuivat salongin puolelle kahville, herrat jäivät istumaan päivällispöytään, jonne tuotiin portviini? Karahvi kiersi vastapäivään, ja jos joku jäi väliin, joutui odottamaan seuraavaa kierrosta. Eikä karahvia saanut nostaa juojalta toiselle, vaan se piti liuttaa pöydän pintaa pitkin.
Tai että joissakin kartanoissa oli viikonvaihteisin tapana soittaa herätyskelloja aamulla kuudelta, jotta vieraisiin makuuhuoneisiin eksyneet yövieraat ehtivät hakeutua omiin huoneisiinsa ennen kuin palvelusväki lähti liikkeelle?
Tämä kirjan kuvaama kuvio, eli rahaa nielevä kartano ja rikas amerikkalainen miniä, esiintyy myös suositussa Downton Abbey-televisiosarjassa.
Aristokraattien kanssa kuvissa esiintyy myös koiria, olihan jo kuningatar Viktoria tunnettu koirien ystävä, ja hänen jälkeensä valtaistuimelle noussut Edward VII kulki kaikkialla kettuterrierinsä kanssa.
Marlborough’n herttuan perhettä kuvaavassa John Singer Sargentin maalauksessa esiintyy kingcharlesinspanieli niin kuin oikein onkin, kun tapahtumapaikkana on Blenheimin linna.
Linna sai se aikanaan lisärahoitusta amerikkalaisesta Vanderbiltin rautatieimperiumista, kun tytär meni naimisiin Marlborough’n 9. herttuan kanssa. Komea paikka hienoine puutarhoineen Blenheim onkin, ja suosittelen visiittiä, jos satutte olemaan Oxfordin lähellä.
Itse kävin siellä joitakin vuosia sitten Englannin lomallani, jolla emäntä sattui olemaan sopivasti cavalierkasvattaja – ja oli nuoruudessaan ollut mukana linnassa järjestetyissä tanssiaisissa ja muissa juhlissa, joten sisäpiirin tietoa tuli.
Linna rakennettiin aikanaan ensimmäisen Marlborough’n herttuan arvonimen saaneelle John Churchillille lahjaksi hänen vuonna 1704 Ranskan Ludvig XIV:n joukoista saavuttamastaan voitosta. Englannin toisen maailmansodanaikainen pääministeri Sir Winston Churchill (jolla hänelläkin oli amerikkalainen äiti ja pääministerivuosinaan musta villakoira) syntyi Blenheimissa nyt yleisölle avoimena olevassa alakerran huoneessa.
Metsästystä ja metsästyskokeita harrastaville Blenheimin palatsi on myös oiva käyntikohde, sillä palatsin mailla järjestetään joka kesä suuret riistamessut.

... ja muotia ja parfyymiä

Nämä amerikkalaiset miniäehdokkaat vaatetti miltei poikkeuksetta vuonna 1858 englantilaisen Charles Frederick Worthin Pariisiin perustama The House of Worth – muotihuone, oman aikansa edelläkävijä, jonka toiminta jatkuu edelleenkin, vaikka Worthin sukua ei ole ollut mukana muutamaan kymmeneen vuoteen.
Siinä missä ranskalaiset asiakkaat ostivat kolme-neljä pukua ja sinnittelivät niillä pitempään, amerikkalaiset ostajat ostivat koko sesongin puvut, 70-80 asua, kun vaatteita piti vaihtaa neljäkin kertaa päivässä, ja lisäksi tulivat naamiaiset ja muut juhlat.
Meikäläisille Worth on tutumpi 1930-luvulla lanseerattujen parfyymien ansiosta. Ne olivat uudenlaisia, art deco-kauden parfyymejä, joiden pulloja suunnitteli mm. aikansa lasimestari René Lalique.
Tunnetuin parfyymi on vuonna 1932 markkinoille tullut Je Reviens, jota Euroopasta sodasta kotiin palaavat amerikkalaiset sotilaat rahtasivat 1940-luvulla kotiin mielitietyilleen.
Itsekin muistan saaneeni lahjaksi Je Reviens –pullon, mutta yhteen pulloon parfyymin käyttö jäi, kun se oli mielestäni liian hempeän kukkamaista. Parfyymi tuotiin uudestaan markkinoille 1980-luvulla uudella, EU:n kemikaalimääräykset täyttävällä koostumuksella, mutta ymmärtääkseni se ei ole alkuperäisversion veroinen. Parfyymistä näyttää esiintyvän myös halpaversioita.
Itse kokeilin monia parfyymimerkkejä Chanelin vitosesta Diorin uuden aallon parfyyminä kehuttuun Poisoniin, kunnes sitten omaksi merkiksi vakiintui vuosikausiksi Yves Saint Laurentin Opium.
Se herätti ristiriitaisia tunteita. Kerran olin arvostellut kettuterriereitä, kun kehän jälkeen naispuolinen näytteilleasettaja ryntäsi luokseni. Odotin haukkuja, mutta tämä totesikin, miten ihanaa on, että sinulla on Opiumia, kun ”meidän perheen miehet ei voi sietää sitä enkä voi käyttää sitä silloin, kun ovat kotona”.
Toisen kerran arvostelin beaglejä Turun raviradalla. Topakka täti-ihminen oli tulossa kehään ns. mettä-beaglensä kanssa eikä ollut lainkaan innostunut, että treenaamaton koira piti esittää pöydällä. Rekku saatiin pöydälle, mutta hampaitaan se ei suostunut näyttämään, johon täti: ”Täällä haisee.” Minä: ”Kai täällä on hevosten jätöksiä, kun tämä on ravirata.” Täti: ”Ei kun tuomari haisee.” Se niistä parfyymeistä.
Oma nenä turtui parfyymin tuoksuun, ja siksi yllätyin aina, kun töissä tiedettiin, milloin olin tullut - kertoivat ohikulkiessani parfyymin tuoksun jääneen leijumaan käytävälle.
Sen sijaan olin huomaavinani tuoksun muuttuneen vuosien varrella alkoholipitoisemmaksi varsinkin parfum de toilette -versiossa - varsinaista tippa korvan taakse asetettavaa parfyymiahan meiltä ei kaupoista ole oikein löytynyt. Uutta merkkiä katselin pitkään, ja nyt olen päätynyt käyttämään Bulgarin mustaa jasminia eli Jasmin noir’ia - mutta en mene vannomaan, enkö vaihtaisi, jos vielä sopivampi tuoksu kohdalle sattuu.
PS. Loppuun sisustusvinkki: pieni suihkaus parfyymia lämpöpatteriin, ja koko huusholli tuoksuu hyvältä monta tuntia!

torstai 6. syyskuuta 2012

Syyskauden aloitus

Syksyn tulon tietää viimeistään siitä, kun on matkattava Kasarmitorin kulmille.
Suomen Kääpiökoirayhdistyksen hallitus kokoontui siellä eilen illalla ensimmäiseen kokoukseensa kesälomien jälkeen. Kaikki olivat paikalla innokkaina jatkamaan kautta, ja ihailla täytyy sitäkin hallituksen jäsentä, joka ajaa 4-5 tunnin automatkan ja palaa sitten yötä myöten kotiinsa.
Kesäkausi oli hiljainen, minkä rutiiniasioita kuten jäseneksi liittymistä tai kennelnimianomuksia käsiteltiin sähköpostitse. Ja tietenkin järjestettiin Kaivarin näyttely.
Siitä olimme saaneet kirjalliset moitteet Kennelliitolta, koska kahdella tuomarilla tuo arvosteltava koiramäärä ylitti 85 koiran rajan, toisella kahdella ja toisella yhdellä koiralla.
Kun tuloksia tarkasteltiin, kävi ilmi, että tuon kahden koiran ylittäneen tuomarin kehästä oli poissa kaksi koiraa, eli lopulliseksi määräksi jäi 85, ja toisella, yhdellä ylittäneellä, oli poissa seitsemän koiraa, joten hän arvosteli 79 koiraa eikä suinkaan 86.
Sitten oli yksi suosittu tuomari, jolta siirrettiin pois pentu- ja junioriluokan koiria niin, että hänelle jäi 84 koiraa. Lopulliseksi koiramääräksi muodostui kuitenkin 89, kun viisi juniorikoiraa oli palkittu toisessa kehässä sertifikaatin arvoisella ja tulivat tämän alkuperäisen kehään arvosteltavaksi ja sijoitettavaksi Paras uros- ja Paras narttu-luokissa.
Kuulin, että Helsingissä järjestetty kansainvälinen näyttely sai sekin kirjalliset moitteet, vaikka heillä oli tuomarille merkitty laskuvirheen vuoksi 86 koiraa, kun oikea määrä oli 85. Asia korjattiin Kennelliittoon, mutta pyyhkeitä tuli silti. Edelleenkin kuulutan tervettä järkeä näissäkin asioissa.
Kun ollaan syyskuussa, eilisessä kokouksessa käytiin jo läpi syyskokoussuunnitelmia ja mietittiin ensi vuoden toimintasuunnitelman ja talousarvion valmistelemista.
Tärkeänä asiana oli esillä Kennelliitolle lähetettävä esitys liiton kurinpitolautakunnan antamista rangaistuksista ja ns. lisäseuraamuksista kuten rekisteröinti- ja näyttelykielloista tiedottamisesta rotujärjestöille ja rotuyhdistyksille.
Nyt Kennelliiton hallitus päättää erikseen näiden päätösten julkaisemisesta Koiramme-lehdessä, jolloin kiellon voimaantulosta on jo kulunut jokunen kuukausi. Rotujärjestölle tai –yhdistykselle asiasta ei tiedoteta – sillä seurauksella, että se voi tietämättömyydestä ottaa yhdistyksen pentuvälitykseen pentuja, joita ei voidakaan rekisteröidä kasvattajan rekisteröintikiellon takia.
Tai yhdistyksen luottamustehtävissä (vaikkapa juuri pentuvälittäjänä ja –neuvojana tai jalostustoimikunnassa) voi toimia henkilö, jolle on annettu rekisteröintikielto.
Tavallista tämä ei ole, mutta näinkin voi tapahtua, ja kaikkien uskottavuushan siinä menee, jos näin käy. Huhujen perusteella ei voida toimia, joten tiedon saaminen Kennelliitosta on oleellista.
Kokouksen pöytäkirjan ulkopuolella siunailtiin myös tätä maailmanmenoa, kun yksi ja toinen on valmis käräjöimään asioista, joissa pitäisi tietää häviävänsä, mutta onpahan kiusattu yhdistyksen hallitusta – unohtaen, että samalla kiusataan koko yhdistystä ja sen jäseniä, eikä todellakaan auteta rotua. Yhdistyshän on me, jotka olemme sen jäseniä, ei ainoastaan sen hallitus - jonka me itse olemme demokraattisesti valinneet!
Nyt yhdelle yhdistykselle oli pamahtanut monen tuhannen euron asianajolasku, vaikka käräjille ei ollut vielä edes ehditty. Ensin tuli kanne vuoden koira-pisteiden laskusta ja nyt moititaan vuosikokousta, jonka pöytäkirjaan oli kirjattu eriäviä mielipiteitä lähes kohtaan kuin kohtaan. Esimerkiksi kokouksen puheenjohtajan valinta selkeällä äänestyksellä ei kelvannut, ja eriävä mielipide esitettiin myös siitä, kun kokous valitsi hallituksen jäsenen pöytäkirjantarkastajaksi.
Ketähän tämäkin auttaa?
***
Anteeksi nyt hyvät tennisharrastajat, jos mielipiteeni USA:n avoimista ja sen televisioselostuksista ovat teitä loukanneet. Maskun miehen menestys näkyy tuloksista eikä sitä tarvitse selittää kuvitellulla pahalla olollani.
Suuri osa hänen toisen kierroksen ottelustaan esitettiin kyllä Eurosport-2-kanavalla, mutta selostajina olivat britit, ja taitaa siellä olla kommentaattoreina myös australialaisia entisiä ammattipelaajia, joten lähestymistapa on erilainen kuin ykköskanavalla. Sama pätee vaikkapa pyöräilyyn, vaikka ykkösen Peter Selinin selostustyylistä pidänkin.
Jätän nyt suomalaiset tennistähdet ja –selostajat rauhaan. Sen sijaan saatan vielä sanoa yhtä ja toista kisoista, joissa suomalaisia ei ole mukana, kuten meneillään olevasta Espanjan ympäriajosta Vueltasta tai tulevasta golfin Ryder Cupista.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Tynkä Euroopan Voittaja-näyttely

Tämänvuotisesta Euroopan Voittaja-näyttelystä lokakuun alussa Romanian pääkaupungissa Bukarestissa uhkaa tulla varsinainen tynkänäyttely: perjantaina, kun ilmoittautumisaikaa oli jäljellä kolme päivää, näyttelyyn oli ilmoitettu vajaat 2300 koiraa.
Pariakymmentä tuhatta lienee odotettu, mutta kauas tästä luvusta jäätäneen. Ei sitten ihme, että niin romanialaiset kuin kansainvälisen kattojärjestömme FCI:n herratkin ovat hätääntyneet. Jo joitakin viikkoja sitten FCI:n puheenjohtaja Hans Muller esitti liiton internetsivuilla tyypillisen kapulakielisen vetoomuksen todeten FCI:n pitävän eläinsuojeluasioita ja koirien hyvinvointia etualalla ja antaen tukensa Romanian kennelpäättäjille.
Romanialaiset ovat puolestaan syyttäneet koirakadosta Euroopan taloudellista tilannetta, eläinsuojeluaktivisteja, jotka on haukuttu ohimennen, kun eivät muka ole tehneet yhtä paljon maan kulkukoirien kohtelun kohentamiseksi kuin he itse, sekä rikollisuudesta ja maan teiden kunnosta vallitsevia harhaluuloja.
Tuskinpa Romanian menoa nähneet, yleensä autoilla koiranäyttelyihin matkaavat länsieurooppalaiset vakuuttuvat, jos heille kerrotaan, että valtateitä ei ole, mutta muut tiet ovat hyvässä kunnossa, ja rikollisten sijasta romanialaiset ovat hyvin lähimmäisrakasta kansaa!
Katukoirien tilanteen ja eläinsuojeluasioiden esille nostamisen ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, sillä näistä asioista puhutaan nykyisin – onneksi – aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Eikä se todellisuus Romaniassa kovin ruusuinen ole.
Samalla tavalla puhutaan ihmisoikeuksistakin järjestettäessä urheilu- ja kulttuuritapahtumia epämääräisissä paikoissa, olkoon sitten Formula-ykköset Bahrainissa tai lätkän MM-kisat Valkovenäjällä. (Eikä Bahrainin oppositio olisikaan saanut niin paljon julkisuutta ilman formuloita.)
Romanian kohdalla kannattaa syyttää liian suurisuuntaisia suunnitelmia, kun siellä on kuviteltu heidän omilla kansalaisillaan ja muilla eurooppalaisilla olevan varaa tai innostusta näyttelyttää koiriaan viikon näyttelyputkessa erikoisnäyttelyissä ja tavallisissa "kansallisissa" näyttelyissä epärealistisilla ilmoittautumismaksuilla.
Innostusta ei lisää se, että tuomarit ovat pääsääntöisesti niitä samoja FCI:n ja eri kennelklubien vaikuttajia, jotka arvostelevat sekä Maailman- että Euroopan Voittajanäyttelyissä vuodesta toiseen, usein samoja rotuja - ja liekö edes mietitty, miten suuria asiantuntijoita he näissä roduissa ovat.
Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten romanialaiset jättilaskusta selviävät, sillä epäilenpä kenenkään käärivän näyttelystä jättivoittoja. Toivottavasti EUV-näyttelyn lukuisat tuomarit eivät ole sijoittaneet omia rahojaan matkalippuihin, tai ainakin saavat omansa takaisin.

Miksi sitten Romanialle myönnettiin tuon näyttelyn järjestämisoikeus? FCI:n Euroopan osaston kokous sen myönsi, ja itsekin olin siellä paikalla.
Romanialaiset olivat käyneet jo aikoja näkyvää PR-kampanjaa näyttelyn saamiseksi: arvonäyttelyihin tuotiin autolasteittain syötävää ja erityisesti juotavaa (jota käytäntöä meidänkin standeillamme näytetään matkitun) päättäjien taivuttelemiseksi.
Tarjoiluista piittaamatta kokouksessa Pohjoismaat eivät äänestäneet niinkään Romanian puolesta vaan Tshekkiä vastaan, sillä tuolloin käsiteltävänä olivat vain näiden kahden maan anomukset. Kun Tshekki oli rajannut päivämääränsä tiettyihin päiviin helmikuussa eli ajankohtaan, jolloin Euroopan lentokentät ovat usein suljettuina lumimyrskyjen ja pakkasen takia ja liikenne jumittunut päiväkausiksi nietoksiin, emme voineet kuvitellakaan odottavamme meikäläisten pitkämatkalaisten matkustavan autoilla Baltian ja Itä-Euroopan teitä noinkin epävarmoissa olosuhteissa.

FCI:llä ja sen Euroopan osastolla on kyllä miettimisen paikka: mitä tehdään, kun maanosanäyttelyt eivät vedä? Dublinissa tuomarit pyörittelivät peukaloitaan, kun päivän työ oli vähäisen koiramäärän vuoksi tehty parhaimmillaan tunnissa tai kahdessa, koirakato viime vuonna Hollannissa oli tuntuva, ja nyt Romanian EUV-näyttelystä uhkaa tulla pannukakku. Ja ensi vuoden Budapestin Maailmanvoittaja-näyttelyn kohtalo on sekin epäselvä.
Me Pohjoismaissa voisimme miettiä myös oman ”maanosan” perustamista FCI:n sisälle, sillä me täytämme nämä kriteerit täysjäsenmaiden ja rekisteröintien suhteen. Meillä on jo vakiintunut Pohjoismaiden Voittaja-näyttely, joka kerää vuosittain yli 8000 koiraa kilpailemaan omasta tittelistämme eikä varmasti jää arvostuksessa näistä tynkänäyttelyistä jälkeen. Oman maanosa-osaston myötä meille tulisi automaattisesti paikka FCI:n hallitukseen ja sitä myötä lisää vaikutusvaltaa.

***
Onpa tässä tullut katsottua tennistä viimeisen viikon aikana, kun USA:n avoimet ovat täydessä käynnissä ja otteluita tulee niin suorana kuin nauhoitettuina lähes ympäri vuorokauden. Lukijaa länsirannikolta surkuttelen, kun hänen alueellaan ei näy Eurosport-kakkonen, vaan joutuu kuuntelemaan kansainvälisen Eurosport-ykkösen surkeasti sopertelevia suomenkielisiä selostajia. Itse olen kääntänyt kanavaa ja säästänyt jopa hyviä matseja katsottavaksi uusintana englantilaisten selostajien kommenteilla varustettuina heti, kun olen kuullut, että Arne Six on äänessä. Siksi ei tarvinnut hermostua kuunnellessaan Jarkko Niemisen toisen kierroksen ottelun selostusta, kun rökäletappiota ei turhaan selitelty.