Piers-peken seikkailut

Olen lukenut iltalukemisina englantilaisen kirjailijan Rumer Goddenin omaelämäkertaa A Time to Dance, No Time to Weep (Aika tanssin, ei itkun). Siinä hän kertoo varhaislapsuudestaan englantilaisten vanhempiensa kanssa Intiassa, kouluvuosista Englannissa 1920-luvulla ja elämästään nuorena perheenäitinä ja kirjailijana Intiassa. Siellä hän vietti sotavuodet tyttäriensä ja pekingeesiensä kanssa Kashmirissa, kunnes palasi 1940-luvun lopulla pysyvästi Englantiin.
Ensimmäisen pekingeesinsä hän osti Englannissa 16-vuotiaana – vähän vahingossa. Syntymäpäivälahjaksi saamillaan viidellä punnalla hänen piti ostaa lemmikkieläinkaupasta persialaiskissan pentu, mutta hän ihastuikin musta-kreemiin peken pentuun. Sitä hän maksoi viikkorahoistaan seuraavan vuoden ajan.
Koira sai nimekseen Piers. Se ei ollut näyttelytähti. Sillä oli Goddenin kertoman mukaan suu, josta kiinalaiset sanoisivat ”maan peittävän taivaan”, eli koiralla oli pitkä alapurenta ja alahampaat kahdessa rivissä. Mutta fiksu se oli, kuten seuraava tarina osoittaa:
Viikonloppuisin Rumer kävi bussilla koiran kanssa jonkun matkan päässä olevassa puistossa, missä koira sai juosta vapaana. Viikolla hänen ollessaan koulussa koira sai viettää päivät kotona – kunnes yhtenä viikonloppuna bussikuski kysyi, oliko koira hänen. Kun vastaus oli kyllä, kuljettaja kertoi hänen olevan velkaa liikennelaitokselle ainakin kymmenen puntaa. Oli nimittäin käynyt niin, että koiralla oli tapana hypätä arkisin bussiin ja matkata puistoon, josta se sitten palasi bussilla kotiin muutamaa tuntia myöhemmin! Piers suoriutui matkoistaan loistavasti – lukuun ottamatta niitä kertoja, jolloin joku matkustaja poimi sen mukaansa ja vei poliisiasemalle, josta sen joutui lunastamaan viiden shillingin hintaan.
Rumerin palattua äitinsä kanssa Intiaan Piers jäi isovanhemmille, joiden talo talon oli golfkentän viheriön vieressä. Golfin pelaajat eivät nähneet lyödessään viheriötä ja sinne tultuaan monia haki palloaan turhaan. Mysteeri ratkesi, kun kentällä oli golfkisat ja toimitsija viheriöllä merkkaamassa pallojen paikkaa. Yhtäkkiä paikalle syöksyi pieni karvainen koira, nappasi pallot yksi kerrallaan ja kuljetti ne salakätköönsä pensaiden suojaan. Näin Piers sai muuttaa toisten sukulaisten luo kauemmaksi golfkentästä.

Intiassa Rumer Goddenilla oli aluksi kolme pekingeesiä, joista narttu, Moon Daisy, oli puhtaan valkoinen. Kun sille oli aika teettää pentuja, sille haettiin ainoa Kalkutassa ollut valkoinen uros, Prince, jonka omisti armenialaisrouva. Tämä halusi astutusmaksuksi yhden pennun.
Pentueeseen syntyi neljä pentua, joista yksi oli harvinainen miniatyyrikokoinen valkoinen suurisilmäinen uros, pentuja hoitaneen intialaisen miespalvelijan suosikki.
Kun armenialaisrouva tuli valitsemaan omaa pentuaan, pentulaatikossa oli kolme kreeminväristä pentua ja nurkassa kyyhöttävä, karva pinnanmyötäisenä oleva ruskea pentu. Rouva ei suostunut katsomaankaan tuota pahnan pohjimmaista vaan valitsi suurikokoisimman, kevytluustoisen ja pitkäselkäisen nartun ilmoittaen tietävänsä, millainen kunnon peke on, sillä hän on koiranäyttelytuomari ja voittanut palkintojakin!
Kun rouva oli lähtenyt, intialaispalvelijalta tiukattiin, mitä hän oli tehnyt tuolle pienelle pennulle. Ei mitään, oli vastaus - ei kai se ollut minun vikani, jos pentu ryömi lautaselle, jossa oli mustaa kahvia.
Että näinkin voidaan vaikuttaa pennun valintaan!

Rumer Goddenilla oli kuolemaansa saakka vuoteen 1998 pekingeesejä, mutta näiden seikkailuista en ole voinut lukea, kun en hoksannut aikanaan ostaa omaelämäkerran toista osaa. Nyt siitä on painos loppu, ja Amazonillakin käytetyn version hinta liikkuu yli sadassa eurossa.

***
Golfista puheen ollen: Kun meillä on pilvistä ja räntää tihuuttaa, on hyvä katsoa aurinkoisia näkymiä golfin vuoden ensimmäisestä major-turnauksesta, Augustassa pelattavasta Mastersista. Nurmikot ja puut ja pensaat vihertävät, mutta atsaleapensaiden kukinta näyttää olevan jo tältä vuodelta ohi.