Kaivarissa oli arviolta 30000 juhlijaa, ja sotkuja on siivoiltu useamman päivän ajan. Ei ihme, ettei kaupungilla ole ollut valittamista perinteisen Kaivarin koiranäyttelymme jälkeen, kun koiraharrastajat ovat siivonneet omat sotkunsa – vaikka kuplivaa sielläkin yleensä nautitaan.
Eihän samppanjaa voittanutta juhlajuomaa olekaan. Lordi Byronin kerrotaan väittäneen sovinistisesti, ettei naisen pidä nähdä syövän muuta kuin hummerisalaattia samppanjan kera. Ranskan kuninkaan rakastajattaren Madame de Pompadourin taas väitetään todenneen sampanjan olevan ainoa viini, jonka juomisen jälkeen nainen on kauniimpi kuin ennen sitä.
Legendan mukaan sampanjan keksi sokea munkki Dom Pierre Pérignon Hautvillersin kylän laidalla olevan luostarin viinikellarissa. Viinihistorioitsijoiden mukaan tarina Dom Pérignonin keksinnöstä oli myöhemmin keksitty markkinointikikka: hän itse asiassa yritti keksiä keinot, jolla voi poistaa kunnon viiniä häiritsevät ylimääräiset kuplat, ja samppanjan kehittivät brittitiedemiehet ja viiniasiantuntijat.
Ensimmäisiä samppanjan maailman markkinoille tuojia olivat Jean-Rémy Moet’in kaltaiset miehet Napoleonin vallan aikana, mutta minun kirjoissani erityisen maininnan ansaitsee mielisamppanjani Veuve Cliquot Ponsardinin ylellisyystuotteeksi luotsannut leski, Barbe-Nicole Cliquot Ponsardin.
Barbe-Nicole jäi leskeksi 27-vuotiaana ja sen sijaan, että olisi viettänyt perinteistä leskinaisen elämää, hän ryhtyi määrätietoisesti kehittämään perheen viini- ja samppanjayritystä hankkien viiniviljelmiä, kehittäen valmistusmenetelmiä ja laajentaen yritystä kansainväliseen kauppaan. Napoleonin sotien aikana 1800-luvun alkuvuosina hän myös kiersi neuvokkaasti satamasulkua ja sai tuotteensa mm. Venäjän markkinoille, missä lesken samppanjalla oli paljon kysyntää aateliston piirissä.
Ranskassa leski tunnettiin nimellä ”La Veuve”, ja Englannissa kaikki tiesivät, mistä tuotteesta oli kysymys, kun pyydettiin leskeä (widow). Näitä lesken samppanjoita löytyi myös meidän vesiltämme Venäjälle matkalla olleen laivan haaksirikkouduttua myrskyssä pari sataa vuotta sitten.
Jos joku onnekas pääsi maistamaan samppanjaa, hän oli varmaankin pettynyt, sillä tuolloin 1800-luvulla samppanja oli makeampaa kuin jälkiruokaviini. Tänä päivänä maku on muuttunut ja kuluttajat vaativat kuivempaa juomaa.
Kun samppanjapulloihin on tullut etiketit, lesken yrityksen juhlajuoma tunnetaan oranssinkeltaisista etiketeistään. Ja ne kaikkein parhaat lesken tuotteet, erityisen hienot vuosikertasamppanjat tunnetaan nimellä ”La Grande Dame”, mutta niitä ei meidän kulmakunnan Alkosta löydy, eikä tainnut löytyä vappuna Kaivaristakaan.
***
Barbe-Nicolen elämästä ja ranskalaisen samppanjan vaiheista voi lukea lähemmin amerikkalaisen Tilar J. Mazzeon kirjasta The Widow Clicquot, joka päätyi muutama vuosi sitten New York Timesin bestseller-listalle.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti