Tuomarikoulutusta ja golfia

SKKY on aloittanut taas tuomarikoulutusten sarjan, joten keskiviikkoiltana olimme naapurin kanssa Pasilassa kouluttamassa tulevia ulkomuototuomareita griffoneissa, ranskanbulldogeissa ja bostoninterriereissä.
Koiria oli jälleen tuotu paikalle ympäri etelä-Suomea, jotta osanottajat voisivat itsekin katsoa hyviä rotunsa edustajia ja vertailla niitä toisiinsa. Koulutettavia oli jälleen tusinan verran – osa uusia, osa kertaamassa vanhaa. Osa osallistuu innokkaasti keskusteluihin ja esittää kysymyksiä, mutta joukkoon mahtuu aina jokunen, joka antaa ymmärtää, että hän osaa jo…
Sunnuntaina olimme sitten Hasse Lehtisen kanssa useamman tunnin testaamassa uusia tuomaritoivoja näiden tiedoista saksanpystykorvissa. Vaikka näillä ns. saksalaisilla roduilla on yhteinen rotumääritelmä, rotuihin sisältyy kaksi alkuperältään ei-saksalaista rotua, pomeranian ja keeshond, joten kustakin variaatiosta paikalla oli useita koiria.
Kaikki kokelaat selvittivät arvostelukokeen, joten saimme kolme uutta ulkomuototuomaria, joista kaksi, Jussi Liimatainen ja Esa Ruotsalainen, ovat lähtöisin SKKY:stä. Kolmas, Kirsi Honkanen, harrastaa hänkin klein- ja mittelspitzejä. Neljäs hyväksytty oli ns. näytön antanut Juha Putkonen.

Tuon tilaisuuden myötä olin ensimmäistä kertaa Kennelliiton omistaman Show Media-yhtiön vuokratiloissa Lohjalla, mistä ulkopuoliset voivat vuokrata tiloja omiin tilaisuuksiinsa. Vuokra kuulosti kovalta paikan sijainti huomioon ottaen, mutta meidän pitäisi säästyä ylimääräisistä siivouslaskuista, kun pojat imuroivat kiltisti matot tilaisuuden päätteeksi.
Matka tuonne Lohjan perukoille on näin Kaivarin kulmilta katsottuna pitkä ja hankala, jos ei halua lisätä tarpeettomasti ympäristöpäästöjä ja haluaa käyttää julkisia kulkuneuvoja. Tällä kertaa olimme tehneet treffit tilaisuudessa valvojana olleen Nunne Holmin kanssa Lauttasaareen, joten sain kyydin ja säästyin parin kilometrin kävelyltä bussipysäkiltä.
Nunne hoiteli myös suvereenisti tilaisuuden nuorimman osanottajan, kun äiti esitti kehässä keeshondia.
Sunnuntaina ehdin sopivasti kotiin katsomaan Paris-Roubaux- pyöräilykilpailun loppuhuipennuksen viime aikoina kovassa kunnossa olleen Sveitsin Fabian Cancellaran ottaessa ylivoimaisen voiton.
Myöhäisillan tunteina oli vuorossa golfin U.S. Masters, jota on voinut seurata suorana lähetyksenä Nelosen Sport Pro’lla torstai-illasta lähtien. Jännittävän pelin lisäksi silmä lepää Augusta National -golfklubin hienoissa maisemissa, vaikka näytti kuin kevät olisi sielläkin myöhässä, sillä azaleat ja magnoliat eivät tarjonneet aivan samanlaista väriloistoa kuin aikaisempina vuosina.
Tämänvuotisen Mastersin vihreän voittajan takin puki päälleen jo kolmatta kertaa viime vuosien suosikkigolfareihini kuulunut Phil Mickelson, jonka peliä on aina jännittävää seurata: hän ei varmistele, vaan lyö täysillä mahdottomiltakin näyttäviä lyöntejä.
Lauantai-iltana hän teki peräkkäisillä rei’illä eaglet. Sunnuntain alkurei’illä hänellä oli epäonnea, kun birdie-putin puttausvaiheessa pallon jo ollessa liikkeellä reikää kohti sen tielle lensi oksanpätkä, josta pallo pomppasi sivuun. Puntit tasaantuivat 13. reiällä, jonne tultaessa hän löi puiden välistä niin uskomattoman lyönnin, että sitä varmasti näytetään moneen kertaan vielä jälkeen päin.
U.S. Masters on hieno turnaus ja klubilla hieno historia klubin edesmenneen jäsenen, kenraali ja presidentti Eisenhowerin mukaan nimetystä vesiesteestä lähtien. Ainoa asia, joka minua kaihertaa, on, että klubi ei vielä tänä päivänäkään hyväksy naisia jäseneksi. Kuvia ja tuloksia Mastersista voi katsoa tästä linkistä.

Muistoja Kaivarin kulmilta

Huvikummun Eija Koskelin kertoi lukeneensa tätä blogia ja sen olleen niin ”kotosta”. Julkaisen Eijan luvalla hänen lapsuuden muistojaan Kaivarin kulmilta muidenkin iloksi. Näin Eija kertoi:

”Muistan kun isän setteriuros karkasi multa ryssänlähetystön pihalle (oli semmonen juniori ja kaponen uros joka mahtu hyvin niistä terästankojen välistä) ja painatti siellä pitkin tulppaanipenkkejä oravien ja lintujen perässä kurkku ja häntä suorana. Me asuttiin sillon Vuorimiehenkatu 7:ssä, joten Tomin karkailu ei ollut ainutkertaista. Monesti olin ihan varma että ne ampuu sen...ja pelkäsin että sitten faija ampuu mut. Se oli mettämies...
Ja - olen syntynyt siellä vanhassa kätilöopiston puutalossa. Ennen kansakouluikään tuloa (muutimme sitten Pietarinkadulle) rosvosimme vielä likkakaverin kanssa kadunkulmassa olleen jätskikojun. Siihen aikaanhan vaan vedettiin pressut päälle. Kaivettiin käsin jätskiä säiliön pohjilta ja jäätiin verekseltään kiinni siitä tiskin päältä istuksimasta. Joku oli tuntenut meidät ja soitti mutsille ja faijalle. Arvaa tuliko selkäsauna? Tuli. Vanhemmat joutu maksamaan koko kojun jätskit. Kun ne säiliöthän piti kuulemma heittää pois...
Viimenen talvi Vuorimiehenkadulla päätty meikäläiseltä Kirurgin sairaalaan. Likkakaveri mottas mua lumilapiolla (ja siihen aikaanhan ne oli vaneria joissa metallireuna!) kulmaan ja verta tuli kun esteristä. Olin kuulemma uhitellut ettei se uskalla lyödä. Mutta uskalsi vaan. Mutsi sattu just sillon katsomaan seitsemännen kerroksen kotiparvekkeelta ja meinas tulla alas samantien. Onneks se kuitenkin käytti hissiä. Ja Koskeliinia vietiin taksilla Kirralle. Myöhemmin likkakaveri tuli mutsinsa kanssa anteekspyynnölle ja me oltiin taas kavereita...!”

Lisättäköön tähän, että Eijan ura griffoneiden parissa urkeni Pietarinkadun yleisestä saunasta, missä hän ostaa pamautti ensimmäisen rihvelinsä. Tämä on todistettu Helsingin Sanomien palstoilla, kun muutama vuosi sitten Hesarin kaupunkitoimituksen toimittaja Kari Räisänen tuli Moksu-cavalierinsa kanssa tekemään juttua meidän Kaivarin näyttelystämme.
Hän tarvitsi sanavalmiin haastateltavan, joten usutin hänet Eijan kimppuun. Tiesin, että sieltä tulee otsikoihin sopivaa tavaraa, ja etusivullehan päästiin. Ja kun hän halusi malliksi oikean koiratuomarin arvostelun Moksusta, ohjasin hänet naapurin kehään. Naapuri keskeytti arvostelunsa ja supliikkimiehenä antoi lehteen painettavaksi sopivan arvostelun Moksusta.
Omat koirani tapasivat Moksua täällä Kaivarin kulmilla, ja hyvin tultiin juttuun. 14-vuotiaaksi eläneen stadilaiskoira Moksun tarina löytyy Helsingin Sanomien arkistosta. Kannattaa lukea.

Hachiko-koiran tarina

Hachiko-akitan tarina (Hachiko: A Dog’s Story, suomeksi otsikolla Hachiko – Tarina uskollisuudesta) oli niin viehättävä ja liikuttavakin elokuva kuin voi odottaa.
Elokuva perustuu tositapahtumiin. Japanissa vuonna 1924 syntynyt Hachi (pentueen kahdeksas pentu) odotti säännöllisesti työstä palaavaa professori-isäntäänsä Tokion Shibuyan rautatieasemalla. Kun isäntä kuoli töissä sydänkohtaukseen eikä tullutkaan kotiin, koira palasi uskollisesti asemalle joka ilta kuolemaansa asti vuoteen 1935.
Kun koiran tarina levisi, sille pystytettiin rautatieasemalle patsas, ja yksi aseman uloskäynneistä nimettiin sen mukaan.
Hachikon tarinasta on tehty Japanissa elokuva 1980-luvulla. Nyt viime vuonna valmistunut ja pääsiäisenä meillä ensi-iltansa saanut, Lasse Hallströmin ohjaama amerikkalainen elokuvaversio sijoittuu Rhode Islandilla olevaan, hyvin tyypilliseen amerikkalaiseen pikkukaupunkiin. Pääosissa ovat Richard Gere ja Joan Allen – sekä tietenkin akita, jonka roolissa pentuna näyttäisi olevan shiba inu. Useimmilta katsojilta taisi silmät kostua siinä vaiheessa, kun vanha akita asettui viimeistä kertaa omalle paikalleen rautatieaseman eteen odottamaan isäntäänsä.
Muita Hachikon tavoin uskollisuudestaan kuuluisia koiria on mm. Greyfriars Bobby, skyenterrieri, jonka kerrotaan vartioineen isäntänsä hautaa 14 vuoden ajan 1800-luvulla Edinburghissa. Koiralle on sittemmin pystytetty Skotlannin pääkaupunkiin patsas.
Kettuterrieriharrastajalle on varmasti tuttu kertomus vuonna 1910 kuolleen Britannian kuninkaan Edward VII:n kettuterrieristä Caesar of Notts’ista, joka seurasi isäntäänsä hautajaissaattueessa. Koiran surun on ikuistanut kuuluisa koiramuotokuvamaalari Maud Earl maalaukseen ”Silent Sorrow”, joka on nykyisin USA:n kennelklubin AKC:n taidekokoelmissa.
Kuninkaan elinaikana Caesar seurasi isäntäänsä kaikkialle – myös ulkomaanmatkoille, joilta se palasi ilman karanteenia, koska kuninkaan mielestä hän voi rikkoa lakeja, jos hän kerran niitä vahvistikin.
Caesar ei toki ollut kuninkaan tai hänen tanskalaissyntyisen kuningattarensa Aleksandran ainoa koira: kuningaspari kasvatti mm. basset houndeja, clumberspanieleita, chowchoweja ja ranskanbulldoggeja Sandringham-kennelissään. (Bassetpiireissä kerrotaankin perimätietona, että aina kun englantilaissukuisista basseteista on syntynyt spanielihapsuisia, pitkäkarvaisia pentuja, syy löytyy Sandringhamista, jossa bassetit ja clumberit olivat jossain vaiheessa sekoittuneet. Nimimerkki omakohtaista kokemusta on.)

Merlepommit pannaan

Saksasta tuli tieto, että saksanpystykorvien rotujärjestö, Deutsche Spitze-klubi, on hyväksynyt yleiskokouksessaan SKKY:n esityksen näiden rotujen rotumääritelmän muuttamisesta. Rotumääritelmään lisätään hylkääviin virheisiin merle-väri.
Rotumääritelmän muutos menee seuraavaksi Saksan kennelliiton VDH:n kautta FCI:n rotumääritelmätoimikunnan ja sitten FCI:n hallituksen käsittelyyn. Voimaantulo riippuu siitä, ehtiikö muutos FCI:n rotumääritelmätoimikunnan parin viikon päästä pidettävään kokoukseen, vai siirtyykö seuraavaan, sillä toimikunta kokoontuu kerran, pari vuodessa.
Esitimme merle-värin lisäämistä hylkääviin virheisiin, koska meilläkin on jo kaupiteltu ”ensimmäisenä Euroopassa” merlevärisiä pomeranianeja. Koirat ovat USA:sta lähtöisin olevia ns. ”designer dog”-koiria, jotka eivät ole taustaltaan puhdasrotuisia pomeranianeja, koska merle ei ole rotuun kuuluva väri.
Aiemmin täällä kaupiteltiin kovasta hinnasta merlevärisiä chihuahuaoita vedoten ostajiin juuri tuolla värin harvinaisuudella – vaikka se ei chihuahuan väri ollutkaan. Joissakin Euroopan maissa merle-chihuahuoita ei rekisteröity tai niitä ei saanut käyttää jalostukseen. Meilläkin merle-merle-yhdistelmät rodusta riippumatta ovat kiellettyjä värin tuomien terveysongelmien vuoksi.
Chihuahualla merle-väri lisättiin hylkääviin virheisiin jokin aika sitten rodun kotimaan Meksikon aloitteesta.
Kun kauppiaat haluavat rahastaa ja ostajat haluavat harvinaisuuksia, näitä räätälöityjä ”rotuja” on kehitetty lisää. On mustavalkoisia harlekiinivillakoiria, ja USA:ssa ja joissakin Euroopan maissakin on ollut kaupan erikoisuutena sini-valkoisia yorkshirenterriereitä, joissa valkoinen väri on korvannut rodulle ominaisen kullanruskean tan-värin.
USA:n kennelklubi on jo lisännyt värejä koskevan maininnan yorkkien rotumääritelmän hylkääviin virheisiin. FCI:ssä (ja siten Suomessa) on käytössä rodun alkuperämaan eli Britannian rotumääritelmä, jossa ei listata hylkääviä virheitä, vaan todetaan, että virheestä on rangaistava sen vakavuuden mukaan. Ja virheellinen väri on ainakin minun kirjoissani aina hylkäävä virhe.
Saksan päätös pomeranianin osalta on enemmän kuin tervetullut, ja jälleen kerran osoitus siitä, mitä hyvillä kansainvälisillä suhteilla ja kansainvälisellä yhteistyöllä saadaan aikaan.

Pääsiäinen pääkaupungissa

Jos ei ole pääsiäispyhinä koiranäyttelyssä eikä välitä hiihtolomasta Lapin ökykelohonkahuviloissa, kaupungissa on tänä päivänä paljon tekemistä myös juhlapyhinä.
Lappu on luukulla yhä harvemmissa paikoissa, ja ihmisiäkin on liikkeellä vuosi vuodelta enemmän, vaikka meidän Kaivarin kulmilla on edelleenkin tavallista hiljaisempaa.
Pitkänäperjantaina kaupat olivat kiinni, mutta kuntosali oli auki yhteentoista illalla, nuorisoa lappoi keilahalliin, monet ravintolat kulmakunnan Sikalasta alkaen olivat auki, ja elokuvateattereissa pyöri mielenkiintoisia elokuvia.
Lauantai-iltana olimme katsomassa Jason Reitmanin ohjaamaa elokuvaa ”Up in the Air”, jossa George Clooneyn esittämä ”urasuunnittelukonsultti” matkustaa ympäri maata antamassa potkuja työntekijöille, kun yritysten johtajilla ei ole selkärankaa hoitaa näitä ikäviä töitä itse – vaikka heille ei makseta kunnon palkkaa vain siitä, että he poimivat rusinat pullasta.
Samalla urakonsultti kerää lentoyhtiöiden ja hotellien bonuspisteitä päästäkseen sellaiseen palvelutasoon, jota lentomatkustaminen joskus tarjosi…
Muistan hyvin sen ajan, kun työmatkoilla sai automaattisesti siirron turistiluokasta businekseen ja joskus Atlantia ylitettäessä jopa ensimmäiseen luokkaan, ja matkustamisessa oli joskus jopa glamouria.
Nyt ovat ensimmäiset luokat kadonneet useimmilta lennoilta, ja lennoilla tarjotaan harvemmin mitään kunnollista syötävää, ellei ole itse valmis maksamaan kuivuneista sämpylöistä ja muusta roskaruoasta tai pysty vaikuttamaan lentoyhtiön valintaan.
Mikä onkaan hohdokkaampaa kuin tulla koiranäyttelyn jälkeen sunnuntai-iltana lentokentälle likaisena ja nuhruisena (ja joskus litimärkänä) ja ennen kaikkea nälkäisenä!
Elokuva oli joka tapauksessa katsomisen arvoinen. Toisena pääsiäispäivänä on sitten vuorossa ”Hachiko – Tarina uskollisuudesta”, joka perustuu tositarinaan japanilaisesta akitasta.
PS. Satuitteko katsomaan, miten Kääpiökoirayhdistyksen hallituksen jäsen Leena Parviainen puhui järkeviä pitkänäperjantaina Nelosen uutisissa?