Helsingin kaupungin rakennusvirastolta tuli tänään ihan virallinen päätös, jolla Helsingin sydämessä meren äärellä oleva Kaivopuisto vuokrataan Kääpiökoirayhdistyksen elokuun viimeisen sunnuntain erkkarille jo 11. kertaa.
Vuonna 2009 olimme Kaivarin remontin vuoksi evakossa Kansallisoopperan ja Finlandia-talon välimaastossa ydinkeskustassa Hesperian puistossa, mutta viime vuonna palattiin entistä ehompaan Kaivariin.
Kaupungin päätöksenteossa on oma byrokratiansa, mutta kaupungin virkamiesten suhtautuminen meidän yhdistykseemme ja koiriin yleensä on ollut upeaa. Me olemme puolestamme saaneet kiitosta, koska Kaivari on aina jätetty samanlaiseen kuntoon kuin missä sen saimme – kiitos kaikkien niiden koiranomistajien ja näyttelyvieraiden, jotka ovat huolehtineet puiston siisteydestä.
Toivottavasti tänä vuonna skarpataan entisestäänkin, sillä viime vuonna joidenkin piknikeillään olleiden telttojen jäljiltä jäi aikamoinen sotku. Jos on ”maksava asiakas”, se ei suinkaan tarkoita, että halpoihin ilmoittautumismaksuihin voidaan sisällyttää siivouskuluja, eikä rakkaudesta harrastukseen työskentelevien vapaaehtoisten voi olettaa korjaavan näiden ”asiakkaiden” jälkiä.
Nyt kun virallinen päätös on tullut ja voidaan julkistaa, näyttelyn tiedot ilmestyvät internetiin parin päivän kuluessa osoitteeseen www.toydogs.net ja netti-ilmoittautuminen voidaan avata. Tuomariluettelohan on ollut nähtävinä jo jonkin aikaa – eikä siinä pitäisi olla häpeämistä, sillä niin monelle rodulle on varattu kääpiökoiriin erikoistuneet tuomarit, joista osaa nähdään jo lauantaina Tervakosken kansainvälisessä näyttelyssä.
Joten tervetuloa Kaivariin 28.8.2011!
***
Jääkiekkorintamalta tuli tänä iltana hienoja uutisia ainakin hesalaisten kannalta, kun HIFK eteni lätkän SM-liigan finaaleihin. HIFK on aidosti cool joukkue, jonka peliä on ilo katsoa! Vauhtiakin otteluissa on ollut, ettei ole tarvinnut siunailla, miksi meillä isommissa kaukaloissa peli vaikuttaa niin paljon tahmeammalta kuin NHL-kaukaloissa (missä sikäläinen suosikkijoukkueeni, New Yorkin Madison Square Gardenissa kotipesäänsä pitävä New York Rangers näyttäisi myös etenevän playoffseihin.)
Tässä kohtaa pitää kuitenkin moittia paikallista kaapelikanavaa ja Nelosen uudelleen järjestettyjä urheilukanavia, sillä koskaan ei tiedä, lähetetäänkö NHL-ottelu Sport Pro – ykkösellä vai sillä toisella kanavalla, joka ei kaapeliverkossa näy.
Torstaina on alkamassa golfin legendaarinen Masters-turnaus Augustasta, ja nyt odottelen, näytetäänkö kunkin kierroksen loppuhuipentuma, vai katkeaako lähetys kesken – ja näytetäänkö kunkin päivän kierros niin kuin on luvattu.
tiistai 5. huhtikuuta 2011
maanantai 4. huhtikuuta 2011
Japanin hylätyt koirat
Monet ovat varmaan jo turtuneet järkyttäviin kuviin Japanin maanjäristyksestä ja tsunamista sekä tilapäismajoitukseen joutuneista, kodittomista ja Fukushiman ydinvoimalan vaaravyöhykkeeltä evakuoiduista ihmisistä. Sitä paitsi Japanin tuho on jo siirtynyt etusivujen otsikoista, kun nyt seurataan Libyan ja Syyrian tilannetta Norsunluurannikon sisällissodan ohella.
Silti Japanista on tullut hellyttäviäkin uutisia, kuten muutama päivä sitten helikopterilla pelastetusta koirasta, joka löydettiin merellä ajelehtivan tsunamin tuhoaman talon katolta kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen.
Koira, jonka rotu ei ollut tunnistettavissa, sai ensiapua ja kiitokseksi nuoli pelastajaansa kasvoihin.
Hätämajoitukseen ilmeisesti sai tuoda myös koiria, sillä mm. BBC näytti, miten ydinvoimalan vaara-alueelta evakuoidut ihmiset ja heidän tavaransa (myös kuljetuslaatikoissa olevat pienet koirat) tarkastettiin säteilymittareilla.
Isompien koirien kanssa tilanne on lohduton. Viime viikolla ranskalaisen Agence France Press-uutistoimiston toimittaja ja kuvaaja uhmasivat vaara-aluetta ja kävivät tekemässä reportaashia vanhuksista, jotka kieltäytyivät lähtemästä kodeistaan säteilyvaarasta huolimatta.
Ensimmäisenä heitä vastaan autiolla tiellä tuli kolme isokokoista koiraa, jotka niiden omistajat olivat joutuneet hylkäämään. Varsinkin yksi näistä koirista, vanha tiibetinmastiffi, oli lohduton näky.
Useissa luonnonmullituksiin varautuneissa maissa paikalliset eläinsuojeluyhdistykset ja kennelklubit ovat varautuneet huolehtimaan myös lemmikkieläimistä katastrofin uhatessa. Näin esimerkiksi Australian tulvien aikana tai hirmumyrsky Katrinan iskiessä USA:n etelän rannikkovaltioihin.
Myös japanilaiset eläinsuojeluyhdistykset ja Japanin kennelklubi tekevät varmasti parhaansa ylitsevoimaisessa tilanteessa, joten ei ihme, että tämän viikonlopun suuri kansainvälinen koiranäyttely peruutettiin, kun isommat asiat ajavat harrastusten ohi.
Muuten, mitähän meillä tapahtuisi, jos väestöä jouduttaisiin ohjaamaan väestönsuojiin? Miten moni koiranomistaja olisi valmis jättämään lemmikkinsä oman onnensa nojaan, lemmikkieläimiä kun ei tietääkseni saa viedä väestönsuojiin? Ratkaisu olisi varmasti sydäntä särkevä.
Silti Japanista on tullut hellyttäviäkin uutisia, kuten muutama päivä sitten helikopterilla pelastetusta koirasta, joka löydettiin merellä ajelehtivan tsunamin tuhoaman talon katolta kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen.
Koira, jonka rotu ei ollut tunnistettavissa, sai ensiapua ja kiitokseksi nuoli pelastajaansa kasvoihin.
Hätämajoitukseen ilmeisesti sai tuoda myös koiria, sillä mm. BBC näytti, miten ydinvoimalan vaara-alueelta evakuoidut ihmiset ja heidän tavaransa (myös kuljetuslaatikoissa olevat pienet koirat) tarkastettiin säteilymittareilla.
Isompien koirien kanssa tilanne on lohduton. Viime viikolla ranskalaisen Agence France Press-uutistoimiston toimittaja ja kuvaaja uhmasivat vaara-aluetta ja kävivät tekemässä reportaashia vanhuksista, jotka kieltäytyivät lähtemästä kodeistaan säteilyvaarasta huolimatta.
Ensimmäisenä heitä vastaan autiolla tiellä tuli kolme isokokoista koiraa, jotka niiden omistajat olivat joutuneet hylkäämään. Varsinkin yksi näistä koirista, vanha tiibetinmastiffi, oli lohduton näky.
Useissa luonnonmullituksiin varautuneissa maissa paikalliset eläinsuojeluyhdistykset ja kennelklubit ovat varautuneet huolehtimaan myös lemmikkieläimistä katastrofin uhatessa. Näin esimerkiksi Australian tulvien aikana tai hirmumyrsky Katrinan iskiessä USA:n etelän rannikkovaltioihin.
Myös japanilaiset eläinsuojeluyhdistykset ja Japanin kennelklubi tekevät varmasti parhaansa ylitsevoimaisessa tilanteessa, joten ei ihme, että tämän viikonlopun suuri kansainvälinen koiranäyttely peruutettiin, kun isommat asiat ajavat harrastusten ohi.
Muuten, mitähän meillä tapahtuisi, jos väestöä jouduttaisiin ohjaamaan väestönsuojiin? Miten moni koiranomistaja olisi valmis jättämään lemmikkinsä oman onnensa nojaan, lemmikkieläimiä kun ei tietääkseni saa viedä väestönsuojiin? Ratkaisu olisi varmasti sydäntä särkevä.
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
Vaalikuumetta
Eduskuntavaalien mainokset ilmestyivät tänään katukuviin. Kevättä kohti mentäessä vaalikuumetta on ollut ilmassa muuallakin kuin valtakunnanpolitiikassa.
Kansainvälisessä jalkapalloliitossa FIFA:ssa käydään puheenjohtajakampanjaa ennen kesäkuun vaalikokousta, kun vuodesta 1998 liittoa johtanut Sepp Blatter on saanut haastajakseen quatarilaisen Aasian jalkopalloliiton puheenjohtajan. Haastaja peräänkuuluttaa avoimuutta ja lähinäkyvyyttä päätöksentekoon ja luopumista yksinvallasta – eli samoja asioita, joita eri arabimaiden kadulla protestoineet väkijoukot ovat peräänkuuluttaneet parin viime kuukauden aikana.
Kansainvälisessä koiranjalostusjärjestössä eli kattojärjestössämme FCI:ssä käydään sielläkin jo kulissientakaista kampanjaa kesällä Pariisin yleiskokouksessa täytettävistä neljästä hallituspaikasta. Tietääkseni nykyisistä istuvista hallituksen jäsenistä ehdolla ovat Puerto Ricon Rafael de Santiago (FCI:n hallituksessa vuodesta 1999), Slovakian Stefan Stefik (hallituksessa samoin vuodesta 1999) ja Suomen Kari Järvinen (vuodesta 1995).
Uusina FCI:n hallitukseen pyrkivät Alankomaiden Gerald Jipping, Irlannin Sean Delmar, Slovenian Stefan Sinko ja Saksan kennelliiton VDH:n suhteellisen tuore puheenjohtaja Peter Friedrich, jota kaavaillaan kesken kauden eronneen Christofer Habigin tilalle.
Entisinä jatkavat Sveitsin Hans Muller, joka on ollut FCI:n hallituksessa vuodesta 1983, Unkarin Tamas Jakkel (vuodesta 2009), Etelä-Amerikan maita edustava Miguel-Angel Martinez (vuodesta 1995), Euroopan maita edustava Tanskan Jörgen Hindse (vuodesta 1991) ja Aasian maita edustava Japanin Takemi Nagamura (vuodesta 2006).
Puheenjohtajakaavailuissa on arveltu, että Muller jatkaa vielä yhden kauden, kun sopivaa seuraajaakaan ei näyttäisi olevan näköpiirissä perintöprinssinä valitun Habigin jätettyjä FCI:n hallituksen.
Toisin sanoen näyttää siltä kuin FCI jatkaisi vanhojen herrojen kerhona – naisiahan sinne ei ole kelpuutettu Carla Molinarin jälkeen. Ja kun FCI:n säännöissä ei toimikausia ole rajoitettu, herrat istuvat vuodesta toiseen. Voi toki kysyä, miten paljon virtaa ja uudistuskykyä riittää, jos on palvellut jo 20 vuotta!
***
Meidän omissa eduskuntavaaleissamme vaalikampanjat alkavat viimeinkin tiivistyä. Meille rivikansalaisille olisi tarjolla monenlaisia tehtäviä kahvinkaadosta esitteiden jakoon.
Itse olin päättänyt syksyllä olla kerrankin aktiivinen ja tulin siihen tulokseen, että vaalilautakunnassa voisi toimia, ettei ole aina sivusta katsova tarkkailija. Aikailin kuitenkin sen verran ilmoittautumisessa, että paikkoja oli tarjolla enää itä-Helsingissä, joten luovuin suosiolla aikeesta.
Kaivarin kulmilla Ullanlinnan äänestysalueella on perinteisesti äänestetty tuossa kulman takana Tehtaankadun koululla, mutta nyt äänestyslipusta kävikin ilmi, että matka on hieman pitempi Norssiin Ratakadulle. Kävelylenkillä sekin luontuu.
Ullanlinnan poliittinen väri on ollut sininen. Ainoan poikkeuksen muodostivat vuoden 2003 eduskuntavaalit, jolloin väri vaihtui hennon vaaleanpunaiseksi. Selityskin oli yksinkertainen: porukka äänesti Paavo Lipposta estääkseen Keskustan Anneli Jäätteenmäen pääsyn pääministeriksi. Ei onnistunut, tunnetuin seurauksin.
Mikä tulos lieneekään, se lienee kuitenkin varmaa, että Kaivarin kulmilla äänestysprosentti on perinteiseen tapaan korkea, joten ainakin väki täyttää kansalaisvelvollisuutensa.
Kansainvälisessä jalkapalloliitossa FIFA:ssa käydään puheenjohtajakampanjaa ennen kesäkuun vaalikokousta, kun vuodesta 1998 liittoa johtanut Sepp Blatter on saanut haastajakseen quatarilaisen Aasian jalkopalloliiton puheenjohtajan. Haastaja peräänkuuluttaa avoimuutta ja lähinäkyvyyttä päätöksentekoon ja luopumista yksinvallasta – eli samoja asioita, joita eri arabimaiden kadulla protestoineet väkijoukot ovat peräänkuuluttaneet parin viime kuukauden aikana.
Kansainvälisessä koiranjalostusjärjestössä eli kattojärjestössämme FCI:ssä käydään sielläkin jo kulissientakaista kampanjaa kesällä Pariisin yleiskokouksessa täytettävistä neljästä hallituspaikasta. Tietääkseni nykyisistä istuvista hallituksen jäsenistä ehdolla ovat Puerto Ricon Rafael de Santiago (FCI:n hallituksessa vuodesta 1999), Slovakian Stefan Stefik (hallituksessa samoin vuodesta 1999) ja Suomen Kari Järvinen (vuodesta 1995).
Uusina FCI:n hallitukseen pyrkivät Alankomaiden Gerald Jipping, Irlannin Sean Delmar, Slovenian Stefan Sinko ja Saksan kennelliiton VDH:n suhteellisen tuore puheenjohtaja Peter Friedrich, jota kaavaillaan kesken kauden eronneen Christofer Habigin tilalle.
Entisinä jatkavat Sveitsin Hans Muller, joka on ollut FCI:n hallituksessa vuodesta 1983, Unkarin Tamas Jakkel (vuodesta 2009), Etelä-Amerikan maita edustava Miguel-Angel Martinez (vuodesta 1995), Euroopan maita edustava Tanskan Jörgen Hindse (vuodesta 1991) ja Aasian maita edustava Japanin Takemi Nagamura (vuodesta 2006).
Puheenjohtajakaavailuissa on arveltu, että Muller jatkaa vielä yhden kauden, kun sopivaa seuraajaakaan ei näyttäisi olevan näköpiirissä perintöprinssinä valitun Habigin jätettyjä FCI:n hallituksen.
Toisin sanoen näyttää siltä kuin FCI jatkaisi vanhojen herrojen kerhona – naisiahan sinne ei ole kelpuutettu Carla Molinarin jälkeen. Ja kun FCI:n säännöissä ei toimikausia ole rajoitettu, herrat istuvat vuodesta toiseen. Voi toki kysyä, miten paljon virtaa ja uudistuskykyä riittää, jos on palvellut jo 20 vuotta!
***
Meidän omissa eduskuntavaaleissamme vaalikampanjat alkavat viimeinkin tiivistyä. Meille rivikansalaisille olisi tarjolla monenlaisia tehtäviä kahvinkaadosta esitteiden jakoon.
Itse olin päättänyt syksyllä olla kerrankin aktiivinen ja tulin siihen tulokseen, että vaalilautakunnassa voisi toimia, ettei ole aina sivusta katsova tarkkailija. Aikailin kuitenkin sen verran ilmoittautumisessa, että paikkoja oli tarjolla enää itä-Helsingissä, joten luovuin suosiolla aikeesta.
Kaivarin kulmilla Ullanlinnan äänestysalueella on perinteisesti äänestetty tuossa kulman takana Tehtaankadun koululla, mutta nyt äänestyslipusta kävikin ilmi, että matka on hieman pitempi Norssiin Ratakadulle. Kävelylenkillä sekin luontuu.
Ullanlinnan poliittinen väri on ollut sininen. Ainoan poikkeuksen muodostivat vuoden 2003 eduskuntavaalit, jolloin väri vaihtui hennon vaaleanpunaiseksi. Selityskin oli yksinkertainen: porukka äänesti Paavo Lipposta estääkseen Keskustan Anneli Jäätteenmäen pääsyn pääministeriksi. Ei onnistunut, tunnetuin seurauksin.
Mikä tulos lieneekään, se lienee kuitenkin varmaa, että Kaivarin kulmilla äänestysprosentti on perinteiseen tapaan korkea, joten ainakin väki täyttää kansalaisvelvollisuutensa.
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
Kirjoja odotellen
Ehdin jo tuskailla uusimman kirjapaketin viipymistä – kunnes hoksasin, että oma vika. Olin laittanut samaan tilaukseen ennakkotilauksen Colm Tóibínin uudesta novellikokoelmasta The Empty Family, joten tilaus odotteli sen ilmestymistä.
Dublinissa ja New Yorkissa asuva Tóibín ei taida olla kovin tuttu suomenkieliselle lukijakunnalle, mutta asia korjautunee piakkoin, kun hänen romaaninsa Brooklyn ilmestyy suomeksi. Se on hienosti kirjoitettu New Yorkiin monen muun irlantilaisen tapaan siirtolaiseksi muuttaneen nuoren tytön tarina. Suosittelen.
Muita paketissa olleita kirjoja ovat Dave Eggersin palkittu Zeitoun, kertomus yhden perheen kohtaloista New Orleansissa ennen ja jälkeen hirmumyrky Katrinan ja Christina Asquith’in kirja Sisters at War, jossa kuvataan kahden irakilaisen naisen selviytymistä sota-ajan Irakissa USA:n johtaman liittoutuman maihinnousun jälkeen.
Ensimmäisenä taidan kuitenkin tarttua Devonshiren herttuattaren Deborah Mitfordin muistelmateokseen Wait for Me! Herttuatar kuuluu värikkääseen Mitfordin sisarussarjaan, joista yksi, Diana, oli naimisissa sodanajan natsisympatioistaan tunnetun Sir Oswald Mosleyn kanssa. Kirja vilisee tunnettuja hahmoja poliitikoista kuninkaallisiin, joten odotan sen olevan viihdyttävää lukemista.
***
Kirjoista puheen ollen: blogin vakituinen lukija pyysi minua tarkistamaan seuraavan kerran kulmakunnan kulttuurikuppilassa Sikalassa eli Sea Horse’ssa käydessäni, onko Sikalan historiasta kertovaa kirjaa saatavana.
Tehtävä tuli suoritettua, kun piipahdin äskettäin lounaalla Sikalassa. Tuore silakka oli loppu, mutta vorsmack, pariloitu maksa ja juustokakku maistuivat, ja niin maistui viinikin, joten lounas venyi lähes viisituntiseksi. (Mikäs oli nautiskellessa, kun seurueen herrasmies huolehti laskusta!)
Ja vastaus on, että Lamppu Laamasen kirjoittamaa Ravintola Sea Horse – lyhyt oppimäärä – kirjaa on saatavana sekä Sikalasta että Akateemisesta kirjakaupasta. Sikalassa ostettuna on kuulemma hieman halvempi.
Dublinissa ja New Yorkissa asuva Tóibín ei taida olla kovin tuttu suomenkieliselle lukijakunnalle, mutta asia korjautunee piakkoin, kun hänen romaaninsa Brooklyn ilmestyy suomeksi. Se on hienosti kirjoitettu New Yorkiin monen muun irlantilaisen tapaan siirtolaiseksi muuttaneen nuoren tytön tarina. Suosittelen.
Muita paketissa olleita kirjoja ovat Dave Eggersin palkittu Zeitoun, kertomus yhden perheen kohtaloista New Orleansissa ennen ja jälkeen hirmumyrky Katrinan ja Christina Asquith’in kirja Sisters at War, jossa kuvataan kahden irakilaisen naisen selviytymistä sota-ajan Irakissa USA:n johtaman liittoutuman maihinnousun jälkeen.
Ensimmäisenä taidan kuitenkin tarttua Devonshiren herttuattaren Deborah Mitfordin muistelmateokseen Wait for Me! Herttuatar kuuluu värikkääseen Mitfordin sisarussarjaan, joista yksi, Diana, oli naimisissa sodanajan natsisympatioistaan tunnetun Sir Oswald Mosleyn kanssa. Kirja vilisee tunnettuja hahmoja poliitikoista kuninkaallisiin, joten odotan sen olevan viihdyttävää lukemista.
***
Kirjoista puheen ollen: blogin vakituinen lukija pyysi minua tarkistamaan seuraavan kerran kulmakunnan kulttuurikuppilassa Sikalassa eli Sea Horse’ssa käydessäni, onko Sikalan historiasta kertovaa kirjaa saatavana.
Tehtävä tuli suoritettua, kun piipahdin äskettäin lounaalla Sikalassa. Tuore silakka oli loppu, mutta vorsmack, pariloitu maksa ja juustokakku maistuivat, ja niin maistui viinikin, joten lounas venyi lähes viisituntiseksi. (Mikäs oli nautiskellessa, kun seurueen herrasmies huolehti laskusta!)
Ja vastaus on, että Lamppu Laamasen kirjoittamaa Ravintola Sea Horse – lyhyt oppimäärä – kirjaa on saatavana sekä Sikalasta että Akateemisesta kirjakaupasta. Sikalassa ostettuna on kuulemma hieman halvempi.
tiistai 15. maaliskuuta 2011
Cruftsia kotisohvalta
Cruftsin nelipäiväisestä näyttelystä viime viikonvaihteessa oli tullut kokoaikalippua ja kahvikuponkia, mutta Birminghamin sijaan katsoin parhaimmaksi seurata näyttelyn tulospalvelua ja ryhmäkilpailuja kotisohvalta internetin kautta.
Internetin suorat lähetykset pelasivat suhteellisen hyvin, joskin palvelimella taisi olla ruuhkaa, kun kuva tökki aika ajoin – yleensä silloin, kun olisi halunnut nähdä jonkun tietyn koiran liikkeet tarkemmin.
Kun tuo maailman suurin koiranäyttely muutti Lontoosta Birminghamiin, monet brittiharrastajat olivat tyytyväisiä: Olympian ja sittemmin Earl’s Courtin ahtauden sijaan käytettävissä oli suuri messukeskus ja samalla vältettiin Lontoon liikenneruuhkat ja kalliit hotellien hinnat.
Meille turisteille Crufts Lontoossa oli ihanteellinen – varsinkin kun se pidettiin helmikuussa parhaan alennusmyyntisesongin aikaan. Jonkun kerran Cruftsiin mentiin Etelä-Suomen Spanielikerhon järjestämällä tilauslennolla, ja kotimatkalla oli sitten hyvä vertailla sekä alennusmyyntiostoksia että Englannista ostettuja koiria. Ja joillakin meistä oli kassikaupalla shampoota, hammastahnaa ja muita toalettitarvikkeita, kun Bootsin hinnat olivat niin paljon meikäläisiä halvempia…
Samalla matkalla voi myös käydä teatterissa ja taidegallerioissa. Yhtenä vuonna joku tuttava raijasi minut katsomaan suosittua musikaalia, ja toisena vuonna muistan käyneeni Royal Academy’ssa katsomassa amerikkalaisen Robert Motherwellin retrospektiivista näyttelyä. Vakio-ohjelmaan kuului myös käynti Royal Academya vastapäätä Piccadillyllä olevaan, 1700-luvun lopulla perustettuun Hatchardsin kirjakauppaan. Ja nyt ovensa sulkeneessa legendaarisessa Café Royalissakin ehdin piipahtaa lounaalla.
Riehakkaat (ja rahakkaat) amerikkalaiset koiraharrastajat olivat hekin oma lukunsa Cruftsissa Lontoossa. Oli lounaita ja päivällisiä (joista mainittakoon vaikkapa Gilbert Kahnin isännöimät päivälliset ulkomaisille koiratuttaville Claridge’s-hotellissa) ja huutokauppareissuja, kun monet lontoolaiset galleriat järjestivät Cruftsin aikaan koira-aiheisten taideteosten huutokauppoja ja näyttelyitä.
Makaabereimpia ostoksia lienee ollut täytetty chihuahua, jonka amerikkalainen samojedikasvattaja huusi huutokaupasta lahjoitettavaksi kalifornialaiselle silkkiterrieriharrastajalle Santa Barbaran näyttelyn yhteydessä pidettävillä syntymäpäiväjuhlilla.
Meno ei taida olla tänä päivänä yhtä värikästä, vaikkakin oman lisänsä Cruftsiin ovat tuoneet ulkomaiset näytteilleasettajat. Joissakin ryhmissä kuten terrieriryhmässä ulkomaalaisten ROP-voittajien osuus oli silmiinpistävän suuri. Joitakin Suomessa kasvatettuja ja ulkomaisessa omistuksessa olevia koiria ryhmissä näkyi, mutta muuten suomalaisten menestys ei tainnut olla aivan niin häikäisevää kuin olisi odottanut, vaikka varasertitkin olivat varmaan mieluisia kotiin tuomisia.
Parhaiten pärjännyt suomalainen oli Ilpo Ojala (punaisessa takissa, kuinkas muuten), jonka löwchen Pertti sijoittui ryhmäkakkoseksi. Muutenkin kääpiökoiraryhmä oli pohjoismainen voimannäytös: neljästä sijoittuneesta kolme oli Pohjoismaista, löwchen Suomesta, mopsi Norjasta ja pomeranian Tanskasta. Hienoa!
Internetin suorat lähetykset pelasivat suhteellisen hyvin, joskin palvelimella taisi olla ruuhkaa, kun kuva tökki aika ajoin – yleensä silloin, kun olisi halunnut nähdä jonkun tietyn koiran liikkeet tarkemmin.
Kun tuo maailman suurin koiranäyttely muutti Lontoosta Birminghamiin, monet brittiharrastajat olivat tyytyväisiä: Olympian ja sittemmin Earl’s Courtin ahtauden sijaan käytettävissä oli suuri messukeskus ja samalla vältettiin Lontoon liikenneruuhkat ja kalliit hotellien hinnat.
Meille turisteille Crufts Lontoossa oli ihanteellinen – varsinkin kun se pidettiin helmikuussa parhaan alennusmyyntisesongin aikaan. Jonkun kerran Cruftsiin mentiin Etelä-Suomen Spanielikerhon järjestämällä tilauslennolla, ja kotimatkalla oli sitten hyvä vertailla sekä alennusmyyntiostoksia että Englannista ostettuja koiria. Ja joillakin meistä oli kassikaupalla shampoota, hammastahnaa ja muita toalettitarvikkeita, kun Bootsin hinnat olivat niin paljon meikäläisiä halvempia…
Samalla matkalla voi myös käydä teatterissa ja taidegallerioissa. Yhtenä vuonna joku tuttava raijasi minut katsomaan suosittua musikaalia, ja toisena vuonna muistan käyneeni Royal Academy’ssa katsomassa amerikkalaisen Robert Motherwellin retrospektiivista näyttelyä. Vakio-ohjelmaan kuului myös käynti Royal Academya vastapäätä Piccadillyllä olevaan, 1700-luvun lopulla perustettuun Hatchardsin kirjakauppaan. Ja nyt ovensa sulkeneessa legendaarisessa Café Royalissakin ehdin piipahtaa lounaalla.
Riehakkaat (ja rahakkaat) amerikkalaiset koiraharrastajat olivat hekin oma lukunsa Cruftsissa Lontoossa. Oli lounaita ja päivällisiä (joista mainittakoon vaikkapa Gilbert Kahnin isännöimät päivälliset ulkomaisille koiratuttaville Claridge’s-hotellissa) ja huutokauppareissuja, kun monet lontoolaiset galleriat järjestivät Cruftsin aikaan koira-aiheisten taideteosten huutokauppoja ja näyttelyitä.
Makaabereimpia ostoksia lienee ollut täytetty chihuahua, jonka amerikkalainen samojedikasvattaja huusi huutokaupasta lahjoitettavaksi kalifornialaiselle silkkiterrieriharrastajalle Santa Barbaran näyttelyn yhteydessä pidettävillä syntymäpäiväjuhlilla.
Meno ei taida olla tänä päivänä yhtä värikästä, vaikkakin oman lisänsä Cruftsiin ovat tuoneet ulkomaiset näytteilleasettajat. Joissakin ryhmissä kuten terrieriryhmässä ulkomaalaisten ROP-voittajien osuus oli silmiinpistävän suuri. Joitakin Suomessa kasvatettuja ja ulkomaisessa omistuksessa olevia koiria ryhmissä näkyi, mutta muuten suomalaisten menestys ei tainnut olla aivan niin häikäisevää kuin olisi odottanut, vaikka varasertitkin olivat varmaan mieluisia kotiin tuomisia.
Parhaiten pärjännyt suomalainen oli Ilpo Ojala (punaisessa takissa, kuinkas muuten), jonka löwchen Pertti sijoittui ryhmäkakkoseksi. Muutenkin kääpiökoiraryhmä oli pohjoismainen voimannäytös: neljästä sijoittuneesta kolme oli Pohjoismaista, löwchen Suomesta, mopsi Norjasta ja pomeranian Tanskasta. Hienoa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
