Minulla on ollut vuosia olohuoneen seinällä kolme Raimo Kanervan (1941-1999) koira-aiheista serigrafiaa, joihin ihastuin käydessäni hänen Tampereen ateljeessaan. Kanervahan kuvasi mielellään myös eläimiä, ja hänellä oli oma omalaatuinen huumorin- ja ironiantajunsa.
Kaikissa kolmessa työssä on oma sanomansa. Koiraharrastaja-aktiivien kannalta se kärjekkäin sanoma on ”Champion”-nimisessä työssä, joka esittää pulleaa kelta-valkoista beagleä seisomassa kahdella jalalla englantilaisista herraklubeista tutussa, topatussa Chesterfield-tyylisessä nahkanojatuolissa.
Koiralla on pipo päässä ja takki päällä, ja rautaristin näköiset prenikat kainalossa. Sen kuono ja etutassut ovat siteissä. Kanerva selitti saaneensa ajatuksen koiraharrastajista, jotka kilpailivat koirineen prenikoista ja mitaleista vaikka tassut verillä.
Tällainen ajatus ei tunnu kovinkaan vieraalta, kun seuraa, miten koirien kanssa kilpaillaan viikonlopusta toiseen (ja joskus useammassakin näyttelyssä samana viikonloppuna ja joskus vuodesta toiseen) erilaisista vuoden koira-pisteistä.
Joku jo väläytteli, että nämä kilpailut voisi kieltää lailla, sillä niin paljon eripuraa ne aiheuttavat eri rotujen harrastajien keskuudessa – eivätkä niissä välttämättä tule esille rodun parhaat koirat, kun kaikilla ei ole aikaa, varaa eikä aina mielenkiintoakaan reissata maata ristiin rastiin.
Amerikkalaistunut ruotsalainen Bo Bengtson arvioi juuri ilmestyneessä Hundsport-lehdessä, että USA:n vuoden koira-kilpailun kärkisijoja tavoittelevan koiran näyttelykampanja maksaa ehkäpä 100000 dollaria vuodessa. Aika nippu euroja meilläkin kuluu matkoihin, ilmoittautumismaksuihin, hotelleihin ja muihin kuluihin, jos aikoo tosissaan kilpailla näistä tärkeistä pisteistä.
Joskus kuitenkin miettii, ovatko arvot keikahtaneet päälaelleen, sillä niin verisen tärkeää kilpailu ja siinä saavutetut voitot näyttävät olevan. Toki näyttelysääntöjen mukaan koirien hyvinvoinnin tulee olla etusijalla, mutta onko aina näin?
Menneellä viikolla on kohistu tapauksesta, jossa yli-innokas kasvattaja toi järjestelytoimikunnan tietämättä Champion of Champions- gaalaan viimeisillään kantavana olevan nartun, joka sitten synnytti tapahtumapaikalla, kun piti osallistua parhaan veteraanin kilpailuun toisella koiralla.
Panin tyytyväisenä merkille järjestelytoimikunnan puheenjohtajan Tapani Turusen asiasta nopeasti julkaiseman tiedotteen, jossa kerrottiin faktat ja todettiin järjestäjien informoineen asiasta Kennelliittoa ja eläinsuojeluviranomaisia. Näin asia tulee käsiteltyä asianmukaisessa järjestyksessä, mutta sanktioita ei määrätä yhdessä yössä puskatuomioistuimessa, oikeusvaltiossa kun eletään.
Silti tapauksen pitäisi antaa ajattelemisen aihetta kaikille aktiiviharrastajille, joiden tulisi olla esimerkkinä koiranhoidossa ja –pidossa sekä uusille tulokkaille että suurelle yleisölle.
lauantai 19. helmikuuta 2011
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Suruviesti Ruotsista
Kirjoitin edellisessä merkinnässäni yhden aikakauden päättymisestä kennelharrastuksessamme.
Tämä tunne vahvistui, kun kuulin Ruotsista surullisen uutisen suomalaisen cockerspanieli- ja papillonkasvattajan ja ulkomuototuomarin Siv Lundgrenin kuolemasta.
Siffen on tuntematon monille tämän päivän koiraharrastajille, sillä hän muutti joskus 1980-luvun lopulla Ruotsiin ja sittemmin tyttärensä Marian kanssa USA:an. Kymmenkunta vuotta sitten hän ”ilmoittautui” asetuttuaan asumaan Espooseen, mutta jo tuolloin hän oli jättänyt aktiivin kasvatustyön ja ulkomuototuomarin tehtävät. Viime vuodet hän on asunut Ruotsissa, missä Mariakin asuu.
Siffenin Finnwin-papillonit saavuttivat paljon menestystä 1980-luvulla. Usein esittäjänä oli Maria, jonka muistan pienenä, punatukkaisena ja pisamanaamaisena tyttönä. Kantakoirat oli tuotu parhaista kenneleistä, mm. Siv Roosilta Ruotsista.
Tulimme tutuiksi edesmenneen Suomen Seura- ja Kääpiökoirayhdistyksen hallituksessa, jossa oli mukana monia sen ajan kovia nimiä: Hasse Lehtinen, Kari Järvinen, Reijo Hagström, Vihtori Hakiainen (kaikki Kennelliiton kunniajäseniä) sekä sellaiset voimahahmot kuten Bessie Ahonius ja Lövkullan kreivittärenä tunnettu Marjatta Heinonen. Kyllä siinä seurassa meikäläinen tunsi itsensä nöyräksi ja tietämättömäksi pikkutytöksi!
Siffen veti monta vuotta myös SSKY:n alaista perhoskoira-alajaostoa, josta tuli myöhemmin Suomen Papillon- ja Phalèneyhdistys. Tehtävään tarvittiin napakkaa otetta, sillä rodussa oli tuolloin varsinaista pentutehtailua, ja sitähän Siffenillä riitti, sillä hän ei suinkaan pelännyt mielipiteidensä esittämistä eikä tyytynyt myötäilemään tai mielistelemään.
Näitä kennelmaailman suuria persoonallisuuksia jää kaipaamaan.
Arabimaailman myllerrys
Viime viikkoina arabimaailmassa on ollut meneillään poliittinen myllerrys, joka on verrattavissa Berliinin muurin sortumiseen Euroopassa. Kansainväliset uutiskanavat ovat lähettäneet Kairon Tahrir-aukiolta miltei taukoamatta suoraa lähetystä, ja asiantuntijat eri puolilta maailmaa ovat esittäneet omia analyysejaan ja ennusteitaan.
Näitä analyyseja olen jäänyt kaipaamaan meidän omilta sähköisiltä medioiltamme, joiden raportointi on ollut melko niukkaa. Ehkä hyökyaallon vaikutuksia ei ole osattu ennakoida. Eipä silti, muistelen pääministeri Holkerin todenneen International Herald Tribunelle Berliinin muurin sortumisen jälkeen, ettei tapahtuma muuta perusasetelmia Euroopassa!
Samoihin aikoihin minulla on ollut iltalukemisina somalialaissyntyisen Ayaan Hirsi Alin kirja ”From Islam to America”. Hän kertoo kirjassa suvustaan ja omasta klaanistaan sekä vaiheistaan sen jälkeen, kun hän pakeni isänsä järjestämää pakkoavioliittoa Hollantiin. Siellä hän irtautui islamin ja heimoyhteiskunnan kahleista, suoritti loppututkinnon Leidenin yliopistossa ja valittiin Hollannin parlamenttiin liberaalipuolueen edustajana.
Matka jatkui USA:an, missä hän sanoutui irti islamista New Yorkin vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen ja missä hän on luennoinut ahkeraan esittäen kriittisiä puheenvuoroja islaminuskosta ja erityisesti naisten asemasta. Hänen esiintymisensä on johtanut tappouhkauksiin, joten hän joutuu elämään turvamiesten ympäröimänä vuorokauden ympäri.
Hirsi Alin kirja herättää paljon ajatuksia siirtolaisten sopeuttamisesta meidän länsimaiseen kulttuuriimme. Siksi olisi paikallaan, että myös meidän siirtolaistemme kotouttamisesta vastaavat viranomaiset tutustuisivat näihin ajatuksiin.
Tämä tunne vahvistui, kun kuulin Ruotsista surullisen uutisen suomalaisen cockerspanieli- ja papillonkasvattajan ja ulkomuototuomarin Siv Lundgrenin kuolemasta.
Siffen on tuntematon monille tämän päivän koiraharrastajille, sillä hän muutti joskus 1980-luvun lopulla Ruotsiin ja sittemmin tyttärensä Marian kanssa USA:an. Kymmenkunta vuotta sitten hän ”ilmoittautui” asetuttuaan asumaan Espooseen, mutta jo tuolloin hän oli jättänyt aktiivin kasvatustyön ja ulkomuototuomarin tehtävät. Viime vuodet hän on asunut Ruotsissa, missä Mariakin asuu.
Siffenin Finnwin-papillonit saavuttivat paljon menestystä 1980-luvulla. Usein esittäjänä oli Maria, jonka muistan pienenä, punatukkaisena ja pisamanaamaisena tyttönä. Kantakoirat oli tuotu parhaista kenneleistä, mm. Siv Roosilta Ruotsista.
Tulimme tutuiksi edesmenneen Suomen Seura- ja Kääpiökoirayhdistyksen hallituksessa, jossa oli mukana monia sen ajan kovia nimiä: Hasse Lehtinen, Kari Järvinen, Reijo Hagström, Vihtori Hakiainen (kaikki Kennelliiton kunniajäseniä) sekä sellaiset voimahahmot kuten Bessie Ahonius ja Lövkullan kreivittärenä tunnettu Marjatta Heinonen. Kyllä siinä seurassa meikäläinen tunsi itsensä nöyräksi ja tietämättömäksi pikkutytöksi!
Siffen veti monta vuotta myös SSKY:n alaista perhoskoira-alajaostoa, josta tuli myöhemmin Suomen Papillon- ja Phalèneyhdistys. Tehtävään tarvittiin napakkaa otetta, sillä rodussa oli tuolloin varsinaista pentutehtailua, ja sitähän Siffenillä riitti, sillä hän ei suinkaan pelännyt mielipiteidensä esittämistä eikä tyytynyt myötäilemään tai mielistelemään.
Näitä kennelmaailman suuria persoonallisuuksia jää kaipaamaan.
Arabimaailman myllerrys
Viime viikkoina arabimaailmassa on ollut meneillään poliittinen myllerrys, joka on verrattavissa Berliinin muurin sortumiseen Euroopassa. Kansainväliset uutiskanavat ovat lähettäneet Kairon Tahrir-aukiolta miltei taukoamatta suoraa lähetystä, ja asiantuntijat eri puolilta maailmaa ovat esittäneet omia analyysejaan ja ennusteitaan.
Näitä analyyseja olen jäänyt kaipaamaan meidän omilta sähköisiltä medioiltamme, joiden raportointi on ollut melko niukkaa. Ehkä hyökyaallon vaikutuksia ei ole osattu ennakoida. Eipä silti, muistelen pääministeri Holkerin todenneen International Herald Tribunelle Berliinin muurin sortumisen jälkeen, ettei tapahtuma muuta perusasetelmia Euroopassa!
Samoihin aikoihin minulla on ollut iltalukemisina somalialaissyntyisen Ayaan Hirsi Alin kirja ”From Islam to America”. Hän kertoo kirjassa suvustaan ja omasta klaanistaan sekä vaiheistaan sen jälkeen, kun hän pakeni isänsä järjestämää pakkoavioliittoa Hollantiin. Siellä hän irtautui islamin ja heimoyhteiskunnan kahleista, suoritti loppututkinnon Leidenin yliopistossa ja valittiin Hollannin parlamenttiin liberaalipuolueen edustajana.
Matka jatkui USA:an, missä hän sanoutui irti islamista New Yorkin vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen ja missä hän on luennoinut ahkeraan esittäen kriittisiä puheenvuoroja islaminuskosta ja erityisesti naisten asemasta. Hänen esiintymisensä on johtanut tappouhkauksiin, joten hän joutuu elämään turvamiesten ympäröimänä vuorokauden ympäri.
Hirsi Alin kirja herättää paljon ajatuksia siirtolaisten sopeuttamisesta meidän länsimaiseen kulttuuriimme. Siksi olisi paikallaan, että myös meidän siirtolaistemme kotouttamisesta vastaavat viranomaiset tutustuisivat näihin ajatuksiin.
tiistai 8. helmikuuta 2011
Koiraväkeä KoiraExpossa
Yli 300 kennelorganisaation aktivistia oli ilmoittautunut viikonlopussa järjestettyyn ns. KoiraExpoon, joka pidettiin tällä kertaa Helsinki-Vantaan lentokentän liepeillä Rantasipi Congress Centerissä.
Ohjelmassa oli paljon valinnanvaraa: luentoja yhdistyslaista ja –säännöistä, jalostuksesta, näyttelyiden järjestämisestä, yleishyödyllisten yhdistysten verotuksesta, Kennelliiton paperisodasta jne.
Kun joka paikkaan ei ehtinyt, monien yhdistysten edustajat jakoivat luentoja keskenään niin, että saivat kattavan kuvan kaikesta, mitä puhuttiin. Kääpiökoirayhdistyskin oli maksanut tilaisuuteen toistakymmentä osanottajaa jäsenyhdistystensä ja alajaostojensa keskuudesta.
Kun luennot oli hajautettu eri kokoushuoneisiin ja niiden kestot vaihtelivat, koko väkimäärää ei edes tavannut yhdellä kertaa – ja illan cocktailbuffetissa oli sen verran tungosta, ettei läheskään kaikkia tuttuja päässyt edes tervehtimään (ja kun olkapää ja selkä oireilivat, meikäläinenkin haki istumapaikan).
Tupakkasalongissa ja käytäväkeskusteluissa saadun palautteen mukaan useamman kerran mukana olleet olivat sitä mieltä, että ohjelmaa voisi hieman vaihdella vuodesta toiseen. Ensikertalaiset taas olivat sitä mieltä, että kaikkien yhdistysten jäsenten hallitusten pitäisi osallistua tämäntapaiseen koulutustilaisuuteen.
Kennelliitto oli kutsunut lauantaipäiväksi paikalle myös liiton kunniajäsenet, joille tarjottiin erillinen lounas. Useita harrastuksen veteraaneja olikin läsnä. Lounas oli hyvä, mutta ilmapiiri hieman alakuloinen: jälleen päättyi kennelharrastuksessa yksi aikakausi, kun viime vuonna 80 vuotta täyttänyt Ritva Raita kukitettiin hänelle myönnetyn emerita-tuomariarvon vuoksi. Ritva ehti arvostella koiria ympäri maailmaa lähes 60 vuotta (virallisen tuomarilistan mukaan hän sai arvosteluoikeutensa vuonna 1955).
Tuomaritehtävät jättävien veteraanien keskuudessa tuo kunniatuomarin eli emeritus- ja emerita-tuomarin arvo on herättänyt ristiriitaisia tunteita. Jotkut pitävät sitä hienona eleenä eläkkeelle siirtyessään, kun taas toiset eivät halua arvoa suurin surminkaan, vaan mieluummin pitävät tuomarikorttinsa, mutta eivät ota vastaan kutsuja, kun ovat katsoneet, että se aikakausi on ohi.
***
Tuolla salongin puolella kuulin nuorelta ajokoirakaverilta karmivasta tapauksesta. Ajokoira oli metsästysretkellä jäänyt auton alle ja vietiin eläinlääkärille lopetettavaksi, koska sen lantio oli vaurioitunut niin pahasti, ettei paranemismahdollisuuksia ollut. Koiralle annettiin viimeinen piikki, jonka jälkeen omistaja laittoi koiran auton takakonttiin haudatakseen sen omille mailleen. Automatkalla takakontista alkoi kuulua kolinaa ja kauhistuksen kauhistus, koira olikin vielä elossa ja jouduttiin sitten lopettamaan uudestaan. Uskomatonta huolimattomuutta eläinlääkäriltä.
***
Emeritus- ja emerita-arvoihin liittyen: Kennelliiton hallitus käsittelee kerran vuodessa ansiomerkkianomukset, ja ne olivat myös esityslistalla viime torstain pitkässä hallituksen kokouksessa.
En varmaan osaa suhtautua arvomerkkeihin riittävällä kunnioituksella, kun en ole koskaan välittänyt prenikoista ja ainoa saamani kunniamerkki on Suomen Bassetkerhon kultainen ansiomerkki, joka sekin tuli tietämättäni, enkä kehdannut sitä palauttaa, kun olin jo aikaisemmin kieltäytynyt rotujärjestön kunniajäsenyydestä. Perusteluni kieltäytymiselle oli, että en ollut vielä mielestäni haudan partaalla enkä niin seniili, että pitäisi kutsua kunniajäseneksi, ettei aiheuta hämminkiä!
Ehdokkaiden listaa läpikäydessä tuli mieleeni, miten moni ”maan hiljainen” jää ilman kunniamerkkejä, kun he eivät pidä meteliä itsestään. Tai kumpi on arvokkaampaa, työ Kennelliiton, kennelpiirien ja rotujärjestöjen päättävissä elimissä vai pitkäjänteinen työ rodun kasvatuksessa, kun ilman kasvattajia ei ole uusia jäseniä eikä uusia harrastajia.
Samassa kokouksessa oli myös käsiteltävänä pitkä lista syntymäpäiväsankareita. Siinä sitten mietittiin, kenelle lähetetään sähke, kenelle kukkia ja kenelle viedään Aalto-vati tai muu lahjaesine ja kuka vie.
Osallistuin tähänkin keskusteluun mielestäni ihan asiallisesti, vaikka en ole koskaan syntymäpäiviä viettänyt enkä normaalielämässä syntymäpäiväjuhlilla kiertänyt. Mutta tämä on kai perisuomalainen tapa, johon on myönnyttävä!
Ohjelmassa oli paljon valinnanvaraa: luentoja yhdistyslaista ja –säännöistä, jalostuksesta, näyttelyiden järjestämisestä, yleishyödyllisten yhdistysten verotuksesta, Kennelliiton paperisodasta jne.
Kun joka paikkaan ei ehtinyt, monien yhdistysten edustajat jakoivat luentoja keskenään niin, että saivat kattavan kuvan kaikesta, mitä puhuttiin. Kääpiökoirayhdistyskin oli maksanut tilaisuuteen toistakymmentä osanottajaa jäsenyhdistystensä ja alajaostojensa keskuudesta.
Kun luennot oli hajautettu eri kokoushuoneisiin ja niiden kestot vaihtelivat, koko väkimäärää ei edes tavannut yhdellä kertaa – ja illan cocktailbuffetissa oli sen verran tungosta, ettei läheskään kaikkia tuttuja päässyt edes tervehtimään (ja kun olkapää ja selkä oireilivat, meikäläinenkin haki istumapaikan).
Tupakkasalongissa ja käytäväkeskusteluissa saadun palautteen mukaan useamman kerran mukana olleet olivat sitä mieltä, että ohjelmaa voisi hieman vaihdella vuodesta toiseen. Ensikertalaiset taas olivat sitä mieltä, että kaikkien yhdistysten jäsenten hallitusten pitäisi osallistua tämäntapaiseen koulutustilaisuuteen.
Kennelliitto oli kutsunut lauantaipäiväksi paikalle myös liiton kunniajäsenet, joille tarjottiin erillinen lounas. Useita harrastuksen veteraaneja olikin läsnä. Lounas oli hyvä, mutta ilmapiiri hieman alakuloinen: jälleen päättyi kennelharrastuksessa yksi aikakausi, kun viime vuonna 80 vuotta täyttänyt Ritva Raita kukitettiin hänelle myönnetyn emerita-tuomariarvon vuoksi. Ritva ehti arvostella koiria ympäri maailmaa lähes 60 vuotta (virallisen tuomarilistan mukaan hän sai arvosteluoikeutensa vuonna 1955).
Tuomaritehtävät jättävien veteraanien keskuudessa tuo kunniatuomarin eli emeritus- ja emerita-tuomarin arvo on herättänyt ristiriitaisia tunteita. Jotkut pitävät sitä hienona eleenä eläkkeelle siirtyessään, kun taas toiset eivät halua arvoa suurin surminkaan, vaan mieluummin pitävät tuomarikorttinsa, mutta eivät ota vastaan kutsuja, kun ovat katsoneet, että se aikakausi on ohi.
***
Tuolla salongin puolella kuulin nuorelta ajokoirakaverilta karmivasta tapauksesta. Ajokoira oli metsästysretkellä jäänyt auton alle ja vietiin eläinlääkärille lopetettavaksi, koska sen lantio oli vaurioitunut niin pahasti, ettei paranemismahdollisuuksia ollut. Koiralle annettiin viimeinen piikki, jonka jälkeen omistaja laittoi koiran auton takakonttiin haudatakseen sen omille mailleen. Automatkalla takakontista alkoi kuulua kolinaa ja kauhistuksen kauhistus, koira olikin vielä elossa ja jouduttiin sitten lopettamaan uudestaan. Uskomatonta huolimattomuutta eläinlääkäriltä.
***
Emeritus- ja emerita-arvoihin liittyen: Kennelliiton hallitus käsittelee kerran vuodessa ansiomerkkianomukset, ja ne olivat myös esityslistalla viime torstain pitkässä hallituksen kokouksessa.
En varmaan osaa suhtautua arvomerkkeihin riittävällä kunnioituksella, kun en ole koskaan välittänyt prenikoista ja ainoa saamani kunniamerkki on Suomen Bassetkerhon kultainen ansiomerkki, joka sekin tuli tietämättäni, enkä kehdannut sitä palauttaa, kun olin jo aikaisemmin kieltäytynyt rotujärjestön kunniajäsenyydestä. Perusteluni kieltäytymiselle oli, että en ollut vielä mielestäni haudan partaalla enkä niin seniili, että pitäisi kutsua kunniajäseneksi, ettei aiheuta hämminkiä!
Ehdokkaiden listaa läpikäydessä tuli mieleeni, miten moni ”maan hiljainen” jää ilman kunniamerkkejä, kun he eivät pidä meteliä itsestään. Tai kumpi on arvokkaampaa, työ Kennelliiton, kennelpiirien ja rotujärjestöjen päättävissä elimissä vai pitkäjänteinen työ rodun kasvatuksessa, kun ilman kasvattajia ei ole uusia jäseniä eikä uusia harrastajia.
Samassa kokouksessa oli myös käsiteltävänä pitkä lista syntymäpäiväsankareita. Siinä sitten mietittiin, kenelle lähetetään sähke, kenelle kukkia ja kenelle viedään Aalto-vati tai muu lahjaesine ja kuka vie.
Osallistuin tähänkin keskusteluun mielestäni ihan asiallisesti, vaikka en ole koskaan syntymäpäiviä viettänyt enkä normaalielämässä syntymäpäiväjuhlilla kiertänyt. Mutta tämä on kai perisuomalainen tapa, johon on myönnyttävä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
