Professori kiittää

Emeritus professori Marjatta Snellman (entinen Kärkkäinen), jota on myös koiranjalostuksen asiantuntijaksi kutsuttu, kiitti muutama viikko sitten omalla tavallaan koiraharrastajia ja Kennelliiton jäseniä kunniajäsenyydestään, matka-apurahastaan ja muista saamistaan huomionosoituksista.

Nyt hän esiintyi julkisuudessa vanhan keppihevosensa eli ”sairaiden” koirarotujen ja koiranjalostuksella syntyneiden ”hirviöiden” turvin. Säälinsä saivat myös eläinlääkärit, jotka näitä ovat pakotettuja hoitamaan.

Hurjiltahan iltapäivälehden värikuvat näyttivät. Sanoman levittämistä ei häirinnyt lainkaan tieto siitä, että kuvat olivat ulkomaisesta kuvatoimistosta, joka oli mitä ilmeisimmin käyttänyt lähteenä USA:ssa järjestettävää maailman rumimman koiran kilpailua.

Näin arvovaltaisen professorin sanomisten tieteellistä pohjaa ei saisi kyseenalaistaa, siitä minua muistutettiin muutama vuosi sitten ihmetellessäni hurskastelua, kun professori puhui YLE:n m.o.t.-ohjelmassa näistä samoista teemoista, mutta ei muistanut mainita, miten hän oli itse istunut vuosikausia Kennelliiton Jalostustieteellisessä toimikunnassa vaikuttamassa näidenkin silmätikkuna olevien rotujen jalostuksen ohjaukseen.

Listalla näyttävät olevan edelleenkin samat rodut, joista hän on puhunut vuosikausia. Uutena on cavalierkingcharlesinspanieli, jolle on keksitty syringomyelia niin, että koirat huutavat ja kirkuvat tuskissaan.  Kun toimittajat yleensä oikovat polkuja, nyt todettiin kansainvälisen tutkimuksen mukaan joka toisen cavalierin kärsivän tästä sairaudesta.

Kukaan ei tietenkään kysynyt, miten monta koiraa oli tutkittu populaatioltaan hyvin suuressa ja suositussa rodussa. Eihän Suomessakaan kuvauksia voi tehdä kuin parissa paikassa Etelä-Suomessa, ja monissa muissa maissa ei lainkaan.

Mitenkähän monilla näistä arvovaltaisesti lausutuilla mielipiteillä on tieteellinen todellisuuspohja, ja miten monet ovat jäänteitä vanhoista päähänpinttymistä?

Tästä keskusteltiin taas viikolla, kun olin järjestämässä ulkomuototuomareiden koulutusta näissä lyhytkuonoisissa, suurisilmäisissä, professorin silmätikkuina olevissa roduissa, eli japanese chineissä, griffoneissa ja kingcharlesinspanieleissa. Kaikki ovat vanhoja ja pitkäikäisiä rotuja, joiden piirissä vuosikymmeniä toimineet kasvattajat sanovat kuuntelevansa ihmeissään näitä kauhutarinoita, joista he eivät tunnista omia rotujaan.

Missä ovat ne kaikki kuorsaavat ja korisevat koirat, joilla on vaikeuksia hengittää? Entä ne koirat, joilta silmät putoavat päästä, kuten professori on varoittanut?

Toki yksi kasvattaja tiesi kertoa kingcallesta, jonka silmä vaurioitui – kun koira törmäsi leikin tiimellyksessä orapihlaja-aitaan ja piikki osui silmään. Se olisi voinut käydä myös näiden ”kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen” apostolien suosimille sekarotuisillekin!

Itse muistan edesmenneen tohtori Pekka Jäppisen kertoneen ainoasta tietämästään tapauksesta, jossa chinin silmä pullahti ulos. Tapahtumien kulku oli seuraavanlainen: iäkäs, melko tukeva vanha rouva meni marjametsään chini korissa kainalossa. Hän laittoi chinin koreineen mättäälle, kumartui poimimaan marjoja ja kompastui kaatuen koiransa päälle.  Rouvalle ei käynyt kuinkaan, mutta koiraa odotti eläinlääkärireissu.

Joka tapauksessa lehdistöltä on lupa odottaa lähdekritiikkiä näitä tarinoita julkaistaessa, mutta niin myös ”koiranjalostuksen asiantuntijoilta”.