Samettisäätä ja silkkiä

Kyllä on ollut tänään ihan samettisen pehmyt kesäsää! Viimeisiä viedään, sanoisi pessimisti, sillä ensi viikolla viilenee ja kesä meni kuin huomaamatta.
Kesälauantait meidän kulmilla ovat hyvin rauhallisia: liikenne sujuu verkkaisesti, jalankulkijoita ei paljon näe ja katujen varsilta löytyy jopa parkkipaikkoja, kun paikalliset ovat lähteneet mökeilleen.
Frisöörin kanssa iltapäivällä ihmeteltiin, menevätkö ihmiset tänä päivänä vähemmän naimisiin, vai jättävätkö valokuvaukset amatööreille. Aiemmin tässä meidän kadunpätkällä oli nimittäin lauantai-iltapäivisin aikamoinen peltipurkkien kolina, kun Johanneksen kirkossa naimisiin menneet hääparit kävivät otattamassa hääkuviaan vastapäätä olevassa valokuvaamossa. Nyt on hiljentynyt.
Eilen oli kulman takana Tehtaankadulla vipinää, kun Venäjän lähetystön edessä protestoitiin Pussy Riot-tyttöbändin saamia kahden vuoden vankeusrangaistuksia.
En tiedä, kumpi oli suurempi synti, kirkossa järjestetty protesti vai Putinin arvosteleminen. Ainakaan ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja poliittisen opposition asema Venäjällä ei Putinin vallan aikana ole parantunut.
Eri asia on, onko kirkko tämäntapaisen protestin oikea pitopaikka. Kysymyksessä oli selvä ylilyönti, mutta annettakoon anteeksi, kun ”radikaali” musiikki ja kulttuuri on vielä Venäjällä uutta.
Muutoksia on näilläkin kulmilla. Olin ajatellut yhdistäväni frisöörikeikan kauppareissuun, kun vieressä on ollut pieni valintamyymälä. Aikanaan sitä piti Varubuden, mutta nyt siinä onkin Aitokauppa, joka myy luomua ja lähiruokaa.
Kierrä kaukaa, neuvottiin, sillä hinnat ovat suolaiset myös peruselintarvikkeissa (ja tällä en tarkoita Villakoirakerhon vanhojen rouvien Virosta hakemia peruselintarvikkeita eli tupakkaa ja viinaa, kuten rouvien seniori kerran asian ilmaisi.)
Eli siis toiseen kauppaan, mutta luomumansikoita sieltäkin joutui ostamaan, kun muuta ei ollut tarjolla. En ole luomun vastustaja, mutta makua ja näköä ruoalta haluaisin – ja kohtuuhintoja.

***
Ranskalaiset Hermèsin silkkihuivit ovat olleet olemassa jo 75 vuotta, kertoi iltapäivälehti.
Minua noissa upeissa huiveissa ovat ilahduttaneet koira- ja hevosaiheet.
Yhden, ranskalaisia ajokoirarotuja ja metsästysperinnettä esittelevän huivin sain lahjaksi kettuterrierimieheltä, jonka koiran Saksaan viennissä olin auttanut. Sitä huivia olen pitänyt niin paljon, että silkki on osin kulunut rikki, joten huivia saa sovitella kaulaansa hyvin tarkkaan, etteivät reiät näy.
Kerran sorruin itsekin Hermèsin huivin ostoon. Näyttelytoimikunta oli korvannut minulle ostamani lentolipun hinnan. Rahat eivät kuitenkaan kauan poltelleet kukkarossa kotimatkalla Pariisin Charles de Gaullen lentokentällä, kun näin huivin, jossa oli valkoisella pohjalla kullankeltaisia vinttikoiria. Ostos ei ollut huono, kun siitä on ollut iloa monta vuotta.

Kesäkissat ja –koirat

Eläinsuojeluyhdistykset ovat varoittaneet varmaan jo vuosikymmeniä kesäkissoista: älä ota kissanpentua kesäksi lasten iloksi, jos aiot hylätä sen lomien loputtua.
Jos joku luulee, että eläinsuojeluasiat ja ns. vihreät arvot ovat saavuttaneet enemmän jalansijaa, erehtyy. Nyt meille näyttää olevan syntymässä kesäkoiraongelma.
Koirankasvattajat ovat kertoneet, miten tänä kesänä yhä useammin perhe tulee ostamaan koiranpennun ja lähtee ikionnellisena hyväluontoinen, terve ja reipas koiranpentu kainalossa. Parin viikon päästä soi puhelin: perheeseen on ilmaantunut allergiaa, ja pentu joudutaan palauttamaan kasvattajalle, kun sitä ei voida pitää.
Yhdessä tapauksessa pentu oli jo käynyt tällä kahden viikon koeajalla ja palautettu kasvattajalle, joka hoiti pennun vatsan kuntoon sen jälkeen, kun pentu oli ulostanut pari päivää punaisia ja keltaisia muovin kappaleita. Ruokavalioon oli näemmäs kuulunut myös ilmapalloja.
Kasvattaja löysi pennulle uuden, nyt toisen kodin. Kaikki hyvin, mutta pentu tuotiin toistamiseen takaisin – kun ostajaperheen avioliitto oli ajautunut avioeroon parissa viikossa.
Taisi käydä niin, että otettiin pentu kokeeksi ja todettiin, että siitähän on vaivaa: terve koiranpentu syö, pissaa ja kakkaa ja leikkii ja tekee jopa pahojaan, ellei sitä opeteta tavoille.
Asusteeksi hankitun kääpiökoiran kohdalla ei edes mietitä, että koiralle pitäisi tehdä jotain muutakin kuin kääriä se merkkivaatteisiin ja kantaa kainalossa. Hölmistynyt oli ollut sekin kasvattaja, jolle chihuahua-pentu palautui puolen vuoden ikäisenä huonon luonteen vuoksi, kun koiralle ei oltu vaivauduttu opettamaan edes alkeellisia käytöstapoja. Pomona se sai räyhätä ja purra kaikkia eteentulijoita – ja chihuahua voi olla melkoinen Napoleon, ellei sille aseteta rajoja.
Kennelliitossa on tulossa internetiin koiranomistajan peruskurssi. Sekä liitto että kennelpiirit ovat järjestäneet monenlaisia, koiran ostajalle suunnattuja luentoja, joten tietoa pitäisi olla saatavana. Silti olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että meikäläiset kuluttajat käyttävät paljon enemmän aikaa taulutelevisio- ja pesukonekauppoja harkitessaan kuin koiraa ostaessaan – vaikka koira vaatii pienempikokoisten rotujen kohdalla sitoutumista seuraaviksi 15 vuodeksi.
Missä lienee ollut hyväuskoisten ostajien järki siinä vaiheessa, kun he ostivat internetin kautta etelän maista koiran, maksoivat tukun euroja ja saivat vielä satojen eurojen maksuvaatimuksen koiran matkakuluista Suomeen. Koiraa ei koskaan kuulunut. Poliisi tutkii asiaa.
Tai mitä sanotte Kääpiökoirayhdistykselle äskettäin tulleesta ”matkastipenditiedustelusta”: Suomalainen opiskelijatyttö oli lomaillut Espanjassa, tavannut huonoissa olosuhteissa olleita koiranpentuja, hoitanut yhden rokotukset ja eläinlääkärikulut ja yritti tuoda koiraa paluulennolla Suomeen, mutta lennolle ei mahtunut. Nyt pitäisi lähteä hakemaan koiraa eri lennolla, mutta rahat eivät riittäneet.
Arvatkaapa, heruiko stipendiä! Todettiin, että eläinsuojelutapaukset pitää hoitaa paikan päällä, eikä niitä saa tuoda Suomeen hoidettavaksi.

Jos kasvattajilla on ongelmia näiden ”kesäkoirien” kanssa, ei koirien myyminen hyviin koteihin ole muutenkaan mutkatonta. Näistä paperittomia tehtailevista luomuviljelijöistä (joita meilläkin valitettavasti riittää) poiketen kasvattajat ovat usein liian hienotunteisia. Koira myydään osamaksulla, mutta ostajan henkilöllisyyttä ei tarkisteta, joten parhaassa tapauksessa näppärä koiranostaja on myynyt koiran jo seuraavalla viikolla eteenpäin ilman papereita, mutta hyvällä voitolla.
Ja varovainenkin saa myyntitilanteessa olla, ettei myyjän ja ostajan välille katsota syntyneen suullista kauppasopimusta– jos on sattunut ostajan käytyä saamaan selville seikkoja, joiden vuoksi ko. ostajalle ei elävää olentoa missään tapauksessa saisi myydä. Pahimmassa tapauksessa käräjillehän siitä joutuu, joten ei se ruusuista koirankasvattajan tie ole.

Katoavaa historiaa?

Kääpiökoirayhdistyksen veljesrotujärjestöksi laskettava Suomen Seurakoirayhdistys on juhlinut historiansa 90-vuotista taivalta ja hyvät juhlat Porvoossa kuulemma olivatkin.
Meillä on nimittäin yhteinen menneisyys, jonka syntysanat lausuttiin vuonna 1921, kun Suomen Kennelklubin Liitto-osasto perustettiin. Varsinaisen toimintansa se aloitti vuonna 1922, jolloin Kaivohuoneella Helsingissä järjestettiin ensimmäinen koiranäyttely saksalaisten tuomareiden lausuessa painavan sanansa silloisista koirista.
Liitto-osastosta tuli aikanaan Suomen Seura- ja Kääpiökoirayhdistys, jossa olivat mukana vielä tänä päivänäkin vaikuttavat sen ajan merkkihenkilöt. Vuonna 1986 järjestö jaettiin omiksi rotujärjestöikseen, Suomen Seurakoirayhdistykseksi ja Suomen Kääpiökoirayhdistykseksi. Rodut jaettiin suunnilleen sen ajan Suomessa noudatetun roturyhmäjaon mukaan. Rahat ja osakkeet taas jaettiin edellisen vuoden rekisteröintien perusteella, ja taisi Kääpiökoirayhdistys saada niistä suuremman osan, koska jo tuolloin kääpiökoirien suosio oli kasvussa.
Me olemme huonoja järjestämään juhlia, joten tuo 90-vuotisjuhla meidän osaltamme jäi pitämättä. Täytynee odottaa 100-vuotisjuhlia.
Sen sijaan järjestön arvokkaasta historiallisesta perinnöstä olemme huolissamme, sillä silloin kun aineisto oli minulla säilytettävänä, siellä oli paljon hienoja vanhoja asiakirjoja: käsinkirjoitettuja pöytäkirjoja, puolustusministeriön leimalla varustettuja ja puolustusministerin allekirjoittamia päätöksiä, joilla meille vuokrattiin Kaartin maneesia koiranäyttelyyn, sekä kaitafilmejä näyttelyistä.
Asiakirjat ovat olleet Seurakoirayhdistyksen hallussa. Kuulin, että heidän varastossaan oli ollut talvella vesivahinko, mutta papereiden pitäisi olla kunnossa.
Sormeni ovat syyhyneet käydä materiaalia läpi – ja varmistaa, että se säilyy jälkipolville, koska Liitto-osastossa tehtiin paljon suomalaisen kennelharrastuksen historiaa. Materiaalia pitäisi digitalisoida niin, että se on laajemminkin nähtävissä, ja olisi myös selvitettävä, haluaako Kansallisarkisto osan materiaalista.
Monissa muissa rotujärjestöissä on samalla tavalla historiallista aineistoa, jonka säilymisestä ei ole varmuutta. Yleensä paperit kiertävät sihteeriltä toiselle, ja aina on vaara, että sitä hukkuu.
Minuun ottikin yhteyttä toisen rotujärjestön sihteeri kirjoitettuani tässä blogissa, miten matkasimme yhdistyksen riitakokoukseen Kouvolan taakse jonnekin hiekkakuopan laidalle.
Hän kertoi, että siellä hiekkakuopan laidalla hänkin oli, ja pöytäkirjojen ja muun, välistä värikkäänkin kirjeenvaihdon olevan nyt hänellä. Hän toivoi, että joku voisi käydä materiaalia läpi ja kirjoittaa järjestön historiaa.
Tässä meillä on myös kattojärjestömme Kennelliiton toiminnan paikka, jotta sekä liiton oma että jäsenjärjestöjen historia saadaan tallennettua. Mm. Englannissa on tehty mittava työ vanhojen Cruftsin näyttelyluetteloiden ja laajan historiallisen kuva-arkiston digitalisoimiseksi. Ja nämä valokuvat ovat ilmaiseksi muiden yleishyödyllisten järjestöjen käytettävissä.
Meidän Kennelliittomme kuva-arkisto sen sijaan on kuulemma jossain vaiheessa sijoitettu Metsästysmuseoon – en kyllä tiedä, kenen päätöksellä ja onko se aivan oikea paikka.
USA:ssa taas maan kennelklubi AKC ottaa kirjastoonsa rotujärjestöjen arkistot lajiteltaviksi ja säilytettäviksi. Meillä voitaisiin ottaa mallia, kunhan nyt kirjaston kirjat saadaan purettua kasseistaan ja laatikoistaan ammattilaisten toimin.
Tänä päivänä kun sähköinen kokoustaminen ja sähköiset asiakirjat yleistyvät on myös mietittävä tarkkaan, miten tämä materiaali säilötään – ettei se jää jonkun yksityisen toimihenkilön omalle tietokoneelle, mistä sitä ei kenellekään luovuteta, kun sukset ovat menneet seuraajien kanssa ristiin!

Päättäjäisiä odottaessa

Saturaatiopiste alkoi jo olla lähellä Lontoon olympialaisissa, mutta näin päättäjäisiä odottaessa ei voi kuin sanoa, että huikeat oli kisat. Taisi jäädä Sydney toiseksi. Eikä näistä Pekingin kaltaisista propagandakisoista voi puhua samaan hengenvetoon.
Monet tapahtumapaikat olivat uskomattoman upeat alkaen vaikkapa Greenwichistä tai Buckinghamin palatsin edustalta ja Lontoon paraatikadulta, palatsin ja Westminsterin välissä olevalta The Mall’ilta. Ja se yleisöpaljous ja innostus, kun stadion oli täynnä jo aamusta ja kilpailureittejä reunustivat sankat katsojien rivit. Ei ihme, että niin turisti- ja luksusostoskatujen kauppiaat valittivat, etteivät kisaturistit ehtineet ostoksille.
Tähdistä puhuttaessa The New York Timesin urheilutoimittaja selitti eilen Usain Boltin esiintymistä sanomalla, että hän esiintyy areenalla yleisön puolesta, ei yleisön edessä, jolloin yleisö voi samaistua häneen. Jamaikalaisilla on kuulemma sama manageri- ja PR-toimisto kuin brittien legendaksi nousseella Mo Farar’illa, ja kyllä ammattilaisten jälki näkyi.
Entä suomalaiset? Tänään on nyppinyt kuunnellessani hehkutusta keihäänheittäjän pronssimitalista, joka kuulemma oli historiallinen. Historiaa kai se on, että edes joku tulos saatiin, onhan näitä keskenään kaunaisia keihäsmiehiä paapottu jo riittävän kauan.
Naisten purjehduksessa saavuttamat mitalit jäivät pienemmälle hehkutukselle ja jos pressa oli lähettänyt onnittelunsa, siitä ei tehty sen kummempaa numeroa. Kyllä he olisivat hehkutusta ansainneet oikealla voittamisen tahdolla ja asenteella – ja eivätkös he edusta tätä nykyaikaista Suomea, jollaisena me haluamme tulla tunnetuksi maailmalla ilman alemmuuskomplekseja?
Muuten, hieno veto piirtää purjelautailijan purjehdusseuran parkkialueelle hänelle oma tontti!
On tietenkin sääli, että Purjehtijaliitossa on parhaillaan menossa köydenveto tulevaisuuden suunnasta ja olympiajoukkueen päävalmentaja jättää tehtävänsä miltei saman tien, kun jotkut liiton päättäjät haluavat tasapäistää harrastusta, koska eihän meillä saa kukaan olla parempi kuin toinen.

Kun ei frisöörille ehdi…

Niin on pitänyt kiirettä ja aika kulunut työpöydän ääressä, ettei ole edes frisöörille ehtinyt, mitä nyt joku päivä sukkuloitiin kiireisimmillä asioilla herrasmiestuttavan vintage bemarilla (eikä auto hävennyt muiden Kaivarin kulmilla liikkuvien kesäautojen seassa).
Syy kiireisiin on ollut elokuun viimeisenä sunnuntaina pidettävä Kaivopuiston koiranäyttely.
Nyt huokaisin helpotuksesta, kun sain laitettua viimeisen silauksen maanantaiaamuna kirjapainoon lähtevään näyttelyluetteloon. Samalla totesin, että muutkin kiireisimmät asiat on saatu hoidettua: osanottajille lähetettävä aikataulu saatiin painoon viime viikolla, koiramäärät ja ohjeet laitettiin internetiin näille hätäisille, joilla pitäisi olla kaikki tiedot jo ennen kuin ilmoittautumiset on saatu lajiteltua, kutsukortit vietiin postiin, ja ryhmäkilpailupalkinnot ja Englannista tilatut ruusukkeet olivat saapuneet ajoissa.
Silti vielä on paljon tekemistä ruokailujen menuista lehdistötiedotteisiin, eikä koskaan tiedä millaisia yllätyksiä tulee, jos tuomareita sairastuu.
Silti tänä päivänä on helppoa, kun on käytettävissä erilaisia alihankintafirmoja hoitamaan näyttelyn ilmoittautumisiin liittyviä töitä, eikä tarvitse tehdä kaikkea itse, ellei halua.
Muistan senkin ajan, kun otin vastaan ilmoittautumiset silloin kaikkien aikojen suurimpaan yksipäiväiseen Vermon raviradan koiranäyttelyyn. Postinkantaja kantoi kirjeitä kylki vääränä, ja viikko taidettiin porukalla istua avaamassa kuoria ja lajittelemassa ja mapittamassa lomakkeita, jotka sitten toimitettiin kirjapainoon ladottaviksi luetteloa varten. Ja käsin täytettiin arvostelulipukkeiden yläosia.
Samaan aikaan ovikello soi niin, että patalaiskat bassetitkin olivat hermostua, kun myöhästyneet näytteleilleasettajat yrittivät toimittaa koiriensa ilmoittautumisia.
Kun talon turvallisuutta lisättiin ja alaovi pantiin kylmästi lukkoon, ulos mennessä saattoi varautua siihen, että jokuhan siellä kadulla oli odottamassa lippujensa ja lappujensa kanssa saadakseen koiransa näyttelyyn. Yhden käteisellä rahojaan ojentaneen muistan lähettäneeni kulman taakse pankkiin maksamaan ilmoittautumismaksujaan – ettei tarvinnut lähteä itse.
Isot kaikkien rotujen näyttelyt käyttävät enemmän ulkopuolisia palveluita kuin rotujärjestöjen erikoisnäyttelyt, joissa näyttää vielä löytyvän – ainakin nihkeästi – vapaaehtoisia. Syynä on tietenkin raha, sillä itse tehtynä säästöt ovat melkoiset ja silloin myös näyttelyn maksut saadaan pidettyä kurissa.
Jotkut näyttelyt näyttävät antaneen lähes koko näyttelynsä ja sen päätöksenteon näille alihankkijoille tuomareiden hankinnasta ja tuomarikirjeenvaihdosta alkaen.
En tiedä, miten iso kate firmoille viimemainitusta toiminnasta syntyy, kun se voi olla hyvinkin aikaa vievää. ”Isoissa maissa” näyttelynjärjestämisfirmat eivät tähän puutu, vaan nämä päätökset tuomarivalinnoista alkaen tekee järjestävä toimikunta.
Kyllä niin pitäisi olla meilläkin, jotta arvostelun monipuolisuus säilyisi. Nythän näyttää olevan niin, että meille tulee tietyistä (kennelmaailman kehittyvistä) maista paljon tuomareita, joita on helppo saada ja jotka ottavat kiitollisina kutsuja vastaan. Vilkaiskaapa Koiramme-lehdessä olleita tilastoja ja huomaatte, ketkä meillä vaikuttavat eniten koiranjalostuksen ohjaukseen näyttelyiden kautta! On maailma muuttunut.
Kaivopuistossa on ollut sääntö, jonka mukaan näyttelytoimikunnan ja heidän perheenjäsentensä koirat eivät saa osallistua omilla koirillaan näyttelyyn. Tällä halutaan varmistaa, etteivät toimikunnan herrat ja rouvat valitse omille koirilleen sopivia tuomareita. Se rajoittaa toimikunnan kokoonpanoa, kun monet haluavat kilpailla omalla koirallaan, mutta toisaalta se toivottavasti takaa kaikille samanarvoisen kohtelun – todellisen tai kuvitellun. Asiathan ovat usein niin kuin ne näyttävät.
Kun Kaivari on kaupunkipuisto keskellä kaupunkia, monenlaisia muitakin sääntöjä ja ohjeita on jouduttu laatimaan. Yksi minua itseäni hiertävä ongelma ovat nämä koiramaailman tärkeät, jotka katsovat, että säännöt ja ohjeet eivät heitä koske, eli voivat ajaa autollaan vaikka keskelle puistoa.
Viime vuonna moni tunnettu näytteilleasettaja teki niin. Ei tarvinnut arvata, kenestä oli kysymys, kun auton kyljessä oli kennelin mainokset ja sisältä kurkisteli tietynrotuisia koiria.
Tänä vuonna ajateltiin, että kuvataan nämä autot, ja kuvat voin sitten julkaista vaikka tässä blogissa. Josko sitten oppisivat.

***
Kun me ihmiset olemme vähän kuin Pavlovin koiria, tapojemme orjia, olen näyttelytöiden ohella ehtinyt harrastaa iltalukemista ennen nukkumaanmenoa.
Nyt on meneillään historioitsija John Lewis Gaddisin lähes 700-sivuinen USA:n sodanjälkeisen ulkopolitiikan arkkitehteihin kuuluneen Neuvostoliiton asiantuntijan George F. Kennanin elämäkerta.
Sitä ennen satuin lukemaan USA:n entisen ulkoministerin, Tshekissä syntyneen Madeleine Albright’in kirjan Prague Winter, missä hän kertoo Tshekkoslovakian vaiheista ensin natsi-Saksan ja sitten Neuvostoliiton miehityksessä. Albrightin isä oli tshekkiläinen diplomaatti, joka vietti sotavuodet perheineen Englannissa ja pääsi sitten pakenemaan kommunistivallan aikana USA:an, missä hänestä tuli arvostettu yliopiston kansainvälisen politiikan professori. Tytär itse sai tietää vasta vuosikymmeniä myöhemmin ulkoministeriksi tultuaan olevansa juutalaista sukuperää ja suuren osan perheestään tuhoutuneen natsien keskitysleireillä.
Mielenkiintoisia kirjoja, joissa on uutta näkökulmaa noihin historiallisiin tapahtumiin.
Kevyempääkin kirjallisuutta olen kuluttanut alkaen kesäohjelmaan kuuluviin, Provencen elämänmenoa kuvaavaan Peter Maylen kirjoihin. Nyt luin Kalifornian viiniryöstöä kuvaavaan romaaniin The Vintage Caper. Odottamassa on Mondavin viinitilan kohtaloa kuvaava kirja sekä To Marry an English Lord, jossa kerrotaan köyhtyneiden ja perintöverojen rasittamien englantilaisten aristokraattien naimakaupoista amerikkalaisten miljonäärien tyttärien kanssa.