Vanhan klisheen mukaan yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja hyvä kuva pysäyttää.
Minut pysäyttivät viikolla Koirauutisten kuvat näyttelyissä esitetyistä veteraanikoirista ja niiden voitoista.
Hyväkuntoisten veteraanien näyttelyosallistumista ja voittoja vastaan minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta silti pani miettimään, milloin me päästämme vanhuksemme viettämään eläkepäiviään.
Vielä jokunen vuosi sitten eläinsuojeluyhdistys huomioi Messukeskuksen näyttelyn vanhimman, erinomaisella palkitun veteraanin isossa kehässä (nyt tästä tavasta on onneksi luovuttu).
Silloin kiinnitti huomiota suurikokoisen rodun edustaja, jonka takaosan lihakset olivat jo menettäneet sen verran kimmoisuuttaan, että seisoessa koiran takaosa vapisi ja tutisi niin, että se näkyi kauas kehän laidalle.
Toisen, pienempikokoisen koiran esittäjää jututin hänen odottaessaan vuoroaan. Koira heilutti häntäänsä ja kerjäsi makupalaa. Esittäjän mukaan koira oli aina aivan innoissaan näyttelyyn lähdöstä varsinkin nyt, kun se oli toipunut hyvin jalkaleikkauksesta.
Minulle tuli toisenlainen kuva: stressattu koira, jolla oli jo kaihin sumentamat silmät ja joka läähätti makupalaa suuren näyttelyn metelin ja hälyn keskellä, kun sen oikea paikka olisi ollut kotona.
Tuomarina veteraaneita arvostellessaan joutuu miettimään paitsi koiran ikää, myös eläinsuojelullisia aspekteja. Jos koira on nähnyt parhaat päivänsä jo monta vuotta sitten, silloin ei auta kuin siirtää tunteensa sivuun ja todeta, että koira ei ole enää näyttelykunnossa, vaikka on joskus saattanutkin olla hieno rotunsa edustaja.
Jos kehään tuodaan stressaantunut, huohottava ja hengitysvaikeuksista kärsivä koira, ei auta kuin kirjoittaa arvosteluun, että koiran oikea paikka on kotona – kun sääli ja liiallinen hienotunteisuus ei auta koiraa, vaikka Euroopan laitamilta pitkien automatkojen päästä hankitut veteraanitittelit saattavatkin hivellä omistajan itsetuntoa.
Monessa rodussa veteraaniluokan alaikäraja, kahdeksan vuotta, ei ole ikä eikä mikään, kun rodun koirat saattavat elää 15-16-vuotiaiksi. Joissakin toisissa roduissa 10 vuotta on jo se ikä, jolloin koiran on annettava viettää rauhallista vanhuuttaan, vaikka kiusaus veteraanin esittämiseen kehässä olisi kuinka suuri tahansa. (Ja Luojan kiitos meillä on luovuttu käytännöstä, jolla yli 10-vuotiaita veteraaneja sai raijata ilmaiseksi näyttelyyn ilman ilmoittautumismaksua.)
Omistajan vastuulla on turvata monivuotiselle kumppanilleen hyvä vanhuus samalla tavalla, kun hänen on aikanaan itseään ja omia tunteitaan ajattelematta osattava tehdä päätös lemmikin viimeisestä matkasta eläinlääkärille, jotta koira säästetään turhilta kivuilta ja kärsimyksiltä.
Siksi myös päätös koiran jättämisestä kotiin nauttimaan eläkepäivistä näyttelymatkan sijasta on omistajan, ja se on osattava tehdä ajoissa – ettei jouduta säätämään taas uutta sääntöä, veteraaniluokan yläikärajaa, mikä ei olisi kuitenkaan toimiva kaikkien rotujen koirien kohdalla.
perjantai 14. syyskuuta 2012
tiistai 11. syyskuuta 2012
Kyllä se kesti…
… ja loppui vasta, kun kello Suomessa oli jo aamuneljän tietämissä. Nimittäin Andy Murrayn ja Novak Djokovicin välinen USA:n avoimien loppuottelu, joka jouduttiin siirtämään maanantaiksi jo viidettä kertaa peräkkäin huonon sään takia.
Sitkeästi sinnittelin aamuun asti, mutta täytyy tunnustaa, että pitkät pallorallit taisivat ottaa katsojankin voimille, kun huomasin torkahtaneeni sohvalla joskus toisen erän lopulla ja kolmannen alussa.
Ottelun loppupuolella varsinkin viidenteen erään siirryttäessä jännitin, kestääkö skotin kantti – näissä isoissa otteluissa kun yleensä voitto ratkeaa korvien välissä. Kesti se, ja nyt britit saivat ensimmäisen Grand Slam-voittajan sitten vuoden 1936 ja legendaarisen Fred Perryn.
Djokovic ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini arrogantin ja cry baby-asenteensa vuoksi. Tunnustetaan kyllä, että hän pelasi viime vuoden erinomaisesti ja näyttäisi myös kypsyneen pelaajana niistä ajoista vuodesta 2008, jolloin voitti ensimmäisen Grand Slaminsa eli Australian avoimet. Silloin oli kundin pää niin pullollaan, että en voinut kuin hikerrellä käsiäni, kun viimeistä kauttaan pelannut valovoimainen Venäjän tataari, Marat Safin, kukisti hänet Wimbledonin keskuskentällä suoraan kolmessa erässä jo toisella kierroksella.
Djokovicissa ja hänen perheessään ja kannattajajoukoissaan näkyy sellaista kiihkomielistä (kansalliskiihkoista?) uhoa, jota on vaikea ymmärtää varsinkin kun vertaa viileään brittiin. Lienekö selityksenä erilainen historia ja kulttuuritausta.
Koiristakin sen näkee: siinä missä Djokovic tepastelee Monte Carlossa Pierreksi nimetyn valkoisen kääpiövillakoiransa kanssa (Saksassa kasvatettu, mutta sielultaan serbi, sanoo Djokovic), Andy Murrayn borderterrierit Rusty ja Maggie Mayhem metsästelevät lintuja ja oravia Lontoon puistoissa ja tekevät sen verran muutakin pahaa kuin normaalikoirat yleensä tekevät…
Viimeinen kesäpäivä?
Oliko tänään viimeinen kesäpäivä? Vaikka kuinka toivoisi näiden säiden jatkuvan, on kai uskottava, että syksy on tulossa.
Mutta olihan tänään hieno sää, joten mikä oli turistien tepastella. Paljon heitä oli liikkeellä niin Kauppatorin kuin Senaatintorinkin kieppeillä.
Kun kukka-asetelmissa oli vielä kaunis väriloisto ja meri miltei tyyni, ei voinut kuin todeta, että kyllä meidän ydinkeskustaamme kauniine rakennuksineen kelpaa vieraille esitellä.
Sitkeästi sinnittelin aamuun asti, mutta täytyy tunnustaa, että pitkät pallorallit taisivat ottaa katsojankin voimille, kun huomasin torkahtaneeni sohvalla joskus toisen erän lopulla ja kolmannen alussa.
Ottelun loppupuolella varsinkin viidenteen erään siirryttäessä jännitin, kestääkö skotin kantti – näissä isoissa otteluissa kun yleensä voitto ratkeaa korvien välissä. Kesti se, ja nyt britit saivat ensimmäisen Grand Slam-voittajan sitten vuoden 1936 ja legendaarisen Fred Perryn.
Djokovic ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini arrogantin ja cry baby-asenteensa vuoksi. Tunnustetaan kyllä, että hän pelasi viime vuoden erinomaisesti ja näyttäisi myös kypsyneen pelaajana niistä ajoista vuodesta 2008, jolloin voitti ensimmäisen Grand Slaminsa eli Australian avoimet. Silloin oli kundin pää niin pullollaan, että en voinut kuin hikerrellä käsiäni, kun viimeistä kauttaan pelannut valovoimainen Venäjän tataari, Marat Safin, kukisti hänet Wimbledonin keskuskentällä suoraan kolmessa erässä jo toisella kierroksella.
Djokovicissa ja hänen perheessään ja kannattajajoukoissaan näkyy sellaista kiihkomielistä (kansalliskiihkoista?) uhoa, jota on vaikea ymmärtää varsinkin kun vertaa viileään brittiin. Lienekö selityksenä erilainen historia ja kulttuuritausta.
Koiristakin sen näkee: siinä missä Djokovic tepastelee Monte Carlossa Pierreksi nimetyn valkoisen kääpiövillakoiransa kanssa (Saksassa kasvatettu, mutta sielultaan serbi, sanoo Djokovic), Andy Murrayn borderterrierit Rusty ja Maggie Mayhem metsästelevät lintuja ja oravia Lontoon puistoissa ja tekevät sen verran muutakin pahaa kuin normaalikoirat yleensä tekevät…
Viimeinen kesäpäivä?
Oliko tänään viimeinen kesäpäivä? Vaikka kuinka toivoisi näiden säiden jatkuvan, on kai uskottava, että syksy on tulossa.
Mutta olihan tänään hieno sää, joten mikä oli turistien tepastella. Paljon heitä oli liikkeellä niin Kauppatorin kuin Senaatintorinkin kieppeillä.
Kun kukka-asetelmissa oli vielä kaunis väriloisto ja meri miltei tyyni, ei voinut kuin todeta, että kyllä meidän ydinkeskustaamme kauniine rakennuksineen kelpaa vieraille esitellä.
lauantai 8. syyskuuta 2012
Miljonääriperijättäriä ja aristokraatteja
En malta olla kertomatta iltalukemisinani olevasta mainiosta kirjasta, To marry an English Lord, jossa Carol MacColl ja Carol McD. Wallace kertovat äkkirikastuneiden amerikkalaisten miljonäärien yrityksistä kohottaa yhteiskunnallista asemaansa ja arvostustaan seurapiireissä 1900-luvun molemmin puolin etsimällä tyttärilleen Englannista aviopuolisoiksi köyhtyneitä aristokraatteja, jotka tarvitsivat rahaa palatsiensa ja kartanoidensa ylläpitoon ja perintöveroihin – sekä omaan elämäntyylinsä.
Runsaasti kuvitettu kirja on tulvillaan aikansa kulttuurihistoriaa alkaen käyntikorttiprotokollasta pukeutumiseen, maaseudulla vietetyn viikonvaihteen ohjelmaan (viikonlopusta ei puhuttu, sillä silloin joku olisi voinut luulla, että töihin piti mennä maanantaina) tai herrojen portviinin tarjoiluetikettiin.
Tiesitkö, että kun päivällisen jälkeen leidit poistuivat salongin puolelle kahville, herrat jäivät istumaan päivällispöytään, jonne tuotiin portviini? Karahvi kiersi vastapäivään, ja jos joku jäi väliin, joutui odottamaan seuraavaa kierrosta. Eikä karahvia saanut nostaa juojalta toiselle, vaan se piti liuttaa pöydän pintaa pitkin.
Tai että joissakin kartanoissa oli viikonvaihteisin tapana soittaa herätyskelloja aamulla kuudelta, jotta vieraisiin makuuhuoneisiin eksyneet yövieraat ehtivät hakeutua omiin huoneisiinsa ennen kuin palvelusväki lähti liikkeelle?
Tämä kirjan kuvaama kuvio, eli rahaa nielevä kartano ja rikas amerikkalainen miniä, esiintyy myös suositussa Downton Abbey-televisiosarjassa.
Aristokraattien kanssa kuvissa esiintyy myös koiria, olihan jo kuningatar Viktoria tunnettu koirien ystävä, ja hänen jälkeensä valtaistuimelle noussut Edward VII kulki kaikkialla kettuterrierinsä kanssa.
Marlborough’n herttuan perhettä kuvaavassa John Singer Sargentin maalauksessa esiintyy kingcharlesinspanieli niin kuin oikein onkin, kun tapahtumapaikkana on Blenheimin linna.
Linna sai se aikanaan lisärahoitusta amerikkalaisesta Vanderbiltin rautatieimperiumista, kun tytär meni naimisiin Marlborough’n 9. herttuan kanssa. Komea paikka hienoine puutarhoineen Blenheim onkin, ja suosittelen visiittiä, jos satutte olemaan Oxfordin lähellä.
Itse kävin siellä joitakin vuosia sitten Englannin lomallani, jolla emäntä sattui olemaan sopivasti cavalierkasvattaja – ja oli nuoruudessaan ollut mukana linnassa järjestetyissä tanssiaisissa ja muissa juhlissa, joten sisäpiirin tietoa tuli.
Linna rakennettiin aikanaan ensimmäisen Marlborough’n herttuan arvonimen saaneelle John Churchillille lahjaksi hänen vuonna 1704 Ranskan Ludvig XIV:n joukoista saavuttamastaan voitosta. Englannin toisen maailmansodanaikainen pääministeri Sir Winston Churchill (jolla hänelläkin oli amerikkalainen äiti ja pääministerivuosinaan musta villakoira) syntyi Blenheimissa nyt yleisölle avoimena olevassa alakerran huoneessa.
Metsästystä ja metsästyskokeita harrastaville Blenheimin palatsi on myös oiva käyntikohde, sillä palatsin mailla järjestetään joka kesä suuret riistamessut.
... ja muotia ja parfyymiä
Nämä amerikkalaiset miniäehdokkaat vaatetti miltei poikkeuksetta vuonna 1858 englantilaisen Charles Frederick Worthin Pariisiin perustama The House of Worth – muotihuone, oman aikansa edelläkävijä, jonka toiminta jatkuu edelleenkin, vaikka Worthin sukua ei ole ollut mukana muutamaan kymmeneen vuoteen.
Siinä missä ranskalaiset asiakkaat ostivat kolme-neljä pukua ja sinnittelivät niillä pitempään, amerikkalaiset ostajat ostivat koko sesongin puvut, 70-80 asua, kun vaatteita piti vaihtaa neljäkin kertaa päivässä, ja lisäksi tulivat naamiaiset ja muut juhlat.
Meikäläisille Worth on tutumpi 1930-luvulla lanseerattujen parfyymien ansiosta. Ne olivat uudenlaisia, art deco-kauden parfyymejä, joiden pulloja suunnitteli mm. aikansa lasimestari René Lalique.
Tunnetuin parfyymi on vuonna 1932 markkinoille tullut Je Reviens, jota Euroopasta sodasta kotiin palaavat amerikkalaiset sotilaat rahtasivat 1940-luvulla kotiin mielitietyilleen.
Itsekin muistan saaneeni lahjaksi Je Reviens –pullon, mutta yhteen pulloon parfyymin käyttö jäi, kun se oli mielestäni liian hempeän kukkamaista. Parfyymi tuotiin uudestaan markkinoille 1980-luvulla uudella, EU:n kemikaalimääräykset täyttävällä koostumuksella, mutta ymmärtääkseni se ei ole alkuperäisversion veroinen. Parfyymistä näyttää esiintyvän myös halpaversioita.
Itse kokeilin monia parfyymimerkkejä Chanelin vitosesta Diorin uuden aallon parfyyminä kehuttuun Poisoniin, kunnes sitten omaksi merkiksi vakiintui vuosikausiksi Yves Saint Laurentin Opium.
Se herätti ristiriitaisia tunteita. Kerran olin arvostellut kettuterriereitä, kun kehän jälkeen naispuolinen näytteilleasettaja ryntäsi luokseni. Odotin haukkuja, mutta tämä totesikin, miten ihanaa on, että sinulla on Opiumia, kun ”meidän perheen miehet ei voi sietää sitä enkä voi käyttää sitä silloin, kun ovat kotona”.
Toisen kerran arvostelin beaglejä Turun raviradalla. Topakka täti-ihminen oli tulossa kehään ns. mettä-beaglensä kanssa eikä ollut lainkaan innostunut, että treenaamaton koira piti esittää pöydällä. Rekku saatiin pöydälle, mutta hampaitaan se ei suostunut näyttämään, johon täti: ”Täällä haisee.” Minä: ”Kai täällä on hevosten jätöksiä, kun tämä on ravirata.” Täti: ”Ei kun tuomari haisee.” Se niistä parfyymeistä.
Oma nenä turtui parfyymin tuoksuun, ja siksi yllätyin aina, kun töissä tiedettiin, milloin olin tullut - kertoivat ohikulkiessani parfyymin tuoksun jääneen leijumaan käytävälle.
Sen sijaan olin huomaavinani tuoksun muuttuneen vuosien varrella alkoholipitoisemmaksi varsinkin parfum de toilette -versiossa - varsinaista tippa korvan taakse asetettavaa parfyymiahan meiltä ei kaupoista ole oikein löytynyt. Uutta merkkiä katselin pitkään, ja nyt olen päätynyt käyttämään Bulgarin mustaa jasminia eli Jasmin noir’ia - mutta en mene vannomaan, enkö vaihtaisi, jos vielä sopivampi tuoksu kohdalle sattuu.
PS. Loppuun sisustusvinkki: pieni suihkaus parfyymia lämpöpatteriin, ja koko huusholli tuoksuu hyvältä monta tuntia!
Runsaasti kuvitettu kirja on tulvillaan aikansa kulttuurihistoriaa alkaen käyntikorttiprotokollasta pukeutumiseen, maaseudulla vietetyn viikonvaihteen ohjelmaan (viikonlopusta ei puhuttu, sillä silloin joku olisi voinut luulla, että töihin piti mennä maanantaina) tai herrojen portviinin tarjoiluetikettiin.
Tiesitkö, että kun päivällisen jälkeen leidit poistuivat salongin puolelle kahville, herrat jäivät istumaan päivällispöytään, jonne tuotiin portviini? Karahvi kiersi vastapäivään, ja jos joku jäi väliin, joutui odottamaan seuraavaa kierrosta. Eikä karahvia saanut nostaa juojalta toiselle, vaan se piti liuttaa pöydän pintaa pitkin.
Tai että joissakin kartanoissa oli viikonvaihteisin tapana soittaa herätyskelloja aamulla kuudelta, jotta vieraisiin makuuhuoneisiin eksyneet yövieraat ehtivät hakeutua omiin huoneisiinsa ennen kuin palvelusväki lähti liikkeelle?
Tämä kirjan kuvaama kuvio, eli rahaa nielevä kartano ja rikas amerikkalainen miniä, esiintyy myös suositussa Downton Abbey-televisiosarjassa.
Aristokraattien kanssa kuvissa esiintyy myös koiria, olihan jo kuningatar Viktoria tunnettu koirien ystävä, ja hänen jälkeensä valtaistuimelle noussut Edward VII kulki kaikkialla kettuterrierinsä kanssa.
Marlborough’n herttuan perhettä kuvaavassa John Singer Sargentin maalauksessa esiintyy kingcharlesinspanieli niin kuin oikein onkin, kun tapahtumapaikkana on Blenheimin linna.
Linna sai se aikanaan lisärahoitusta amerikkalaisesta Vanderbiltin rautatieimperiumista, kun tytär meni naimisiin Marlborough’n 9. herttuan kanssa. Komea paikka hienoine puutarhoineen Blenheim onkin, ja suosittelen visiittiä, jos satutte olemaan Oxfordin lähellä.
Itse kävin siellä joitakin vuosia sitten Englannin lomallani, jolla emäntä sattui olemaan sopivasti cavalierkasvattaja – ja oli nuoruudessaan ollut mukana linnassa järjestetyissä tanssiaisissa ja muissa juhlissa, joten sisäpiirin tietoa tuli.
Linna rakennettiin aikanaan ensimmäisen Marlborough’n herttuan arvonimen saaneelle John Churchillille lahjaksi hänen vuonna 1704 Ranskan Ludvig XIV:n joukoista saavuttamastaan voitosta. Englannin toisen maailmansodanaikainen pääministeri Sir Winston Churchill (jolla hänelläkin oli amerikkalainen äiti ja pääministerivuosinaan musta villakoira) syntyi Blenheimissa nyt yleisölle avoimena olevassa alakerran huoneessa.
Metsästystä ja metsästyskokeita harrastaville Blenheimin palatsi on myös oiva käyntikohde, sillä palatsin mailla järjestetään joka kesä suuret riistamessut.
... ja muotia ja parfyymiä
Nämä amerikkalaiset miniäehdokkaat vaatetti miltei poikkeuksetta vuonna 1858 englantilaisen Charles Frederick Worthin Pariisiin perustama The House of Worth – muotihuone, oman aikansa edelläkävijä, jonka toiminta jatkuu edelleenkin, vaikka Worthin sukua ei ole ollut mukana muutamaan kymmeneen vuoteen.
Siinä missä ranskalaiset asiakkaat ostivat kolme-neljä pukua ja sinnittelivät niillä pitempään, amerikkalaiset ostajat ostivat koko sesongin puvut, 70-80 asua, kun vaatteita piti vaihtaa neljäkin kertaa päivässä, ja lisäksi tulivat naamiaiset ja muut juhlat.
Meikäläisille Worth on tutumpi 1930-luvulla lanseerattujen parfyymien ansiosta. Ne olivat uudenlaisia, art deco-kauden parfyymejä, joiden pulloja suunnitteli mm. aikansa lasimestari René Lalique.
Tunnetuin parfyymi on vuonna 1932 markkinoille tullut Je Reviens, jota Euroopasta sodasta kotiin palaavat amerikkalaiset sotilaat rahtasivat 1940-luvulla kotiin mielitietyilleen.
Itsekin muistan saaneeni lahjaksi Je Reviens –pullon, mutta yhteen pulloon parfyymin käyttö jäi, kun se oli mielestäni liian hempeän kukkamaista. Parfyymi tuotiin uudestaan markkinoille 1980-luvulla uudella, EU:n kemikaalimääräykset täyttävällä koostumuksella, mutta ymmärtääkseni se ei ole alkuperäisversion veroinen. Parfyymistä näyttää esiintyvän myös halpaversioita.
Itse kokeilin monia parfyymimerkkejä Chanelin vitosesta Diorin uuden aallon parfyyminä kehuttuun Poisoniin, kunnes sitten omaksi merkiksi vakiintui vuosikausiksi Yves Saint Laurentin Opium.
Se herätti ristiriitaisia tunteita. Kerran olin arvostellut kettuterriereitä, kun kehän jälkeen naispuolinen näytteilleasettaja ryntäsi luokseni. Odotin haukkuja, mutta tämä totesikin, miten ihanaa on, että sinulla on Opiumia, kun ”meidän perheen miehet ei voi sietää sitä enkä voi käyttää sitä silloin, kun ovat kotona”.
Toisen kerran arvostelin beaglejä Turun raviradalla. Topakka täti-ihminen oli tulossa kehään ns. mettä-beaglensä kanssa eikä ollut lainkaan innostunut, että treenaamaton koira piti esittää pöydällä. Rekku saatiin pöydälle, mutta hampaitaan se ei suostunut näyttämään, johon täti: ”Täällä haisee.” Minä: ”Kai täällä on hevosten jätöksiä, kun tämä on ravirata.” Täti: ”Ei kun tuomari haisee.” Se niistä parfyymeistä.
Oma nenä turtui parfyymin tuoksuun, ja siksi yllätyin aina, kun töissä tiedettiin, milloin olin tullut - kertoivat ohikulkiessani parfyymin tuoksun jääneen leijumaan käytävälle.
Sen sijaan olin huomaavinani tuoksun muuttuneen vuosien varrella alkoholipitoisemmaksi varsinkin parfum de toilette -versiossa - varsinaista tippa korvan taakse asetettavaa parfyymiahan meiltä ei kaupoista ole oikein löytynyt. Uutta merkkiä katselin pitkään, ja nyt olen päätynyt käyttämään Bulgarin mustaa jasminia eli Jasmin noir’ia - mutta en mene vannomaan, enkö vaihtaisi, jos vielä sopivampi tuoksu kohdalle sattuu.
PS. Loppuun sisustusvinkki: pieni suihkaus parfyymia lämpöpatteriin, ja koko huusholli tuoksuu hyvältä monta tuntia!
torstai 6. syyskuuta 2012
Syyskauden aloitus
Syksyn tulon tietää viimeistään siitä, kun on matkattava Kasarmitorin kulmille.
Suomen Kääpiökoirayhdistyksen hallitus kokoontui siellä eilen illalla ensimmäiseen kokoukseensa kesälomien jälkeen. Kaikki olivat paikalla innokkaina jatkamaan kautta, ja ihailla täytyy sitäkin hallituksen jäsentä, joka ajaa 4-5 tunnin automatkan ja palaa sitten yötä myöten kotiinsa.
Kesäkausi oli hiljainen, minkä rutiiniasioita kuten jäseneksi liittymistä tai kennelnimianomuksia käsiteltiin sähköpostitse. Ja tietenkin järjestettiin Kaivarin näyttely.
Siitä olimme saaneet kirjalliset moitteet Kennelliitolta, koska kahdella tuomarilla tuo arvosteltava koiramäärä ylitti 85 koiran rajan, toisella kahdella ja toisella yhdellä koiralla.
Kun tuloksia tarkasteltiin, kävi ilmi, että tuon kahden koiran ylittäneen tuomarin kehästä oli poissa kaksi koiraa, eli lopulliseksi määräksi jäi 85, ja toisella, yhdellä ylittäneellä, oli poissa seitsemän koiraa, joten hän arvosteli 79 koiraa eikä suinkaan 86.
Sitten oli yksi suosittu tuomari, jolta siirrettiin pois pentu- ja junioriluokan koiria niin, että hänelle jäi 84 koiraa. Lopulliseksi koiramääräksi muodostui kuitenkin 89, kun viisi juniorikoiraa oli palkittu toisessa kehässä sertifikaatin arvoisella ja tulivat tämän alkuperäisen kehään arvosteltavaksi ja sijoitettavaksi Paras uros- ja Paras narttu-luokissa.
Kuulin, että Helsingissä järjestetty kansainvälinen näyttely sai sekin kirjalliset moitteet, vaikka heillä oli tuomarille merkitty laskuvirheen vuoksi 86 koiraa, kun oikea määrä oli 85. Asia korjattiin Kennelliittoon, mutta pyyhkeitä tuli silti. Edelleenkin kuulutan tervettä järkeä näissäkin asioissa.
Kun ollaan syyskuussa, eilisessä kokouksessa käytiin jo läpi syyskokoussuunnitelmia ja mietittiin ensi vuoden toimintasuunnitelman ja talousarvion valmistelemista.
Tärkeänä asiana oli esillä Kennelliitolle lähetettävä esitys liiton kurinpitolautakunnan antamista rangaistuksista ja ns. lisäseuraamuksista kuten rekisteröinti- ja näyttelykielloista tiedottamisesta rotujärjestöille ja rotuyhdistyksille.
Nyt Kennelliiton hallitus päättää erikseen näiden päätösten julkaisemisesta Koiramme-lehdessä, jolloin kiellon voimaantulosta on jo kulunut jokunen kuukausi. Rotujärjestölle tai –yhdistykselle asiasta ei tiedoteta – sillä seurauksella, että se voi tietämättömyydestä ottaa yhdistyksen pentuvälitykseen pentuja, joita ei voidakaan rekisteröidä kasvattajan rekisteröintikiellon takia.
Tai yhdistyksen luottamustehtävissä (vaikkapa juuri pentuvälittäjänä ja –neuvojana tai jalostustoimikunnassa) voi toimia henkilö, jolle on annettu rekisteröintikielto.
Tavallista tämä ei ole, mutta näinkin voi tapahtua, ja kaikkien uskottavuushan siinä menee, jos näin käy. Huhujen perusteella ei voida toimia, joten tiedon saaminen Kennelliitosta on oleellista.
Kokouksen pöytäkirjan ulkopuolella siunailtiin myös tätä maailmanmenoa, kun yksi ja toinen on valmis käräjöimään asioista, joissa pitäisi tietää häviävänsä, mutta onpahan kiusattu yhdistyksen hallitusta – unohtaen, että samalla kiusataan koko yhdistystä ja sen jäseniä, eikä todellakaan auteta rotua. Yhdistyshän on me, jotka olemme sen jäseniä, ei ainoastaan sen hallitus - jonka me itse olemme demokraattisesti valinneet!
Nyt yhdelle yhdistykselle oli pamahtanut monen tuhannen euron asianajolasku, vaikka käräjille ei ollut vielä edes ehditty. Ensin tuli kanne vuoden koira-pisteiden laskusta ja nyt moititaan vuosikokousta, jonka pöytäkirjaan oli kirjattu eriäviä mielipiteitä lähes kohtaan kuin kohtaan. Esimerkiksi kokouksen puheenjohtajan valinta selkeällä äänestyksellä ei kelvannut, ja eriävä mielipide esitettiin myös siitä, kun kokous valitsi hallituksen jäsenen pöytäkirjantarkastajaksi.
Ketähän tämäkin auttaa?
***
Anteeksi nyt hyvät tennisharrastajat, jos mielipiteeni USA:n avoimista ja sen televisioselostuksista ovat teitä loukanneet. Maskun miehen menestys näkyy tuloksista eikä sitä tarvitse selittää kuvitellulla pahalla olollani.
Suuri osa hänen toisen kierroksen ottelustaan esitettiin kyllä Eurosport-2-kanavalla, mutta selostajina olivat britit, ja taitaa siellä olla kommentaattoreina myös australialaisia entisiä ammattipelaajia, joten lähestymistapa on erilainen kuin ykköskanavalla. Sama pätee vaikkapa pyöräilyyn, vaikka ykkösen Peter Selinin selostustyylistä pidänkin.
Jätän nyt suomalaiset tennistähdet ja –selostajat rauhaan. Sen sijaan saatan vielä sanoa yhtä ja toista kisoista, joissa suomalaisia ei ole mukana, kuten meneillään olevasta Espanjan ympäriajosta Vueltasta tai tulevasta golfin Ryder Cupista.
Suomen Kääpiökoirayhdistyksen hallitus kokoontui siellä eilen illalla ensimmäiseen kokoukseensa kesälomien jälkeen. Kaikki olivat paikalla innokkaina jatkamaan kautta, ja ihailla täytyy sitäkin hallituksen jäsentä, joka ajaa 4-5 tunnin automatkan ja palaa sitten yötä myöten kotiinsa.
Kesäkausi oli hiljainen, minkä rutiiniasioita kuten jäseneksi liittymistä tai kennelnimianomuksia käsiteltiin sähköpostitse. Ja tietenkin järjestettiin Kaivarin näyttely.
Siitä olimme saaneet kirjalliset moitteet Kennelliitolta, koska kahdella tuomarilla tuo arvosteltava koiramäärä ylitti 85 koiran rajan, toisella kahdella ja toisella yhdellä koiralla.
Kun tuloksia tarkasteltiin, kävi ilmi, että tuon kahden koiran ylittäneen tuomarin kehästä oli poissa kaksi koiraa, eli lopulliseksi määräksi jäi 85, ja toisella, yhdellä ylittäneellä, oli poissa seitsemän koiraa, joten hän arvosteli 79 koiraa eikä suinkaan 86.
Sitten oli yksi suosittu tuomari, jolta siirrettiin pois pentu- ja junioriluokan koiria niin, että hänelle jäi 84 koiraa. Lopulliseksi koiramääräksi muodostui kuitenkin 89, kun viisi juniorikoiraa oli palkittu toisessa kehässä sertifikaatin arvoisella ja tulivat tämän alkuperäisen kehään arvosteltavaksi ja sijoitettavaksi Paras uros- ja Paras narttu-luokissa.
Kuulin, että Helsingissä järjestetty kansainvälinen näyttely sai sekin kirjalliset moitteet, vaikka heillä oli tuomarille merkitty laskuvirheen vuoksi 86 koiraa, kun oikea määrä oli 85. Asia korjattiin Kennelliittoon, mutta pyyhkeitä tuli silti. Edelleenkin kuulutan tervettä järkeä näissäkin asioissa.
Kun ollaan syyskuussa, eilisessä kokouksessa käytiin jo läpi syyskokoussuunnitelmia ja mietittiin ensi vuoden toimintasuunnitelman ja talousarvion valmistelemista.
Tärkeänä asiana oli esillä Kennelliitolle lähetettävä esitys liiton kurinpitolautakunnan antamista rangaistuksista ja ns. lisäseuraamuksista kuten rekisteröinti- ja näyttelykielloista tiedottamisesta rotujärjestöille ja rotuyhdistyksille.
Nyt Kennelliiton hallitus päättää erikseen näiden päätösten julkaisemisesta Koiramme-lehdessä, jolloin kiellon voimaantulosta on jo kulunut jokunen kuukausi. Rotujärjestölle tai –yhdistykselle asiasta ei tiedoteta – sillä seurauksella, että se voi tietämättömyydestä ottaa yhdistyksen pentuvälitykseen pentuja, joita ei voidakaan rekisteröidä kasvattajan rekisteröintikiellon takia.
Tai yhdistyksen luottamustehtävissä (vaikkapa juuri pentuvälittäjänä ja –neuvojana tai jalostustoimikunnassa) voi toimia henkilö, jolle on annettu rekisteröintikielto.
Tavallista tämä ei ole, mutta näinkin voi tapahtua, ja kaikkien uskottavuushan siinä menee, jos näin käy. Huhujen perusteella ei voida toimia, joten tiedon saaminen Kennelliitosta on oleellista.
Kokouksen pöytäkirjan ulkopuolella siunailtiin myös tätä maailmanmenoa, kun yksi ja toinen on valmis käräjöimään asioista, joissa pitäisi tietää häviävänsä, mutta onpahan kiusattu yhdistyksen hallitusta – unohtaen, että samalla kiusataan koko yhdistystä ja sen jäseniä, eikä todellakaan auteta rotua. Yhdistyshän on me, jotka olemme sen jäseniä, ei ainoastaan sen hallitus - jonka me itse olemme demokraattisesti valinneet!
Nyt yhdelle yhdistykselle oli pamahtanut monen tuhannen euron asianajolasku, vaikka käräjille ei ollut vielä edes ehditty. Ensin tuli kanne vuoden koira-pisteiden laskusta ja nyt moititaan vuosikokousta, jonka pöytäkirjaan oli kirjattu eriäviä mielipiteitä lähes kohtaan kuin kohtaan. Esimerkiksi kokouksen puheenjohtajan valinta selkeällä äänestyksellä ei kelvannut, ja eriävä mielipide esitettiin myös siitä, kun kokous valitsi hallituksen jäsenen pöytäkirjantarkastajaksi.
Ketähän tämäkin auttaa?
***
Anteeksi nyt hyvät tennisharrastajat, jos mielipiteeni USA:n avoimista ja sen televisioselostuksista ovat teitä loukanneet. Maskun miehen menestys näkyy tuloksista eikä sitä tarvitse selittää kuvitellulla pahalla olollani.
Suuri osa hänen toisen kierroksen ottelustaan esitettiin kyllä Eurosport-2-kanavalla, mutta selostajina olivat britit, ja taitaa siellä olla kommentaattoreina myös australialaisia entisiä ammattipelaajia, joten lähestymistapa on erilainen kuin ykköskanavalla. Sama pätee vaikkapa pyöräilyyn, vaikka ykkösen Peter Selinin selostustyylistä pidänkin.
Jätän nyt suomalaiset tennistähdet ja –selostajat rauhaan. Sen sijaan saatan vielä sanoa yhtä ja toista kisoista, joissa suomalaisia ei ole mukana, kuten meneillään olevasta Espanjan ympäriajosta Vueltasta tai tulevasta golfin Ryder Cupista.
maanantai 3. syyskuuta 2012
Tynkä Euroopan Voittaja-näyttely
Tämänvuotisesta Euroopan Voittaja-näyttelystä lokakuun alussa Romanian pääkaupungissa Bukarestissa uhkaa tulla varsinainen tynkänäyttely: perjantaina, kun ilmoittautumisaikaa oli jäljellä kolme päivää, näyttelyyn oli ilmoitettu vajaat 2300 koiraa.
Pariakymmentä tuhatta lienee odotettu, mutta kauas tästä luvusta jäätäneen. Ei sitten ihme, että niin romanialaiset kuin kansainvälisen kattojärjestömme FCI:n herratkin ovat hätääntyneet. Jo joitakin viikkoja sitten FCI:n puheenjohtaja Hans Muller esitti liiton internetsivuilla tyypillisen kapulakielisen vetoomuksen todeten FCI:n pitävän eläinsuojeluasioita ja koirien hyvinvointia etualalla ja antaen tukensa Romanian kennelpäättäjille.
Romanialaiset ovat puolestaan syyttäneet koirakadosta Euroopan taloudellista tilannetta, eläinsuojeluaktivisteja, jotka on haukuttu ohimennen, kun eivät muka ole tehneet yhtä paljon maan kulkukoirien kohtelun kohentamiseksi kuin he itse, sekä rikollisuudesta ja maan teiden kunnosta vallitsevia harhaluuloja.
Tuskinpa Romanian menoa nähneet, yleensä autoilla koiranäyttelyihin matkaavat länsieurooppalaiset vakuuttuvat, jos heille kerrotaan, että valtateitä ei ole, mutta muut tiet ovat hyvässä kunnossa, ja rikollisten sijasta romanialaiset ovat hyvin lähimmäisrakasta kansaa!
Katukoirien tilanteen ja eläinsuojeluasioiden esille nostamisen ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, sillä näistä asioista puhutaan nykyisin – onneksi – aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Eikä se todellisuus Romaniassa kovin ruusuinen ole.
Samalla tavalla puhutaan ihmisoikeuksistakin järjestettäessä urheilu- ja kulttuuritapahtumia epämääräisissä paikoissa, olkoon sitten Formula-ykköset Bahrainissa tai lätkän MM-kisat Valkovenäjällä. (Eikä Bahrainin oppositio olisikaan saanut niin paljon julkisuutta ilman formuloita.)
Romanian kohdalla kannattaa syyttää liian suurisuuntaisia suunnitelmia, kun siellä on kuviteltu heidän omilla kansalaisillaan ja muilla eurooppalaisilla olevan varaa tai innostusta näyttelyttää koiriaan viikon näyttelyputkessa erikoisnäyttelyissä ja tavallisissa "kansallisissa" näyttelyissä epärealistisilla ilmoittautumismaksuilla.
Innostusta ei lisää se, että tuomarit ovat pääsääntöisesti niitä samoja FCI:n ja eri kennelklubien vaikuttajia, jotka arvostelevat sekä Maailman- että Euroopan Voittajanäyttelyissä vuodesta toiseen, usein samoja rotuja - ja liekö edes mietitty, miten suuria asiantuntijoita he näissä roduissa ovat.
Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten romanialaiset jättilaskusta selviävät, sillä epäilenpä kenenkään käärivän näyttelystä jättivoittoja. Toivottavasti EUV-näyttelyn lukuisat tuomarit eivät ole sijoittaneet omia rahojaan matkalippuihin, tai ainakin saavat omansa takaisin.
Miksi sitten Romanialle myönnettiin tuon näyttelyn järjestämisoikeus? FCI:n Euroopan osaston kokous sen myönsi, ja itsekin olin siellä paikalla.
Romanialaiset olivat käyneet jo aikoja näkyvää PR-kampanjaa näyttelyn saamiseksi: arvonäyttelyihin tuotiin autolasteittain syötävää ja erityisesti juotavaa (jota käytäntöä meidänkin standeillamme näytetään matkitun) päättäjien taivuttelemiseksi.
Tarjoiluista piittaamatta kokouksessa Pohjoismaat eivät äänestäneet niinkään Romanian puolesta vaan Tshekkiä vastaan, sillä tuolloin käsiteltävänä olivat vain näiden kahden maan anomukset. Kun Tshekki oli rajannut päivämääränsä tiettyihin päiviin helmikuussa eli ajankohtaan, jolloin Euroopan lentokentät ovat usein suljettuina lumimyrskyjen ja pakkasen takia ja liikenne jumittunut päiväkausiksi nietoksiin, emme voineet kuvitellakaan odottavamme meikäläisten pitkämatkalaisten matkustavan autoilla Baltian ja Itä-Euroopan teitä noinkin epävarmoissa olosuhteissa.
FCI:llä ja sen Euroopan osastolla on kyllä miettimisen paikka: mitä tehdään, kun maanosanäyttelyt eivät vedä? Dublinissa tuomarit pyörittelivät peukaloitaan, kun päivän työ oli vähäisen koiramäärän vuoksi tehty parhaimmillaan tunnissa tai kahdessa, koirakato viime vuonna Hollannissa oli tuntuva, ja nyt Romanian EUV-näyttelystä uhkaa tulla pannukakku. Ja ensi vuoden Budapestin Maailmanvoittaja-näyttelyn kohtalo on sekin epäselvä.
Me Pohjoismaissa voisimme miettiä myös oman ”maanosan” perustamista FCI:n sisälle, sillä me täytämme nämä kriteerit täysjäsenmaiden ja rekisteröintien suhteen. Meillä on jo vakiintunut Pohjoismaiden Voittaja-näyttely, joka kerää vuosittain yli 8000 koiraa kilpailemaan omasta tittelistämme eikä varmasti jää arvostuksessa näistä tynkänäyttelyistä jälkeen. Oman maanosa-osaston myötä meille tulisi automaattisesti paikka FCI:n hallitukseen ja sitä myötä lisää vaikutusvaltaa.
***
Onpa tässä tullut katsottua tennistä viimeisen viikon aikana, kun USA:n avoimet ovat täydessä käynnissä ja otteluita tulee niin suorana kuin nauhoitettuina lähes ympäri vuorokauden. Lukijaa länsirannikolta surkuttelen, kun hänen alueellaan ei näy Eurosport-kakkonen, vaan joutuu kuuntelemaan kansainvälisen Eurosport-ykkösen surkeasti sopertelevia suomenkielisiä selostajia. Itse olen kääntänyt kanavaa ja säästänyt jopa hyviä matseja katsottavaksi uusintana englantilaisten selostajien kommenteilla varustettuina heti, kun olen kuullut, että Arne Six on äänessä. Siksi ei tarvinnut hermostua kuunnellessaan Jarkko Niemisen toisen kierroksen ottelun selostusta, kun rökäletappiota ei turhaan selitelty.
Pariakymmentä tuhatta lienee odotettu, mutta kauas tästä luvusta jäätäneen. Ei sitten ihme, että niin romanialaiset kuin kansainvälisen kattojärjestömme FCI:n herratkin ovat hätääntyneet. Jo joitakin viikkoja sitten FCI:n puheenjohtaja Hans Muller esitti liiton internetsivuilla tyypillisen kapulakielisen vetoomuksen todeten FCI:n pitävän eläinsuojeluasioita ja koirien hyvinvointia etualalla ja antaen tukensa Romanian kennelpäättäjille.
Romanialaiset ovat puolestaan syyttäneet koirakadosta Euroopan taloudellista tilannetta, eläinsuojeluaktivisteja, jotka on haukuttu ohimennen, kun eivät muka ole tehneet yhtä paljon maan kulkukoirien kohtelun kohentamiseksi kuin he itse, sekä rikollisuudesta ja maan teiden kunnosta vallitsevia harhaluuloja.
Tuskinpa Romanian menoa nähneet, yleensä autoilla koiranäyttelyihin matkaavat länsieurooppalaiset vakuuttuvat, jos heille kerrotaan, että valtateitä ei ole, mutta muut tiet ovat hyvässä kunnossa, ja rikollisten sijasta romanialaiset ovat hyvin lähimmäisrakasta kansaa!
Katukoirien tilanteen ja eläinsuojeluasioiden esille nostamisen ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, sillä näistä asioista puhutaan nykyisin – onneksi – aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Eikä se todellisuus Romaniassa kovin ruusuinen ole.
Samalla tavalla puhutaan ihmisoikeuksistakin järjestettäessä urheilu- ja kulttuuritapahtumia epämääräisissä paikoissa, olkoon sitten Formula-ykköset Bahrainissa tai lätkän MM-kisat Valkovenäjällä. (Eikä Bahrainin oppositio olisikaan saanut niin paljon julkisuutta ilman formuloita.)
Romanian kohdalla kannattaa syyttää liian suurisuuntaisia suunnitelmia, kun siellä on kuviteltu heidän omilla kansalaisillaan ja muilla eurooppalaisilla olevan varaa tai innostusta näyttelyttää koiriaan viikon näyttelyputkessa erikoisnäyttelyissä ja tavallisissa "kansallisissa" näyttelyissä epärealistisilla ilmoittautumismaksuilla.
Innostusta ei lisää se, että tuomarit ovat pääsääntöisesti niitä samoja FCI:n ja eri kennelklubien vaikuttajia, jotka arvostelevat sekä Maailman- että Euroopan Voittajanäyttelyissä vuodesta toiseen, usein samoja rotuja - ja liekö edes mietitty, miten suuria asiantuntijoita he näissä roduissa ovat.
Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten romanialaiset jättilaskusta selviävät, sillä epäilenpä kenenkään käärivän näyttelystä jättivoittoja. Toivottavasti EUV-näyttelyn lukuisat tuomarit eivät ole sijoittaneet omia rahojaan matkalippuihin, tai ainakin saavat omansa takaisin.
Miksi sitten Romanialle myönnettiin tuon näyttelyn järjestämisoikeus? FCI:n Euroopan osaston kokous sen myönsi, ja itsekin olin siellä paikalla.
Romanialaiset olivat käyneet jo aikoja näkyvää PR-kampanjaa näyttelyn saamiseksi: arvonäyttelyihin tuotiin autolasteittain syötävää ja erityisesti juotavaa (jota käytäntöä meidänkin standeillamme näytetään matkitun) päättäjien taivuttelemiseksi.
Tarjoiluista piittaamatta kokouksessa Pohjoismaat eivät äänestäneet niinkään Romanian puolesta vaan Tshekkiä vastaan, sillä tuolloin käsiteltävänä olivat vain näiden kahden maan anomukset. Kun Tshekki oli rajannut päivämääränsä tiettyihin päiviin helmikuussa eli ajankohtaan, jolloin Euroopan lentokentät ovat usein suljettuina lumimyrskyjen ja pakkasen takia ja liikenne jumittunut päiväkausiksi nietoksiin, emme voineet kuvitellakaan odottavamme meikäläisten pitkämatkalaisten matkustavan autoilla Baltian ja Itä-Euroopan teitä noinkin epävarmoissa olosuhteissa.
FCI:llä ja sen Euroopan osastolla on kyllä miettimisen paikka: mitä tehdään, kun maanosanäyttelyt eivät vedä? Dublinissa tuomarit pyörittelivät peukaloitaan, kun päivän työ oli vähäisen koiramäärän vuoksi tehty parhaimmillaan tunnissa tai kahdessa, koirakato viime vuonna Hollannissa oli tuntuva, ja nyt Romanian EUV-näyttelystä uhkaa tulla pannukakku. Ja ensi vuoden Budapestin Maailmanvoittaja-näyttelyn kohtalo on sekin epäselvä.
Me Pohjoismaissa voisimme miettiä myös oman ”maanosan” perustamista FCI:n sisälle, sillä me täytämme nämä kriteerit täysjäsenmaiden ja rekisteröintien suhteen. Meillä on jo vakiintunut Pohjoismaiden Voittaja-näyttely, joka kerää vuosittain yli 8000 koiraa kilpailemaan omasta tittelistämme eikä varmasti jää arvostuksessa näistä tynkänäyttelyistä jälkeen. Oman maanosa-osaston myötä meille tulisi automaattisesti paikka FCI:n hallitukseen ja sitä myötä lisää vaikutusvaltaa.
***
Onpa tässä tullut katsottua tennistä viimeisen viikon aikana, kun USA:n avoimet ovat täydessä käynnissä ja otteluita tulee niin suorana kuin nauhoitettuina lähes ympäri vuorokauden. Lukijaa länsirannikolta surkuttelen, kun hänen alueellaan ei näy Eurosport-kakkonen, vaan joutuu kuuntelemaan kansainvälisen Eurosport-ykkösen surkeasti sopertelevia suomenkielisiä selostajia. Itse olen kääntänyt kanavaa ja säästänyt jopa hyviä matseja katsottavaksi uusintana englantilaisten selostajien kommenteilla varustettuina heti, kun olen kuullut, että Arne Six on äänessä. Siksi ei tarvinnut hermostua kuunnellessaan Jarkko Niemisen toisen kierroksen ottelun selostusta, kun rökäletappiota ei turhaan selitelty.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
