Veteraanelle yläikäraja?

Vanhan klisheen mukaan yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja hyvä kuva pysäyttää.
Minut pysäyttivät viikolla Koirauutisten kuvat näyttelyissä esitetyistä veteraanikoirista ja niiden voitoista.
Hyväkuntoisten veteraanien näyttelyosallistumista ja voittoja vastaan minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta silti pani miettimään, milloin me päästämme vanhuksemme viettämään eläkepäiviään.
Vielä jokunen vuosi sitten eläinsuojeluyhdistys huomioi Messukeskuksen näyttelyn vanhimman, erinomaisella palkitun veteraanin isossa kehässä (nyt tästä tavasta on onneksi luovuttu).
Silloin kiinnitti huomiota suurikokoisen rodun edustaja, jonka takaosan lihakset olivat jo menettäneet sen verran kimmoisuuttaan, että seisoessa koiran takaosa vapisi ja tutisi niin, että se näkyi kauas kehän laidalle.
Toisen, pienempikokoisen koiran esittäjää jututin hänen odottaessaan vuoroaan. Koira heilutti häntäänsä ja kerjäsi makupalaa. Esittäjän mukaan koira oli aina aivan innoissaan näyttelyyn lähdöstä varsinkin nyt, kun se oli toipunut hyvin jalkaleikkauksesta.
Minulle tuli toisenlainen kuva: stressattu koira, jolla oli jo kaihin sumentamat silmät ja joka läähätti makupalaa suuren näyttelyn metelin ja hälyn keskellä, kun sen oikea paikka olisi ollut kotona.
Tuomarina veteraaneita arvostellessaan joutuu miettimään paitsi koiran ikää, myös eläinsuojelullisia aspekteja. Jos koira on nähnyt parhaat päivänsä jo monta vuotta sitten, silloin ei auta kuin siirtää tunteensa sivuun ja todeta, että koira ei ole enää näyttelykunnossa, vaikka on joskus saattanutkin olla hieno rotunsa edustaja.
Jos kehään tuodaan stressaantunut, huohottava ja hengitysvaikeuksista kärsivä koira, ei auta kuin kirjoittaa arvosteluun, että koiran oikea paikka on kotona – kun sääli ja liiallinen hienotunteisuus ei auta koiraa, vaikka Euroopan laitamilta pitkien automatkojen päästä hankitut veteraanitittelit saattavatkin hivellä omistajan itsetuntoa.
Monessa rodussa veteraaniluokan alaikäraja, kahdeksan vuotta, ei ole ikä eikä mikään, kun rodun koirat saattavat elää 15-16-vuotiaiksi. Joissakin toisissa roduissa 10 vuotta on jo se ikä, jolloin koiran on annettava viettää rauhallista vanhuuttaan, vaikka kiusaus veteraanin esittämiseen kehässä olisi kuinka suuri tahansa. (Ja Luojan kiitos meillä on luovuttu käytännöstä, jolla yli 10-vuotiaita veteraaneja sai raijata ilmaiseksi näyttelyyn ilman ilmoittautumismaksua.)
Omistajan vastuulla on turvata monivuotiselle kumppanilleen hyvä vanhuus samalla tavalla, kun hänen on aikanaan itseään ja omia tunteitaan ajattelematta osattava tehdä päätös lemmikin viimeisestä matkasta eläinlääkärille, jotta koira säästetään turhilta kivuilta ja kärsimyksiltä.
Siksi myös päätös koiran jättämisestä kotiin nauttimaan eläkepäivistä näyttelymatkan sijasta on omistajan, ja se on osattava tehdä ajoissa – ettei jouduta säätämään taas uutta sääntöä, veteraaniluokan yläikärajaa, mikä ei olisi kuitenkaan toimiva kaikkien rotujen koirien kohdalla.