Miljonääriperijättäriä ja aristokraatteja

En malta olla kertomatta iltalukemisinani olevasta mainiosta kirjasta, To marry an English Lord, jossa Carol MacColl ja Carol McD. Wallace kertovat äkkirikastuneiden amerikkalaisten miljonäärien yrityksistä kohottaa yhteiskunnallista asemaansa ja arvostustaan seurapiireissä 1900-luvun molemmin puolin etsimällä tyttärilleen Englannista aviopuolisoiksi köyhtyneitä aristokraatteja, jotka tarvitsivat rahaa palatsiensa ja kartanoidensa ylläpitoon ja perintöveroihin – sekä omaan elämäntyylinsä.
Runsaasti kuvitettu kirja on tulvillaan aikansa kulttuurihistoriaa alkaen käyntikorttiprotokollasta pukeutumiseen, maaseudulla vietetyn viikonvaihteen ohjelmaan (viikonlopusta ei puhuttu, sillä silloin joku olisi voinut luulla, että töihin piti mennä maanantaina) tai herrojen portviinin tarjoiluetikettiin.
Tiesitkö, että kun päivällisen jälkeen leidit poistuivat salongin puolelle kahville, herrat jäivät istumaan päivällispöytään, jonne tuotiin portviini? Karahvi kiersi vastapäivään, ja jos joku jäi väliin, joutui odottamaan seuraavaa kierrosta. Eikä karahvia saanut nostaa juojalta toiselle, vaan se piti liuttaa pöydän pintaa pitkin.
Tai että joissakin kartanoissa oli viikonvaihteisin tapana soittaa herätyskelloja aamulla kuudelta, jotta vieraisiin makuuhuoneisiin eksyneet yövieraat ehtivät hakeutua omiin huoneisiinsa ennen kuin palvelusväki lähti liikkeelle?
Tämä kirjan kuvaama kuvio, eli rahaa nielevä kartano ja rikas amerikkalainen miniä, esiintyy myös suositussa Downton Abbey-televisiosarjassa.
Aristokraattien kanssa kuvissa esiintyy myös koiria, olihan jo kuningatar Viktoria tunnettu koirien ystävä, ja hänen jälkeensä valtaistuimelle noussut Edward VII kulki kaikkialla kettuterrierinsä kanssa.
Marlborough’n herttuan perhettä kuvaavassa John Singer Sargentin maalauksessa esiintyy kingcharlesinspanieli niin kuin oikein onkin, kun tapahtumapaikkana on Blenheimin linna.
Linna sai se aikanaan lisärahoitusta amerikkalaisesta Vanderbiltin rautatieimperiumista, kun tytär meni naimisiin Marlborough’n 9. herttuan kanssa. Komea paikka hienoine puutarhoineen Blenheim onkin, ja suosittelen visiittiä, jos satutte olemaan Oxfordin lähellä.
Itse kävin siellä joitakin vuosia sitten Englannin lomallani, jolla emäntä sattui olemaan sopivasti cavalierkasvattaja – ja oli nuoruudessaan ollut mukana linnassa järjestetyissä tanssiaisissa ja muissa juhlissa, joten sisäpiirin tietoa tuli.
Linna rakennettiin aikanaan ensimmäisen Marlborough’n herttuan arvonimen saaneelle John Churchillille lahjaksi hänen vuonna 1704 Ranskan Ludvig XIV:n joukoista saavuttamastaan voitosta. Englannin toisen maailmansodanaikainen pääministeri Sir Winston Churchill (jolla hänelläkin oli amerikkalainen äiti ja pääministerivuosinaan musta villakoira) syntyi Blenheimissa nyt yleisölle avoimena olevassa alakerran huoneessa.
Metsästystä ja metsästyskokeita harrastaville Blenheimin palatsi on myös oiva käyntikohde, sillä palatsin mailla järjestetään joka kesä suuret riistamessut.

... ja muotia ja parfyymiä

Nämä amerikkalaiset miniäehdokkaat vaatetti miltei poikkeuksetta vuonna 1858 englantilaisen Charles Frederick Worthin Pariisiin perustama The House of Worth – muotihuone, oman aikansa edelläkävijä, jonka toiminta jatkuu edelleenkin, vaikka Worthin sukua ei ole ollut mukana muutamaan kymmeneen vuoteen.
Siinä missä ranskalaiset asiakkaat ostivat kolme-neljä pukua ja sinnittelivät niillä pitempään, amerikkalaiset ostajat ostivat koko sesongin puvut, 70-80 asua, kun vaatteita piti vaihtaa neljäkin kertaa päivässä, ja lisäksi tulivat naamiaiset ja muut juhlat.
Meikäläisille Worth on tutumpi 1930-luvulla lanseerattujen parfyymien ansiosta. Ne olivat uudenlaisia, art deco-kauden parfyymejä, joiden pulloja suunnitteli mm. aikansa lasimestari René Lalique.
Tunnetuin parfyymi on vuonna 1932 markkinoille tullut Je Reviens, jota Euroopasta sodasta kotiin palaavat amerikkalaiset sotilaat rahtasivat 1940-luvulla kotiin mielitietyilleen.
Itsekin muistan saaneeni lahjaksi Je Reviens –pullon, mutta yhteen pulloon parfyymin käyttö jäi, kun se oli mielestäni liian hempeän kukkamaista. Parfyymi tuotiin uudestaan markkinoille 1980-luvulla uudella, EU:n kemikaalimääräykset täyttävällä koostumuksella, mutta ymmärtääkseni se ei ole alkuperäisversion veroinen. Parfyymistä näyttää esiintyvän myös halpaversioita.
Itse kokeilin monia parfyymimerkkejä Chanelin vitosesta Diorin uuden aallon parfyyminä kehuttuun Poisoniin, kunnes sitten omaksi merkiksi vakiintui vuosikausiksi Yves Saint Laurentin Opium.
Se herätti ristiriitaisia tunteita. Kerran olin arvostellut kettuterriereitä, kun kehän jälkeen naispuolinen näytteilleasettaja ryntäsi luokseni. Odotin haukkuja, mutta tämä totesikin, miten ihanaa on, että sinulla on Opiumia, kun ”meidän perheen miehet ei voi sietää sitä enkä voi käyttää sitä silloin, kun ovat kotona”.
Toisen kerran arvostelin beaglejä Turun raviradalla. Topakka täti-ihminen oli tulossa kehään ns. mettä-beaglensä kanssa eikä ollut lainkaan innostunut, että treenaamaton koira piti esittää pöydällä. Rekku saatiin pöydälle, mutta hampaitaan se ei suostunut näyttämään, johon täti: ”Täällä haisee.” Minä: ”Kai täällä on hevosten jätöksiä, kun tämä on ravirata.” Täti: ”Ei kun tuomari haisee.” Se niistä parfyymeistä.
Oma nenä turtui parfyymin tuoksuun, ja siksi yllätyin aina, kun töissä tiedettiin, milloin olin tullut - kertoivat ohikulkiessani parfyymin tuoksun jääneen leijumaan käytävälle.
Sen sijaan olin huomaavinani tuoksun muuttuneen vuosien varrella alkoholipitoisemmaksi varsinkin parfum de toilette -versiossa - varsinaista tippa korvan taakse asetettavaa parfyymiahan meiltä ei kaupoista ole oikein löytynyt. Uutta merkkiä katselin pitkään, ja nyt olen päätynyt käyttämään Bulgarin mustaa jasminia eli Jasmin noir’ia - mutta en mene vannomaan, enkö vaihtaisi, jos vielä sopivampi tuoksu kohdalle sattuu.
PS. Loppuun sisustusvinkki: pieni suihkaus parfyymia lämpöpatteriin, ja koko huusholli tuoksuu hyvältä monta tuntia!