Dragsvikin puolesta

Lukija länsirannikolta soitti äskettäin ja ihmetteli, että ”miten sää oot ollu niin vaisu kun oot puhunut Soinista ja persuista”.
Selitin, ettei sitä kovin paljon tohdi politiikkaan puuttua ainakaan julkisesti, kun joku voi loukkaantua ja joku voi olla jopa persujen tai nukkuvien puolueen kannattaja – varsinkin koirapiireissä, joissa yhteiskunnallinen osallistuminen taitaa usein kilpistyä viime pyhän näyttelyn parkkimiesten haukkumiseen.
Rauhoittelin, että yksityisesti olen kyllä pauhannut sen kuin olen kerinnyt ja ihmetellyt, miten kaukana valtavirran (tai ainakin uutisotsikoiden) ajatuksista sitä tuntee olevansa.
Yhdessä asiassa olen ollut Soinin kanssa samaa mieltä, eli puolustusmäärärahoja ei saa leikata. Siihen yksimielisyys taitaakin loppua.
Mielestäni meillä on oltava uskottava puolustus niin kauan kuin itsepintaisesti pysyttelemme liittoutumien ulkopuolella kököttäen omassa Suomi-mökissämme ovet ja ikkunat suljettuina.
Ja että on älytöntä pitää yllä nykyisen suuruista rauhanajan reserviä, jos rahat riittävät joukon aseistamiseen vain jousipyssyillä. Ja että tyhjiä rakennuksia ei kannata pitää yllä.
Varuskuntien lakkauttaminen herättää aina paljon tunteita, niin meillä kuin muuallakin. Itselläni tunteet nousivat pintaan, kun persulaiset alkoivat puhua entisen Tammisaaren, nykyisen Raaseporin alueella sijaitsevan Dragsvikin varuskunnan lakkauttamisesta.
Ajatus kulkenee niin, että Närpiön poikien on parasta harjoitella koulussa oppimaansa pakkosuomea jossain muualla kuin ruotsinkielisessä ympäristössä.
Monelle varttuneemmalle koiraharrastajalle Dragsvikin varuskunta on tuttu paikka, sillä edesmennyt Suomen Seura- ja Kääpiökoirayhdistys järjesti siellä koiranäyttelyitä yhteistyössä Västra Nylands Stövarklubb’in ajokoiramiesten kanssa.
Varusmiehet auttoivat monenlaisissa järjestelyissä, ja vastapalvelukseksi me näyttelyn järjestäjinä lahjoitimme Dragsvikin sotilaskotiin televisioita, radioita ja muita vapaa-ajan viettoon tarkoitettuja tarvikkeita.
Näyttely avattiin aina juhlallisesti sotilassoittajien fanfaarilla ja lipunnostolla. Aina kaikki ei sujunut suunnitelmien mukaan.
Yhtenä vuonna näyttelyn järjestelypäällikkö ylimmäinen Viki Hakiainen oli unohtanut vuokrata Helsingin kaupungilta näyttelyssä arvostelevien ulkomaisten tuomareiden kotimaiden liput. Neuvokkaana miehenä Vikiltä ei häkeltynyt, vaan kävi lainaamassa liput paikallisesta soittoruokalasta Knipanilta. Ulkopuoliset eivät huomanneet improvisointia – me kyllä supisimme keskenämme, miten pieniltä postimerkeiltä liput Dragsvikin lipputangoissa näyttivät!
Oli muuten sama kesä, jona hiusten pehmennys oli tullut muotiin, eikä oltu tuntea Hasse Lehtistä hänen uusissa hienoissa kiharoissaan.
Dragsvikin varuskunnalla (ja Uudenmaan prikaatilla) on ollut monia nimekkäitä komentajia. Olen edelleenkin kahvit velkaa Mattikristo Sauriolle, jonka kanssa kiistelimme kenraali Stewenin etunimestä. Väärässä olin, jälleen kerran, ja vedon hävisin.
Prikaatin komentajana on ollut myös tunnettu koiramies, kenraali Gustav Hägglund, joka ei tietenkään ole voinut komennella puolustusvoimien ylipäällikköä, joten hän on nimennyt koiransa ylipäällikön mukaan, että on edes joku, jota komennella. Yhdessä vaiheessa taisin bongata Tähtitorninmäellä pääesikunnan kupeessa suomenpystykorva Urkin, ja nyt hänellä kuuluu olevan suomenpystykorvanarttu Tarja.

PS. ”Perussuomalaiset käsirysyssä kokouksessaan” julisti iltapäivälehden lööppi päivällä kaupungilla. Eivät taida poiketa koirapiireistä, sillä jonkun kokouksen jälkipuinnissa on kuulemma päädytty käräjille asti. Omalta kohdaltani muistan tuon edellä mainitun Suomen Seura- ja Kääpiökoirayhdistyksen jakoneuvottelut, joiden jälkeen bichon-rouvien kerrottiin joutuneen käsirysyyn Kauniaisten nuorisoseurantalon pihalla, mutta rysy ei johtanut poliisitoimiin.