Kennelliiton vastine pohjoisen lehtien artikkeliin

Kennelliiton hallituksen puheenjohtaja Helena Suni on toimittanut sairaita rotukoiria koskeneeseen kohujuttuun vastineen/oikaisun, joka on julkaistu Pohjolan Sanomissa loppuviikolla. Kannattaa käydä lukemassa liiton sivuilta tästä linkistä.

Tuota kovin yksityiskohtaista vastinetta lukiessa joutuu kysymään: kenelle vastine oli tarkoitettu, sille suurelle yleisölle, joka oli lukenut alkuperäisen artikkelin ja vetänyt omat johtopäätöksensä, vai Kennelliiton päättäjille, kasvattajille ja jäsenille, jotka kyselevät, millaista julkikuvaa niin rotukoirista kuin meidän liittomme toiminnan tarkoituksestakin annetaan ja kuka meillä lausuntoja esittää.
Ei ainakaan ensin mainituille, sillä tavallinen lehden lukija ei enää lähes kaksi viikkoa alkuperäisen jutun jälkeen vaivaudu lukemaan noinkin yksityiskohtaista ja fakkitermejä sisältävää selostusta siitä, mitä jalostusasiantuntija Katariina Mäki sanoi ja mitä ei sanonut – kun oli jäänyt alun alkaen sanomatta, että Kennelliitto edistää puhdasrotuisten koirien harrastusta, kasvatusta ja käyttöä ja on tehnyt paljon töitä näiden terveyden hyväksi.
Nyt löytyi syylliseksi toimittaja, joka ei ollut huomioinut korjauksia tekstiin. Mistä lienee korjaukset tulleet, kun jutun ilmestymisen jälkeen asioiden kulusta liikkui niin monta erilaista versiota!
Olen itse toiminut pitkään molemmilla puolilla aitaa, sekä viestin lähettäjänä että vastaanottajana. En muista koskaan isompia ongelmia syntyneen, jos muotoili viestinsä kuulijakunnan (ja kuulijalle välittävän tahon) mukaan ja piti huolta, että vastaanottaja ymmärsi, mistä on kysymys.
Kanssakäymisissä lehdistön kanssa on hyvä aina harkita, milloin pienet virheellisyydet tekstissä kannattaa sivuuttaa ja milloin hätyytellä toimituksen esimiehiä – ettei käy niin kuin on käynyt ennenkin, jolloin minullekin tuli terveisiä valtakunnallisen sähköisen viestimen uutistoimituksesta, että voisivat olla soittelematta mokomissa asioissa.
Kun koira-aiheilla ei ole valtakunnassa kovin korkeaa uutisarvoa, saattaa hyvin olla, että seuraavalla kerralla, vaikka on ihan oikeaa asiaa uutisoitavana, toimituksessa päätellään, ettei noiden kiusankappaleiden kanssa viitsitä olla missään tekemisissä.

Kohdeyleisö tällä oikaisulla taisivat olla kyllä Kennelliiton päättäjät valtuustosta ja hallituksesta alkaen. Sitä ennen oli tullut jos jonkinlaista kyseisen jalostusasiantuntijan ja professorin lausuntoja tukevaa sähköpostia, onhan meillä kasvamassa uusi sukupolvi kasvattajia, jotka ovat saaneet oppinsa jalostusneuvojien kursseilla, missä tätä ”kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen” ideologiaa on markkinoitu jo usean vuoden ajan.
Minut ehdittiin leimata syntipukiksi kasvattajien keskuudessa syntyneeseen närkästykseen unohtaen, että jos viesti sisältää huonoja uutisia, ei viestintuojaa ammuta, vaan tykitetään viestin alkuperää.
Kyllä sanomalehdessä julkaistu juttu tulee tietoon myös oman levikkialueen ulkopuolella ilman, että sen julkistamiseen tarvitaan parhaimmillaan muutaman tuhannen päiväkävijän blogi.
Tuon Kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen tuki HETI ry:n puheenjohtaja ja Opaskoirakoulun johtaja ehti myös ilmoittamaan laajalti, ettei minulla ole pätevyyttä arvioida jalostusasiantuntija Katariina Mäen pätevyyttä. Ei olekaan, eikä tarvitse ollakaan, sillä ei minua tai muita päättäjiä ole valittu rotujärjestön puheenjohtajaksi, Kennelliiton valtuustoon tai Kennelliiton hallitukseen näin kapeaan tehtävään.
Meidät on valittu katsomaan, että henkilö on paitsi pätevä (johon saadaan tarvittaessa asiantuntijalausunnot) myös sopiva tehtävään silloin, jos meillä on päätösvaltaa asiassa (nyt ei ollut). Meidän tehtävämme on myös katsoa, että Kennelliiton toiminnan tarkoitus toteutuu myös viestinnässä, jossa siinäkin pitää olla omat pelisääntönsä.
En voi kuvitella, että jossakin isossa yhtiössä kapea-alainen asiantuntija edes päästetään kertomaan yhtiön johdon ohi yhtiön visioista tai tulevaisuuden näkymistä.
Ei kännykänkuorien suunnittelija anna Nokialta nimellään lausuntoja yhtiön tilasta. Jos jotain lausuu, sen lausuu hyvin tarkkaan rajattuna tuosta kännykän kuoren uudesta designista, ei mistään muusta.
Näillä meidän jalostuksen asiantuntijoillamme on ollut viime vuosina hyvin outo tapa edistää rotukoirien harrastusta, ja yhtä outo on käsitys yhdistysdemokratiasta. Jos jokin ajatus (kuten alkuperäisessä muodossaan ollut onneton jalostusstrategia) on torjuttu, sen jälkeen ”asiantuntijat” ovat ottaneet käyttöön tiedotusvälineet, joissa on nostettu otsikoihin sairaat rotukoirat.
Professori Snellmanin lausunnoista olen puhunut täällä aikaisemminkin. Vapaana vaikuttajana hän on oikeutettu mielipiteisiinsä, vaikka niistä osa onkin urbaanilegendaa. Luotan kuitenkin siihen, että jossain vaiheessa lehdistökin alkaa käyttää lähdekritiikkiä ja ottaa professorin lausunnoista tarkemmin selvää.
Kennelliiton työntekijöiltä ja johtavilla luottamushenkilöiltä sen sijaan pitää voida odottaa koko liiton ja sen jäsenten pitkäntähtäyksen edun huomioimista lausunnoissa. Ei se käy, että meillä kerätään irtopisteitä ja kohotetaan omaa profiilia julkisuudessa mässäilemällä sairailla rotukoirilla, kun totuus on hieman toisenlainen.
Eikä sekään käy, että meillä hyväksytään (yleensä kiireellisenä asiana tieteellisin termein säestettynä ilman kunnon periaatteellista keskustelua) erirotuisten koirien risteytyksiä noudattamatta kansainvälisiä pelisääntöjä.
Me olemme jäsenenä kansainvälisessä koiranjalostuksen kattojärjestössä FCI:ssä. Sen perusperiaatteisiin kuuluu, että kukin maa hoitaa omien kansallisten rotujensa asiat rotumääritelmistä lähtien. Emme me anna ruotsalaisten sekaantua suomenpystykorvan jalostukseen, eikä meidän pidä sekaantua saksalaisen rodun asioihin ilman Saksan suostumusta.
Jos sekaannumme, huomaamme ennen pitkää, että tähän saakka vahva asemamme kansainvälisessä kentässä on murentunut. Silläkin on hintansa, vaikka hanke on ehkä hetkellisesti korottanut esittäjän omaa profiilia. Kunnianhimo ja estoton pyrky hienoihin tehtäviin voivat olla vaarallinen yhdistelmä, ellei niille aseteta rajoja.
Yhtä vaarallista on unohtaa alempana siteerattu Kennelliiton sääntöjen määrittelemä liiton toiminnan tarkoitus.

Kennelkokouksia Kaartinkaupungissa

Tiistai-ilta näytti olevan kennelväen kokousilta, ja tällä kertaa noita kokouksia pidettiin Kaartinkaupungissa Kasarmitorin liepeillä, eli ihan Helsingin keskustassa siellä Pääesikunnan tietämillä.
Meillä oli Kaivopuiston näyttelytoimikunnan loppukokous perinteisen Kellarikrouvin yläkerrassa eli Fabianissa. Kovin paljon ei ollut asialistalla, sillä näyttely sujuu vanhalla rutiinilla jokaisen tietäessä oman tonttinsa tehtävät, ja ensi vuosikin alkaa olla paketissa.
Mitä siinä hyvän ruoan ohella naurettiin näitä näytteilleasettajien kotkotuksia, kun jonkun mielestä meidän pitäisi opastaa heille kaikki liikennemerkeistä alkaen, roskat pitäisi kerätä talteen ja toalettiinkaan ei saisi olla yhtään jonoa tai on meidän vikamme, jos hätä tulee housuun. Ja jos ei mene mielen mukaan, uhataan, että ensi vuonna ei tulla, mutta kun poissakaan ei malta olla!
Tänä vuonna näyttelytoimikunta oli Erja Kaartisen avustuksella tehnyt hienon valokuvakirjan, jossa oli tilannekuvia ja välähdyksiä näyttelyn kulisseista. Kiitos siitä!
Heidi Strengin heittäessä minut kotiin Kirran mäen yli vilkaisimme ohikulkiessamme Kasarmikatu 15:ssä olevaa Kaartin maneesia, jonka kerrotaan tulevan myyntiin ja julkiseen käyttöön. Tuo Axel Hampus Dahlströmin suunnittelema, vuonna 1877 valmistunut rakennus oli Suomen kaartin harjoitushallina, minkä jälkeen sitä käytettiin messu-, kokous- ja näyttelytilana aina vuoteen 1935, jolloin Helsingin Messuhalli valmistui. Vuonna 1952 siitä tehtiin autohalli, eli ei ole ollut arvoisessaan käytössä, vaikka onkin suojeltu rakennus ja taitaa olla Kaartinkaupungin vanhin rakennus.
Muistelimme, miten Kaartin maneesissa pidettiin 1930-luvulla puolustusministeri Juho Niukkasen luvalla Kääpiökoirayhdistyksen edeltäjän, Suomen Kennelklubin Liitto-osaston koiranäyttelykin, ja todettiin, että voisi siellä vieläkin pitää talvinäyttelyitä ja muita tapahtumia, mutta kun rahat eivät taida riittää.

Kivenheiton päässä Fabianista pohjoismaiset kennelpäättäjät kuuluivat kokoontuneen illallisilleen G.W. Sundmansin ravintolaan. Ruotsin kennelliitto SKK isännöi, sillä se päättää nyt kolmivuotiskautensa Pohjoismaisen Kennelunionin eli PKU:n puheenjohtajana nuijan siirtyessä seuraavaksi Tanskalle.
Ilokseni kuulin, että nyt PKU:n kokouksessa oli Suomestakin laajempi joukko edustajia, kun paikalla oli vakioedustajan Kari Järvisen ja liiton toiminnanjohtajan lisäksi myös hallituksen ja valtuuston puheenjohtajat.
PKU tekee tärkeää työtä pohjoismaisen yhteistyön eteen, joten sen työvaliokunnan kokouksissa kannattaa olla paikalla, jotta saadaan luotua yhteispohjoismaisia käytäntöjä ja rutiineja yhteisten näyttelysääntöjen lisäksi.

Rotukoiria, risteytyksiä ja eläinlääkärin vastuuta

Onpa ollut mielenkiintoista lukea tälle palstalle tulleita kommentteja. Yleensähän suomalaiset arkailevat keskustelemista varsinkin omalla nimellä, ja tännekin palaute tulee yleensä yksityisenä sähköpostina.
Blogissa on ollut myös sen verran paljon satunnaisia kävijöitä, joille aika ajoin kevyempi tyyli tai tarkoituksella ärsyttävät kommentit paitsi koirista myös muita elämänilmiöistä kirjoista leffoihin tai urheiluun eivät ole ennestään tuttuja.
Koordinoinnin maku noissa joissakin viesteissä oli, kun sanamuodot olivat osin samoja ja osin viestistä toiseen kopioituja. Kainuun Sanomien ja kumppaneiden ”Koiran malli”-lehtijutun jatkosta olin aistivinani kuin neuvotteluja olisi käyty lehtien välityksellä, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta, kun julkisuutta käytetään hyväksi.
Jotkut ovat kertoneet, miten he voivat nyt viimeinkin liittyä Kennelliiton jäseneksi, kun asiantuntemusta terveiden koirien tuottamiseksi on viimeinkin saatu rekrytoitua – vaikka ovathan nämä ”kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen” apostolit saarnanneet erirotuisten koirien risteytysteorioitaan jo vuosikausia.
Pari asiaa innossa tuntuu unohtuneen. Ensinnäkin, miten yhden rodun sököt polvet katoavat ja toisen kaihiset silmät kirkastuvat, kun näiden rotujen kaksi yksilöä pannaan yhteen.
Toinen koskee yhdistyksen jäsenyyttä. Liittyessään minkä tahansa yhdistyksen jäseneksi hyväksyy samalla yhdistyksen säännöt ja niissä ilmaistun yhdistyksen toiminnan tarkoituksen. Kennelliiton säännöissä asia sanotaan näin:

”Kennelliiton tarkoituksena on valtakunnallisena järjestönä edistää puhdasrotuisten,
rekisteröityjen koirien kasvattamista ja käyttöä.
Lisäksi Kennelliitto
- toimii koirien kasvattajien, harrastajien ja omistajien keskusjärjestönä ja edunvalvojana
- edistää terveiden ja hyväluonteisten, käyttöominaisuuksiltaan, rakenteeltaan ja ulkomuodoltaan
rodunomaisten koirien kasvattamista ja yleisen tietämyksen lisäämistä näistä tavoitteista
- edistää koirien hyvinvointia sekä koiranpidon edellytyksiä suomalaisessa yhteiskunnassa ja
- vaalii suomalaisen koiranjalostuksen perinteitä erityisesti kotimaisten rotujen osalta.”

Jos liittyy jäseneksi, jäsenyyden reunaehdot löytyvät jo toiminnan tarkoituksen ensimmäiseltä riviltä, eli yhdistyksen jäsenet harrastavat puhdasrotuisten, rekisteröityjen rotukoirien kasvattamista ja käyttöä.
Jos päättää tuottaa rekisteröityjen rotukoirien lisäksi vaikkapa rekisteröimättömiä, paperittomia alaskanhuskyja, kurinpitolautakuntaanhan siitä joutuu, ja harvemmin lautakunnan päätöksestä kannattaa jälkikäteen käräjöidä, kun on jäseneksi liittyessään hyväksynyt yhdistyksen säännöt.
Joutuu myös, jos tuottaa ”paperillisia” koiria eläinsuojelullisesti arveluttavissa olosuhteissa tai rikkoo liiton muita ohjeita ja määräyksiä.
Kun ilmoituskynnys on viime vuosina madaltunut, kurinpitoasioiden määrä on tietenkin lisääntynyt. Hyvä näin, sillä meillä on edelleenkin liian paljon erilaisia ryysyrantoja ja koiran pentuja tuottavia luomuviljelijöitä, joita koirien ”jalostus” tai kuluttajansuoja voisi vähemmän kiinnostaa.
Myös reki- ja valjakkoharrastajat hermostuivat kertomastani lentokenttäepisodista vuosien takaa. Minulla ei ole minkäänlaista tarkoitusta lähteä valjakkoajelulle, ja tunnustan suoraan, etten tiedä, miten mukavia kotikoiria alaskanhuskyt ovat. Sen tiedän sivusta seuranneena, että rekikoiratoimintaa voi halutessaan harjoittaa rekisteröityjen rotukoirien kanssa. Siellä se taitaa olla liiketoiminnan sijasta kokonaan puhdasta harrastustoimintaa ja koirilta edellytetään muitakin kotikoiran ominaisuuksia.
Jalostusagronomit kaikkeen kunniaan, mutta eikös koirien jalostaminen ja kasvattaminen ole hieman monimutkaisempaa puuhaa kuin lehmän maidon rasvaprosentin kohentaminen? Kun täytyy pyrkiä tuottamaan terveitä, hyväluonteisia, käyttöominaisuuksiltaan, rakenteeltaan ja ulkomuodoltaan käyttötarkoitukseensa sopivia koiria.
Näiltä kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen kannattajilta ja risteytyksillä koirarotuja pelastavilta on näyttänyt jäävän yksi vaihtoehto käsittelemättä, kun he miettivät, mitä tehdään, jos rotu on tulossa tiensä päähän.
Britanniassa ja Norjassa on meneillään projektit ns. haavoittuvien, eli pienilukuisten omien rotujensa elvyttämiseksi. Tämän vuoden luvut briteistä osoittavat joissakin roduissa rekisteröintien kasvaneen, joissakin toisissa ei.
Norjassa kovin näkyviä tuloksia sikäläisestä ajokoiraprojektista ei ole saatu. Jos ruotsalaisilta taas kysytään, pitäisikö suomenajokoiraa ”parantaa” hamiltoninajokoiraristeytyksellä, vastaus on ei, kun suomenajokoiran terveystilanne on siellä paljon parempi kuin heidän oman ajokoirarotunsa.
Miksi kituvia, sukupuuton uhkaamia koirarotuja edes pitäisi yrittää pelastaa risteytyksillä? Miksei niiden anneta kuolla sukupuuttoon?
Mitä mieltä on puuhata risteytysprojektia, missä vasta vuonna 1955 hyväksytty, kettuterrierin ja ranskalaisen Vendéen maakunnan karkeakarvaisen ajokoiran yhdistelmästä syntyneiden koirien jälkeläisten muodostama uusi rotu, kromfohrländer, risteytetään joko mustalla keskikokoisella villakoiralla tai tiibetinterrierillä – vaikka rodun kotimaan Saksan kennelliitto on hylännyt risteytystä koskevat esitykset? Ja vaikka pelastettava rotu ei ole iällä tai historialla pilattu?
Hyvin on asiat meillä Suomessa, kun tällaiseen riittää aikaa, energiaa ja varoja.
Kun toisaalla esimerkiksi lauantaina Aleppossa kymmeniä siviilejä kuoli ja toinen mokoma haavoittui Syyrian ilmavoimien pommittaessa asuinaluetta.

***
Usealta eläinlääkäriltä on tullut samansisältöistä ja osin samoin termein palautetta arvailustani, että osa koirien terveystutkimuksia vain lihottaa eläinlääkäreiden kukkaroita.
Nämä eläinlääkärit ovat sitä mieltä, että PEVISA ja siihen liittyvät terveystutkimukset eivät heidän kukkaroaan lihota, vaan rahaa tulisi yhtä lailla korjattaessa näitä jalostuksen vääristymiä suodakseen nuorelle koiralle jonkinlaisen kelvollisen loppuelämän.
Sitä eläinlääkärit eivät kysele, kenellä on vastuu, ja olisiko myös heillä vastuuta tilanteesta, kun osoite, eli suomalaiset koirankasvattajat, ovat lähimpinä.
Kannattaa vilkaista suosittujen rotujen koirien taustaa. Jos tänne tuodaan pilvin pimein halpatuontipentuja Baltian ja Itä-Euroopan pentutehtailta eläinsuojelullisesti arveluttavista olosuhteista, voi olla varma, ettei siellä kysellä jalostuskoirien terveyden perään tai teetetä tutkimuksia.
Meikäläisen eläinlääkärin sen sijaan voi odottaa hyödyntävänsä auktoriteettiasemaansa ja kertovan koiranomistajalle, ettei koiraa vikoineen saa käyttää jalostukseen, eikä alle vuoden ikäistä, hengitystiet tukossa olevaa koiraa voi leikata kerta toisensa jälkeen, vaan on armeliaampaa päästää koira kärsimyksistään.
Monet muistavat tuon YLE:n m.o.t.-ohjelman muutaman vuoden takaa, jossa nämä kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen kannattajat esittelivät teemojaan. Ohjelmassa esiintyi useaan otteeseen polvistaan leikattu kääpiövillakoiran näköinen koira, rotukoiraksi mainittu.
Siitä räpsäyksestä näki jo päältä, ettei siitä koskaan elinkelpoista koiraa ollut tulossa. Sittemmin kävi ilmi, että koiraa ei oltu rekisteröity, vaan sen oli tuottanut Keski-Suomessa toimiva fabriikki.
Kyselin jälkeen päin ihmeissäni tuttavaeläinlääkäriltä, miksi eläinlääkärit yleensä suostuvat tekemään toistuvia polvileikkauksia samalle, vielä kasvuiässä olevalle koiralle. Vastaus oli tyly: ”Kun omistaja haluaa.”
Ei sen näin pitäisi mennä, vaan kyllä myös eläinlääkäreiden pitäisi tuntea vastuunsa ja kertoa ymmärtämättömälle koiranomistajalle, että leikkausten sijasta koira on armeliaampi lopettaa ja päästää se kivuistaan, sillä eihän eläinlääkärikään saa tuottaa eläimelle tarpeetonta kipua.
Valistus on tarpeen myös silloin, kun vääristynyttä eläinrakkautta osoittava omistaja haluaa pitää vanhaa koiraansa väkisin hengissä koiran kivuista ja elämänlaadusta riippumatta – tai kun toinen, niin eläinrakas koiranomistaja haluaa jättää henkiin pennun, jolta puuttuu kokonaan yksi etutassu. Näinkin on tapahtunut.

Parivaljakon alkusoitto

Edellisessä merkinnässä mainittu Lapin Kansan juttu osoittautuikin parivaljakon alkusoitoksi, sillä aiheesta oli paljon laajempi juttu sunnuntain Kainuun Sanomissa.
Siellä Mäki ja Snellman kehuvat sekarotuisia, rekisteröimättömiä ja kiihkomielisen rekikoiraporukan suosimia alaskanhuskeja, jotka ovat niin terveitä, niin terveitä koiria.
Kumpikaan ei puhunut koirien luonteista. Toivottavasti ovat parantuneet siitä, kun viimeksi sellaisiin törmäsin Helsinki-Vantaan lentokentällä. Suomi oli tuolloin vielä karanteenirajan takana ja kaikkia maahantuotavia koiria piti olla vastassa virkaeläinlääkäri, joka leimasi lupalaput ja antoi luvan koiran maahan tuontiin.
Tämä eläinlääkäri oli helpottunut nähtyään, että Lontoon koneesta tuleekin laiskaletkeä bassetti – oli nimittäin sormet verillä tarkastanut Alaskasta asti raijattuja alaskanhuskeja, jotka olivat sen verran hurjia, ettei niitä meinannut boksista saada ulos. Hulluja koiria, totesi.
Mäen ja Snellmanin visioiden mukaan me ”pelastamme” rodut risteyttämällä niitä keskenään ja rekisteröimällä sitten siihen rotuun, mitä koira lähinnä muistuttaa, jos mitään. Saman tien voimme unohtaa koko osallistumisen kansainvälisen koiranjalostusliiton eli FCI:n harrastus-, koe- näyttely- ja muuhun toimintaan ja pyöriä täällä omassa lintukodossa ”terveiden” rekkujemme kanssa sen jälkeen, kun rotukoirat on leimattu sairaiksi antamalla osin vääristynyttä kuvaa tilanteesta.
Kun cavalierkingcharlesinspanielit leimattiin sairaaksi ja saatiin jopa joku tiedemieskin uskomaan, että joka toinen koira rodussa on sairas, suunnitelmiin kuului "pelastaa" rotu risteyttämällä se luppakorvaisen perhoskoiran eli phalenen kanssa. Nyt näistä suunnitelmista ei ole kuulunut, kun taidettiin hoksata, etteivät jotkut Hollannin tilastot ole päteviä maailmanlaajuisesti.
Lisää ulostuloja on odotettavissa, sillä eläkeläisprofessori iloitsee, miten Katariina Mäkeä on yritetty Kennelliitossa hiljentää pitkään, mutta nyt hän on onneksi tärkeässä asemassa. Niinhän maallikko voisi luulla, mutta Kennelliitossa on luottamusmiespäätöksenteko, jossa politiikan, päämäärät ja liiton toiminnan tarkoituksen kyllä sanelevat luottamusmiehet eli Kennelliiton hallitus ja valtuusto eivätkä palkkalistoilla olevat konttorin työntekijät. Jos haluavat - ja nyt on kurinpalautuksen paikka.

Polviin ammuttu

Olin jo kirjoittanut päässäni täksi päiväksi niin harmittoman blogikirjoituksen, että siitä riemastuisivat korkeintaan kiinalaiset valkosipulinviljelijät.
Se jäi nyt toiseen kertaan, kun iltapäivällä soi puhelin ja käskettiin lukemaan seuraavassa linkissä oleva Lapin Kansan juttu meidän rotukoiriemme tilasta.

Vanhat tutut, eli eläkkeellä oleva professori Marjatta Snellman ja tämä kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen ”asiantuntija” Katariina Mäkihän ne siellä pyörittelevät mieliteemojaan.
Jutun johdannon mukaan ”poimuileva tulehtunut nahka, pullottavat silmät, jatkuva tukehtumisen tunne, liian suuri turkki, raskaan ruhon alla pettävät nivelet, luonnehäiriöt, pentuna nopeaan kuolemaan johtava pikkuaivojen ataksia, epilepsia, sokeritauti, tappava sydänvika ja paljon paljon muuta. Uljaat ja upeat rotukoirat riutuvat sairauksiensa alla.”
Pelastuskin heillä on: koiramaailma pelastuu ainoastaan sekoittamalla koirarotuja, eli tuottamalla sekarotuisia rakkikoiria. Eli jälleen ammuttiin täyslaidallinen, mutta nyt tähdättiin polviin, että tekee mahdollisimman paljon kipeää.
Molemmat leidit ovat istuneet Kennelliiton Jalostustieteellisessä toimikunnassa ja sen työryhmissä jo vuosia, joten heillä on ollut mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon ja tuoda omia viisaita ehdotuksiaan hyväksyttäviksi.
Sen sijaan molemmilla on levy juuttunut samaan uraan, ja ilosanomaansa he julistavat Kennelliiton ja noiden pahamaineisten rotukoirien kasvattajien ja –harrastajien rahoilla.
Kirjoitin viime marraskuussa ”Professori kiittää” – blogissa, miten Snellman vastaa koiraharrastajilta saamiinsa apurahoihin, matkastipendeihin, kunnianosoituksiin ja muuhun paapomiseen likaamalla omaa pesää sen kuin kerkiää.
Tämän vuoden puolella hänelle on rahoitettu matkoja Birminghamiin Englantiin ja Tukholmaan Ruotsin kennelklubin järjestämään suureen koirien terveyttä koskevaan kongressiin, ja muitakin ulkomaanmatkoja taitaa olla suunnitteilla. (Mitä lienee Tukholmassa keskusteltu, kun matkaraporttia en ole nähnyt, vaikka sen tulisi olla itsestään selvyys, kun muiden rahoilla matkustetaan.)

Mäen kohdalla tilanne on ongelmallisempi. Aiemmin hän on ollut Kennelliiton Jalostustieteellisen toimikunnan palkaton luottamusmiesjäsen ja siinä hänellä on ollut tietty vapaus omiin mielipiteisiin.
Nyt tilanne on toinen. Keskikesällä ilmoitettiin, että hänet on palkattu Kennelliiton toimistoon jalostusasiantuntijaksi syyskuun alusta lähtien. Hänen yhtenä tehtävänään oli avustaa meitä maallikoita, Kennelliiton kansainvälisissä työryhmissä toimivia edustajia. Varsinainen avustaja, jos mielipiteet ja käsitys suomalaisen koiranjalostuksen tilasta on se, mikä hänellä ja professorilla on.
Todellisuus kun on kovin toisennäköinen: muualla maailmassa arvostetaan sitä, miten paljon Suomessa ja naapurimaassa Ruotsissa on tehty terveiden rotukoirien jalostamiseksi, miten paljon tietoa meillä on kerättynä vuosikymmeniltä erilaisin terveystutkimuksin (joista osa taitaa lihottaa vain eläinlääkäreiden kukkaroita), ja miten meille ollaan kaavailemassa eräänlaisten esimerkkimaiden roolia kansainvälisessä kentässä.
Näin ainakin niiden kaavailujen mukaan, joita sekä kattojärjestömme FCI että pohjoismaisten kennelliittojen yhteistyöelin PKU pohtivat omissa (suomalaisen vetämissä) työryhmissään.
Professorin ja Mäen matkoista ja konferenssiosallistumisista olen esittänyt eriävän mielipiteeni hallituksen pöytäkirjaan. Mäen nimitykseen Kennelliiton virkaan en voinut puuttua, sillä se tuli ilmoitusluontoisena asiana, koska Kennelliiton sääntöjen mukaan hallituksen nimitysvaltaan kuuluvat vain osastopäällikkötason tai sitä ylemmät virkailijat, nekin toiminnanjohtajan esityksestä. Muut työntekijät palkkaa toiminnanjohtaja, joten meikäläisillä ei ole sanansijaa.
Kun en kuulu hallituksen sisäpiiriin, jonka kanssa asioista edes keskusteltaisiin, en tiedä, miten laajoja konsultaatioita nimityksen tiimoilta käytiin. Tuntuu kuitenkin oudolta, ellei hallituksen puheenjohtajan Helena Sunin ja Jalostustieteellisen toimikunnan puheenjohtajan Kirsi Sainion mielipidettä olisi kuultu ennen kuin päätettiin, kuka virkaan oli pätevin ja sopivin.

Tässä tilanteessa vähintä, mitä me voimme odottaa, ovat välittömät toimenpiteet siltä taholta, jolla muodollinen päätösvalta asiassa on.
Ei meillä voi olla julkisuudessa omia ideologiaansa levitteleviä ja omaa tiedotuspolitiikkaansa harjoittavia työntekijöitä, joiden toiminta on Kennelliiton toiminnan tarkoituksen vastaista oman pesän likaamista – etenkin, kun tuo likaaminen tapahtuu vähintäänkin kyseenalaiseen tilanteen analyysiin perustuen.
Vanhan sananlaskun mukaan sen lauluja laulat, jonka leipää syöt, ja sen tulee päteä Kennelliiton ja sen jäsenten nimissä julkisuudessa esiintyviin edusmiehiimme ja -naisiimme. Jos Kennelliiton toiminnan tarkoitus ei ole kaikille selvä, syksyn valtuusto voi marraskuun kokouksessaan selventää asiaa.