Helpotetaanko vai hankaloitetaanko

Joskus me päättäjät taidamme tehdä päätöksiä, jotka pikemminkin hankaloittavat kuin helpottavat harrastuksemme hupenevien vapaaehtoisten työtä. Sääntöjä, määräyksiä ja sitovia ohjeita kun pitää olla niin, että harrastamisen ilo on vaarassa kadota.
Monta kertaa päätöksiä tehdessä joutuu toteamaan epäonnistuneensa ja jääneensä vähemmistöön, kun on kuvitellut mielestään päivänselvän asian ratkeavan meriiteillään – kun päätös olikin jo etukäteen ”valmisteltu” eli rumasti sanottuna juntattu.
Viime päivinä olen omakohtaisesti joutunut kokemaan, mitä nämä meidän tekemämme päätökset tarkoittavat, kun olen järjestellyt Kaivopuiston koiranäyttelyn koiria, rotuja ja tuomareita.
Olin hyväksymässä enemmistöpäätöstä uudesta näyttelysääntöjä täydentävistä ohjeista ja näyttelynjärjestämisohjeesta – vaikka tuolloin ongelmat olivat nähtävissä ja nyt konkretisoituivat omalla kohdalla.
Noissa ohjeissa määrätään, että tuomarikohtainen koiramäärä näyttelyssä saa olla 85 ilmoitettua koiraa päivässä, eikä ylitys- tai poikkeuslupia myönnetä paitsi yhden tai kahden rodun erikoisnäyttelyssä.
Taisi olla tarkoitushakuisesti kirjoitettu pykälä tuo maininta yhden tai kahden rodun erikoisnäyttelystä. Se tarkoittaa, että useamman rodun rotujärjestöt Kääpiökoirayhdistyksestä, Terrierijärjestöstä, Ajokoirajärjestöstä ja useasta muusta rotujärjestöstä alkaen eivät kuulu ylityslupamenettelyn piiriin. (Se on epäselvää, lasketaanko tanskandoggit tai mäyräkoirat eri väri- ja kokomuunnoksineen yhdeksi vai useammaksi roduksi.)
Mitä sitten tehdään, kun tuomarit ovat yhden tai kahden rodun erikoistuomareita ja tuomarilla on arvosteltavanaan vain yksi rotu ja yksi sukupuoli, johon on ilmoitettu 87 aikuista koiraa (joista useampi on kuitenkin näyttelypäivänä poissa), ellei ole tehnyt niin kuin aikanaan puolitosissaan neuvottiin ja laskenut kokonaiskoiramäärän väärin, eli valehdellut?
Ei auta kuin siirtää kokonainen luokka, parhaassa tapauksessa 10-20 koiraa, toiselle tuomarille, jos sellainen sattuu olemaan. Jos ei, hankitaan lisätuomari. Tai varaudutaan jo alun alkaen liudalla ”varatuomareita”, ettei tarvitse palauttaa ilmoittautumismaksuja tuomarimuutoksen vuoksi. Samaan aikaan se alkuperäinen tuomari katsoo vieressä peukaloitaan pyöritellen.
Harvalla tuomarilla on ongelmaa arvostella muutama koira yli tuon 85 koiran, jos vielä sattuu olemaan oma rotu, ja näyttelytoimikunnat yleensä tietävät, missä tahdissa tuomarit arvostelevat ja kenelle voi minkäkin koiramäärän antaa. Tuskin näytteilleasettajatkaan innostuvat joutuessaan juoksemaan kehästä toiseen, kun osa rotua on siirretty jollekin toiselle ja arvosteluaikataulut menevät päällekkäin. Ja he maksavat viulut korkeampina ilmoittautumismaksuina.
Nyt tänä kesänä näyttelytoimikunnat ovat vahtineet sairaalloisesti toinen toistensa koiramääriä. Luoja paratkoon, jos jossain kansainvälisessä näyttelyssä tuomarille on jätetty arvosteltavaksi 86 koiraa 85 sijasta. Onko tämä tie, jolle halutaan mennä, vahtia ja kyttäillä toinen toisiamme?
Kansainväliset näyttelyt puolestaan tuskailevat ns. 12 kk säännön kanssa. Sen mukaan tuomari ei saa arvostella samaa rotua kuin kerran 12 kuukauden sisään kansainvälisessä näyttelyssä. Hyvä niin, mutta jos toinen näyttely on pohjoisessa ja toinen etelässä, eikä toiseen sitten ilmoitetakaan yhtään ko. rodun edustajaa? Turhaa työtä tehtiin.
Meillä oli aikaisemmin kentän näkökulmasta toimiva systeemi: jos tuomarin koiramäärä ylitti tietyn määrän, ylitykseen haettiin Kennelliitolta poikkeuslupaa. Sen sijaan, että ylityslupamenettelyn kriteereitä olisi kehitetty ja tehty toimivammaksi, menettelystä haluttiin luopua, ”kun se teettää toimistolla liian paljon töitä”. Ei pysähdytty kysymään, miksi me maksamme toimiston henkilökunnan palkkoja. Kai siksi, että toimiston tulisi helpottaa meidän vapaaehtoisten töitä eikä päinvastoin!
Kennelliiton valtuuston puheenjohtaja on korostanut useaan otteeseen valtuuston kokouksia avatessaan, miten Kennelliitto olemme me, miten meidän tulee hoitaa yhteisiä asioita hyvässä yhteishengessä ja miten harrastuksen pitää olla mukavaa – mutta kyllä tästä touhusta harrastamisen ilo alkaa olla kaukana. Siitä syystä, että meillä pitää olla sääntö ja määräys joka asiaan, eikä joustavuudesta ole kuultukaan. Taitaa terveen järjenkin käyttö olla kiellettyä.

***
Näin olympialaisten aikaan tuli mieleen niitä sivuava muistikuva koiranäyttelystä vuosien takaa. Olin aika uutena kehätoimitsijana englantilaisen koiramaailman kulttihahmoihin kuuluneelle Anastasia Noblelle, joka kasvatti skotlanninvinttikoiria Ardkinglas-kennelissään Skotlannissa. Hänen kerrottiin matkustaneen yleisillä kulkuneuvoilla eli junalla Lontooseen Cruftsin näyttelyyn, mutta sitä hän ei itse kertonut, että juna pysähtyi erityisesti häntä ja hänen koiriaan varten maatilansa portilla.
Miss Noble oli tuolloin jo iäkäs, mutta reipas kuin mikä. Kohteliaana kyselin, oliko hän käynyt Suomessa aikaisemmin. Kyllä, olympiakesänä 1952, kun hänen veljensä Sir Andrew Napier Nable oli Britannian suurlähettiläänä Suomessa, hän sukkuloi polkupyörällä ympäri Helsinkiä.
Näyttely sujui muuten hyvin, mutta yksi saluki pääsi omistajaltaan karkuun. Tyynesti Miss Noble käski kirjoittamaan arvosteluun: ”Typical Saluki, cannot be caught” – eli tyypillinen saluki, sitä ei saa kiinni.

***
Kyllä Klaukkalaan ja Kennelliiton uuteen koulutustilaan pääsee bussilla n:o 339, kertoo paikkakuntalainen. Katsoin aikatauluja ja kyllä pääsee, mutta pitkiä iltoja tulee, jos käy illalla koulutuksissa. Paluubusseja lähti nimittäin klo 20.15 ja seuraava 23.20.