tiistai 22. toukokuuta 2012

Unkarilainen gulassi

Viime viikonvaihteessa Itävallan Salzburgissa järjestetyn Maailmanvoittajanäyttelyn yhteydessä järjestettiin tavanomainen seremonia: kattojärjestömme FCI:n lippu luovutettiin juhlallisin menoin ensi vuoden MV-näyttelyn järjestäjäksi valitun Unkarin kennelliiton MEOE:n edustajille. Loppukilpailujen jälkeen vielä englanninkielisenä seremoniamestarina toiminut unkarilainen FCI:n hallituksen jäsen Tamas Jakkel toivotti kaikki sydämellisesti tervetulleiksi ensi vuonna Budapestiin.
Juhlavista seremonioista huolimatta en olisi vielä valmis maksamaan koirien ilmoittautumismaksuja tai matkoja Unkariin, sillä niin epäselvä tilanne on Unkarin kennelliiton jouduttua sukset ristiin maan valtiovallan kanssa.
Nythän Unkarin hallitus ei tunnusta Unkarin kennelliittoa ja lakiin vedoten se on kieltänyt sitä rekisteröimästä rotukoiria uhkasakon uhalla. Rotukoirien rekisteröimisoikeuden se on antanut kahdelle muulle järjestölle.
FCI:n puheenjohtaja Hans Muller ehti jo ilmoittamaan kattojärjestön hallituksen nimissä vankkumattomasta tuestaan MEOE:lle, joka on ollut FCI:n jäsen jo vuodesta 1933. Sitä ei lausunnossa mainittu, että noiden 79 vuoden aikana lähes 50 vuotta yhteistyö lienee ollut rajallista Unkarin ollessa kommunistivallan kourissa rautaesiripun takana.
Lausunto annettiin samaan aikaan, kun lehtitietojen mukaan Muller vasta odotti tapaamista Unkarin hallituksen näistä asioista vastaavan ministerin kanssa. Toivottavasti lausunto ei perustunut yksipuoliseen informaatioon ilman, että toista osapuolta eli Unkarin hallitusta oli kuultu.
Kuulostaa kuitenkin oudolta, että MEOE saisi näyttelyn järjestämiseen tarvittavat viranomaisluvat, jos sen välit viranomaisten ja valtaapitävien kanssa eivät ole kunnossa.
Unkarin ongelmallinen tilanne on ollut tuttua rautaesiripun sortumisesta 1990-luvulta alkaen. Pohjoismaista mm. Tanska kieltäytyi hyväksymästä MEOE:n rekisterikirjoja usean vuoden ajan viitaten niissä esiintyneisiin epäselvyyksiin.
Samoin vuosien varrella on ollut ilmeistä, että Unkarissa on pesty koirien rekisteritodistuksia eli rekisteröity eri Itä-Euroopan maiden pentutehtailla syntyneitä pentuja. Paperit ovat tulleet Unkarista, mutta koirat vaikkapa Romaniasta.
Viime vuosina Unkarista pakettiautokuormittain eläinsuojelullisesti epäilyttävissä olosuhteissa rahdatut koiranpennut ovat olleet yhden jos toisenkin Länsi-Euroopan maan vitsauksena – ne on myyty lemmikeiksi, jotka matkasta ovat hengissä selvinneet.
Merkkejä Unkarin halpatuonnista on ollut meilläkin, kun useita samasta pentueesta tai samoilta kasvattajilta olevia pentuja on päätynyt meidän markkinoillemme. Hinta saattaa olla meikäläisiä koiranpentuja halvempi, mutta koirien terveydestä ja laadusta ei ole aina takeita.
Unkarin kennelliiton viimeisimpien hankaluuksien tultua ilmi joku jo ehti kauhistella, miten valtiovalta voi puuttua koirien rekisteröinteihin ja koiranäyttelytoimintaan. Tietenkin voi puuttua, eikä maatalousministeriön säätely ole mitenkään tavatonta. Esimerkin voi ottaa vaikkapa Italiasta, jossa maan kennelliitto ENCI on ministeriön tiukassa ohjauksessa.
Jotkut vanhat konkarit ehtivät jo murjaista, että saisi meilläkin maatalousministeriö puuttua rekisteröinteihin. Vaikka lausahdus oli tarkoitettu vitsiksi, ei ole lainkaan poissuljettua, etteikö EU tai yksittäisten maiden ministeriöt jossain vaiheessa katsoisi aiheelliseksi säädellä myös rotukoirien rekisteröintejä, mikäli rekisterit ovat sotkussa tai rekisteröintimääräykset ovat liian rajoittavia.
Peloteltiinhan meitä ministeriön asiaan puuttumisella silloin, kun ensimmäistä onnetonta jalostusstrategiaesitystä yritettiin saada hyväksytyksi kuin käärmettä pyssyyn.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Kevät – mitä vielä!

Kalenterin mukaan nyt on kevät, mutta mitä vielä! Jo toista iltaa peräkkäin vettä tulee kuin saavista kaatamalla, ja jos aurinko pilkistää, tuuli on koleaa, kun meri on vielä kylmä, joten kesävaatteita ei vielä tarvitse ottaa esille.
Joitakin kevään merkkejä kuitenkin näkyy: nurmi vihertää ja jokunen krookus ja narsissi kukkii.
Ja kevään parsakausi on käynnissä monissa ravintoloissa. Pari iltaa sitten söin Black Angus-härän ulkofilettä ja grillattua parsaa bearnaisekastikkeen kera. Että oli hyvää. Joku söi parsaa hollandaisekastikkeessa ja joku toinen lohta parsan kanssa.
Tuo parsa oli paksua valkoista parsaa ja oli ilmeisen tuoretta, kun sitkeydestä ei ollut tietoakaan. Yleensähän meillä kaupoissa oleva parsa on ollut sen verran kauan matkalla tuottajalta kuluttajalle, ettei siitä meinaa saada kunnollista millään ilveellä.
En malta olla kehumatta, että tuolla päivällisellä päätin aterian suklaamousseen ja sitrusmarinoituihin marjoihin, joten ei ollut valittamista.

***
Yksi kevään merkki ovat myös lätkän MM-kisat. Mitä niistä tänä vuonna voi sanoa kuin että kyllä karkasi Kalervo Kummolalta ja kumppaneilta mopo käsistä lippujen hinnoittelussa. Ei tulisi mieleenkään maksaa 150-190-euroa tiketiltä päästäkseen paikan päälle katsomaan matseja.
Kisojen televisiointikin on nyt aikamoista rahastusta, kun kaikki ottelut nähdäkseen pitäisi ostaa lisää kaapelikanavia. Niistäkin päätin luopua, kun Nelonen Pro näyttää samaan aikaan NHL:n toisen kierroksen pudotuspelejä – joskaan ei kaikkia suorana.
Itäisessä konferenssissa on ollut useita mielenkiintoisia matseja, kun New York Rangers ja Washington Capitals ottavat yhteen. Ja kyllä Philadelphia Flyersin matsejakin katsoo. Kun kaukalo on eurooppalaisia kaukaloita pienempi, vauhtikin on toista kuin esimerkiksi Suomen ja Valko-Venäjän ottelussa. Ja maalejakin tehdään toisenlaista tahtia.

Pehmoleluja ja opetusvideoita

Kennelliiton Facebook-sivuilla on paljon sööttejä kuvia toissa viikon Koiran päivän tapahtumista Helsingin Narinkkatorilta. Siellä liitto hallituksen puheenjohtajan ja toiminnanjohtajan johdolla jakoi yleisölle ulosmyyntiarvoltaan noin 80000 euron edestä pehmokoiria.
Koirat, 4000 kappaletta, näyttivät menneen kuin kuumille kiville, kulkeehan aukion kautta paljon lähinnä Espoosta ja muualta Helsingin lähiympäristöstä tulevia työmatkalaisia. Nolona joudun kyllä tunnustamaan, että päätin aamukahdeksalta kääntää kylkeä, kun ulkona näytti olevan kovin kolea ja sateinen sää.
Tuo pehmolelukoira on tarkoitettu myytäväksi Kennelliiton ja Helsingin yliopiston yhteisen koirien terveystutkimusrahaston hyväksi. Ensin sen nimi oli Turo, mutta nimi muutettiin Turreksi, kun kävi ilmi, että pari eri firmaa oli aiemmin rekisteröinyt Turon omaksi tavaramerkikseen. Nyt on käyty nimikilpailu, ja nimi on Peni.

***
Taisi olla sama koiranpäivä, kun postiluukusta kolahti Ruotsin kennelliiton SKK:n pohjoismaisille tuomareille lähettämä, koirien hengitysvaikeuksia käsittelevä DVD. Siinä videolla selitetään ulkomuototuomarin, eläinlääkärin ja maailman johtaviin kuuluvan koiranjalostuksen asiantuntijan avustuksella, mistä erityisesti lyhytkuonoisten koirien hengitysvaikeudet johtuvat, millaisia ulkoisia oireita ne aiheuttavat ja miten näyttelyiden arvostelussa niihin pitäisi suhtautua.
Katsoin videon muutama ilta sitten kokeneen koiraharrastajakonkarin kanssa. Totesimme, että oli niin hyvä video, että sitä pitäisi jakaa myös kasvattajille. Ja että suomenkielinenkin versio olisi paikallaan. Mietimme, onnistuisiko samanlaisen videon tuottaminen meiltä ja häpeissämme jouduimme vetämään sen johtopäätöksen, että ei onnistuisi.
Pohjoismaissa ollaan kyllä näissä asioissa aktiivisia. Maaliskuussa Pohjoismaisten kennelliittojen muodostaman Pohjoismaisen kennelunionin PKU:n työvaliokunta päätti perustaa erillisen työryhmän, jonka tärkeimpänä tehtävänä on yhdenmukaistaa eri Pohjoismaissa käytössä olevat tuomareille jaettavat koirien terveyttä ja liioittelua koskevat ohjeet. Nythän ohjeet poikkeavat paljonkin toisistaan, ja esimerkiksi saman rodun koira voidaan hylätä suomalaisissa näyttelyissä ja palkita ruotsalaisissa tai päinvastoin.
Työryhmän puheenjohtajaksi valittiin Suomesta Kari Järvinen. Kukin kennelliitto nimeää työryhmään kaksi edustajaa. Toistaiseksi asia ei ole ehtinyt Suomen Kennelliiton hallituksen käsittelyyn eikä edustajia ole nimetty. Toivottavasti asiaan ehditään perehtyä mahdollisimman pian.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Keltainen leski Kaivarissa

Vappua edeltävänä viikolla kuohuviinin myynnin kerrotaan viisinkertaistuneen ja samppanjan nelinkertaistuneen normaaliin verrattuna, kun suomalaiset juhlivat joukolla kevään tuloa.
Kaivarissa oli arviolta 30000 juhlijaa, ja sotkuja on siivoiltu useamman päivän ajan. Ei ihme, ettei kaupungilla ole ollut valittamista perinteisen Kaivarin koiranäyttelymme jälkeen, kun koiraharrastajat ovat siivonneet omat sotkunsa – vaikka kuplivaa sielläkin yleensä nautitaan.
Eihän samppanjaa voittanutta juhlajuomaa olekaan. Lordi Byronin kerrotaan väittäneen sovinistisesti, ettei naisen pidä nähdä syövän muuta kuin hummerisalaattia samppanjan kera. Ranskan kuninkaan rakastajattaren Madame de Pompadourin taas väitetään todenneen sampanjan olevan ainoa viini, jonka juomisen jälkeen nainen on kauniimpi kuin ennen sitä.
Legendan mukaan sampanjan keksi sokea munkki Dom Pierre Pérignon Hautvillersin kylän laidalla olevan luostarin viinikellarissa. Viinihistorioitsijoiden mukaan tarina Dom Pérignonin keksinnöstä oli myöhemmin keksitty markkinointikikka: hän itse asiassa yritti keksiä keinot, jolla voi poistaa kunnon viiniä häiritsevät ylimääräiset kuplat, ja samppanjan kehittivät brittitiedemiehet ja viiniasiantuntijat.
Ensimmäisiä samppanjan maailman markkinoille tuojia olivat Jean-Rémy Moet’in kaltaiset miehet Napoleonin vallan aikana, mutta minun kirjoissani erityisen maininnan ansaitsee mielisamppanjani Veuve Cliquot Ponsardinin ylellisyystuotteeksi luotsannut leski, Barbe-Nicole Cliquot Ponsardin.
Barbe-Nicole jäi leskeksi 27-vuotiaana ja sen sijaan, että olisi viettänyt perinteistä leskinaisen elämää, hän ryhtyi määrätietoisesti kehittämään perheen viini- ja samppanjayritystä hankkien viiniviljelmiä, kehittäen valmistusmenetelmiä ja laajentaen yritystä kansainväliseen kauppaan. Napoleonin sotien aikana 1800-luvun alkuvuosina hän myös kiersi neuvokkaasti satamasulkua ja sai tuotteensa mm. Venäjän markkinoille, missä lesken samppanjalla oli paljon kysyntää aateliston piirissä.
Ranskassa leski tunnettiin nimellä ”La Veuve”, ja Englannissa kaikki tiesivät, mistä tuotteesta oli kysymys, kun pyydettiin leskeä (widow). Näitä lesken samppanjoita löytyi myös meidän vesiltämme Venäjälle matkalla olleen laivan haaksirikkouduttua myrskyssä pari sataa vuotta sitten.
Jos joku onnekas pääsi maistamaan samppanjaa, hän oli varmaankin pettynyt, sillä tuolloin 1800-luvulla samppanja oli makeampaa kuin jälkiruokaviini. Tänä päivänä maku on muuttunut ja kuluttajat vaativat kuivempaa juomaa.
Kun samppanjapulloihin on tullut etiketit, lesken yrityksen juhlajuoma tunnetaan oranssinkeltaisista etiketeistään. Ja ne kaikkein parhaat lesken tuotteet, erityisen hienot vuosikertasamppanjat tunnetaan nimellä ”La Grande Dame”, mutta niitä ei meidän kulmakunnan Alkosta löydy, eikä tainnut löytyä vappuna Kaivaristakaan.
***
Barbe-Nicolen elämästä ja ranskalaisen samppanjan vaiheista voi lukea lähemmin amerikkalaisen Tilar J. Mazzeon kirjasta The Widow Clicquot, joka päätyi muutama vuosi sitten New York Timesin bestseller-listalle.