Kun ei frisöörille ehdi…

Niin on pitänyt kiirettä ja aika kulunut työpöydän ääressä, ettei ole edes frisöörille ehtinyt, mitä nyt joku päivä sukkuloitiin kiireisimmillä asioilla herrasmiestuttavan vintage bemarilla (eikä auto hävennyt muiden Kaivarin kulmilla liikkuvien kesäautojen seassa).
Syy kiireisiin on ollut elokuun viimeisenä sunnuntaina pidettävä Kaivopuiston koiranäyttely.
Nyt huokaisin helpotuksesta, kun sain laitettua viimeisen silauksen maanantaiaamuna kirjapainoon lähtevään näyttelyluetteloon. Samalla totesin, että muutkin kiireisimmät asiat on saatu hoidettua: osanottajille lähetettävä aikataulu saatiin painoon viime viikolla, koiramäärät ja ohjeet laitettiin internetiin näille hätäisille, joilla pitäisi olla kaikki tiedot jo ennen kuin ilmoittautumiset on saatu lajiteltua, kutsukortit vietiin postiin, ja ryhmäkilpailupalkinnot ja Englannista tilatut ruusukkeet olivat saapuneet ajoissa.
Silti vielä on paljon tekemistä ruokailujen menuista lehdistötiedotteisiin, eikä koskaan tiedä millaisia yllätyksiä tulee, jos tuomareita sairastuu.
Silti tänä päivänä on helppoa, kun on käytettävissä erilaisia alihankintafirmoja hoitamaan näyttelyn ilmoittautumisiin liittyviä töitä, eikä tarvitse tehdä kaikkea itse, ellei halua.
Muistan senkin ajan, kun otin vastaan ilmoittautumiset silloin kaikkien aikojen suurimpaan yksipäiväiseen Vermon raviradan koiranäyttelyyn. Postinkantaja kantoi kirjeitä kylki vääränä, ja viikko taidettiin porukalla istua avaamassa kuoria ja lajittelemassa ja mapittamassa lomakkeita, jotka sitten toimitettiin kirjapainoon ladottaviksi luetteloa varten. Ja käsin täytettiin arvostelulipukkeiden yläosia.
Samaan aikaan ovikello soi niin, että patalaiskat bassetitkin olivat hermostua, kun myöhästyneet näytteleilleasettajat yrittivät toimittaa koiriensa ilmoittautumisia.
Kun talon turvallisuutta lisättiin ja alaovi pantiin kylmästi lukkoon, ulos mennessä saattoi varautua siihen, että jokuhan siellä kadulla oli odottamassa lippujensa ja lappujensa kanssa saadakseen koiransa näyttelyyn. Yhden käteisellä rahojaan ojentaneen muistan lähettäneeni kulman taakse pankkiin maksamaan ilmoittautumismaksujaan – ettei tarvinnut lähteä itse.
Isot kaikkien rotujen näyttelyt käyttävät enemmän ulkopuolisia palveluita kuin rotujärjestöjen erikoisnäyttelyt, joissa näyttää vielä löytyvän – ainakin nihkeästi – vapaaehtoisia. Syynä on tietenkin raha, sillä itse tehtynä säästöt ovat melkoiset ja silloin myös näyttelyn maksut saadaan pidettyä kurissa.
Jotkut näyttelyt näyttävät antaneen lähes koko näyttelynsä ja sen päätöksenteon näille alihankkijoille tuomareiden hankinnasta ja tuomarikirjeenvaihdosta alkaen.
En tiedä, miten iso kate firmoille viimemainitusta toiminnasta syntyy, kun se voi olla hyvinkin aikaa vievää. ”Isoissa maissa” näyttelynjärjestämisfirmat eivät tähän puutu, vaan nämä päätökset tuomarivalinnoista alkaen tekee järjestävä toimikunta.
Kyllä niin pitäisi olla meilläkin, jotta arvostelun monipuolisuus säilyisi. Nythän näyttää olevan niin, että meille tulee tietyistä (kennelmaailman kehittyvistä) maista paljon tuomareita, joita on helppo saada ja jotka ottavat kiitollisina kutsuja vastaan. Vilkaiskaapa Koiramme-lehdessä olleita tilastoja ja huomaatte, ketkä meillä vaikuttavat eniten koiranjalostuksen ohjaukseen näyttelyiden kautta! On maailma muuttunut.
Kaivopuistossa on ollut sääntö, jonka mukaan näyttelytoimikunnan ja heidän perheenjäsentensä koirat eivät saa osallistua omilla koirillaan näyttelyyn. Tällä halutaan varmistaa, etteivät toimikunnan herrat ja rouvat valitse omille koirilleen sopivia tuomareita. Se rajoittaa toimikunnan kokoonpanoa, kun monet haluavat kilpailla omalla koirallaan, mutta toisaalta se toivottavasti takaa kaikille samanarvoisen kohtelun – todellisen tai kuvitellun. Asiathan ovat usein niin kuin ne näyttävät.
Kun Kaivari on kaupunkipuisto keskellä kaupunkia, monenlaisia muitakin sääntöjä ja ohjeita on jouduttu laatimaan. Yksi minua itseäni hiertävä ongelma ovat nämä koiramaailman tärkeät, jotka katsovat, että säännöt ja ohjeet eivät heitä koske, eli voivat ajaa autollaan vaikka keskelle puistoa.
Viime vuonna moni tunnettu näytteilleasettaja teki niin. Ei tarvinnut arvata, kenestä oli kysymys, kun auton kyljessä oli kennelin mainokset ja sisältä kurkisteli tietynrotuisia koiria.
Tänä vuonna ajateltiin, että kuvataan nämä autot, ja kuvat voin sitten julkaista vaikka tässä blogissa. Josko sitten oppisivat.

***
Kun me ihmiset olemme vähän kuin Pavlovin koiria, tapojemme orjia, olen näyttelytöiden ohella ehtinyt harrastaa iltalukemista ennen nukkumaanmenoa.
Nyt on meneillään historioitsija John Lewis Gaddisin lähes 700-sivuinen USA:n sodanjälkeisen ulkopolitiikan arkkitehteihin kuuluneen Neuvostoliiton asiantuntijan George F. Kennanin elämäkerta.
Sitä ennen satuin lukemaan USA:n entisen ulkoministerin, Tshekissä syntyneen Madeleine Albright’in kirjan Prague Winter, missä hän kertoo Tshekkoslovakian vaiheista ensin natsi-Saksan ja sitten Neuvostoliiton miehityksessä. Albrightin isä oli tshekkiläinen diplomaatti, joka vietti sotavuodet perheineen Englannissa ja pääsi sitten pakenemaan kommunistivallan aikana USA:an, missä hänestä tuli arvostettu yliopiston kansainvälisen politiikan professori. Tytär itse sai tietää vasta vuosikymmeniä myöhemmin ulkoministeriksi tultuaan olevansa juutalaista sukuperää ja suuren osan perheestään tuhoutuneen natsien keskitysleireillä.
Mielenkiintoisia kirjoja, joissa on uutta näkökulmaa noihin historiallisiin tapahtumiin.
Kevyempääkin kirjallisuutta olen kuluttanut alkaen kesäohjelmaan kuuluviin, Provencen elämänmenoa kuvaavaan Peter Maylen kirjoihin. Nyt luin Kalifornian viiniryöstöä kuvaavaan romaaniin The Vintage Caper. Odottamassa on Mondavin viinitilan kohtaloa kuvaava kirja sekä To Marry an English Lord, jossa kerrotaan köyhtyneiden ja perintöverojen rasittamien englantilaisten aristokraattien naimakaupoista amerikkalaisten miljonäärien tyttärien kanssa.