Elämää median kanssa

Toimittajien ammattiliiton Journalisti-lehdessä oli viime viikolla mielenkiintoinen Taloussanomien toimittajan Petri Korhosen puheenvuoro.
Hän totesi, että vaikka metsällä käy 300000 suomalaista, urbaanin toimittajan ei kannata huudella kuuluvansa siihen sakkiin.
Ja kun metsästys on ”trendikollegoiden not-to-do- listalla, jotkut päättelevät, ettei siitä saa kiinnostua edes ammatillisesti”.
Korhonen toteaa metsästäjien kokevan löytävänsä valtamediasta yhä enemmän asiavirheellisiä juttuja, kun toimittajat, joilla on riistanhoitoyhdistysten järjestämä 13 euroa maksava metsästäjätutkinto, mahtuvat ehkä yhteen lähiliikenteen junaan. Hänen mielestään tutkinnon läpäissyt tietää ainakin, mitä Suomessa metsästetään, miten täällä pitäisi lakien mukaan metsästää ja millaisia metsästäjät voivat olla.
Kennelharrastuksessa on samanlainen ongelma. Vaikka koirallisia toimittajia on pilvin pimein, harvassa ovat ne tiedotusvälineet, joilla on toimittaja- tai avustajakunnassaan aktiivikennelharrastusta ymmärtäviä toimittajia. Siitäkin huolimatta, että kysymyksessä on laajojen kansanrivien harrastus, kun Kennelliitossa on yli 140000 jäsentä ja harrastuksen taloudelliset vaikutuksetkin ovat tuntuvat.
Toimittajien perehtyneisyyden puute asettaa aivan omat vaatimuksensa meille median kanssa asioiville, jotta sanoma menisi perille asiallisena ja oikeassa muodossa. On osattava selittää asiat niin, että maallikotkin ymmärtävät, ja on osattava johdattaa toimittaja olennaisiin asiakysymyksiin.
Kennelliiton johtoportaassa oli säpinää maanantaiaamuna YLE:n televisiouutisten esitettyä sunnuntai-iltana raflaavaotsikkoisen raportin, jonka mukaan koirankasvattajat ovat tyytymättömiä Kennelliittoon. Mukana oli Suomen Koirankasvattajien puheenjohtajan Juha Kareksen, parin terrierirodun kasvattajan ja Kennelliiton hallituksen puheenjohtajan kommentit.
Maallikkokatsoja saattoi jäädä ihmettelemään, mistä raportissa oli kysymys. Puhelimet sen sijaan tuntuivat olevan kuumina myös YLE:n uutistoimitukseen, kun jutun koettiin sisältäneen virheellisyyksiä. (Koira-asiathan ovat elämääkin suurempia asioita, kuten tiedetään.)
”Ukko Paasikiven” kerrotaan aikanaan soittaneen aamuisin lehtien päätoimittajille ja haukkuneen heidät pataluhaksi tekohampaat louskuen niin kovaäänisesti, että koko toimitus kuuli, mitä mieltä presidentti jutuista oli.
Nykyisin valittaminen kannattaa harvemmin: tämän päivän uutinen on huomenna jo vanha uutinen, ja niin toimittajat kuin yleisökin ovat jo siirtyneet uusiin uutisaiheisiin. Televisiossa uutiset ovat vieläkin lyhytikäisempiä: kun sisältö on jo unohtunut, mielikuvat ja kasvot elävät pitempään. (Kuten minulle kävi nyt illalla Alepan kassalla, jossa kassapoika kertoi nähneensä minut telkkarissa, vaikka lyhyestä esiintymisestä oli jo ehtinyt kulua toista viikkoa.)
Sen sijaan kannattaa satsata selkeään ja ytimekkääseen viestintään, jotta sanoma menee perille siinä muodossa kuin se on tarkoitettu. Omat kokemukseni ovat aidan molemmilta puolilta, eikä suurempaa valittamista ole ollut. Myös koira-asioissa olen vuosien varrella saanut sanottua, mitä olen halunnut, olivat sitten kysymyksessä YLE:n, Maikkarin tai Nelosen televisiouutiset tai muu valtamedia.

Kuvaviesti

Paria viikkoa aikaisemmin Journalisti julkaisi kiinnostavia ja ajankohtaisia kuvia esittelevässä sarjassaan Savon Sanomien valokuvaajan Matti Vassisen kuvan Sawo Show’n koiranäyttelyssä.
Kuvassa poseeraavat punatakkinen Ilpo Ojala harja suussaan ja trimmauspöydällä seisova löwchen Pertti. Taustalla näkyy raviradan pöheikköistä heinikkoa ja värikkäitä telttoja.
Kuva-analyysissa kerrotaan, miten ”kontrasti eri tekstiilien värikkyyden ja koiran mustavalkoisuuden välillä saa haukun lähes kutistumaan. Samoin koiran ilmeetön rauhallisuus ja isännän innostunut ote. Kuvan myötä mieleen hiipii kysymys, kuka tässä kilpailee ja miksi.” Kuvan valitsijan mielestä parivaljakko on herkullinen ja omiaan herättämään ajatuksia, ja itse kuva ”ristiriitaisen ihastuttava ja kertova kokonaisuus”.