WTC:n terrori-iskujen vuosipäivän muistoja

New Yorkin tenniskeskuksen katsomon yllä liehuu tänään tähtilippu puolitangossa, ja kansainväliset uutiskanavat ovat välittäneet World Trade Centerin terrori-iskujen 9. vuotispäivän muistotilaisuuksia suorina lähetyksinä.
Washingtonissa presidentti Obama puhui puolustusministeriössä järjestetyssä tilaisuudessa ja New Yorkissa ”Ground Zero’n” läheisyydessä omaiset ovat edellisvuosien tapaan lukeneet iskuissa menettämiensä läheistensä nimiä.
Traumaattiset uutistapahtumat tuovat pintaan muistoja: missä minä olin silloin, kun…
Itse istuin syyskuun 11. päivänä yhdeksän vuotta sitten kaikessa rauhassa työpöytäni ääressä Yleisradion Isossa Pajassa, kun kuvaruutuun ilmestyi vähän ennen neljää iltapäivällä uutistoimiston hälytys: lentokone on törmännyt World Trade Centeriin.
Käänsin saman tien televisioni kanavan CNN:lle, ja näppäilin esille kansainvälisten uutistoimistojen palvelut. Tiesin, että pitkä ilta oli tulossa, mutta en tuolloin vielä aavistanut, miten pitkä.
Muutaman tunnin sisällä koko kauheus alkoi valjeta. Ajatukset tuttavista New Yorkissa ja Washingtonissa, missä jossain vaiheessa ilmoitettiin ulkoministeriön evakuoinnista ja puolustusministeriöön törmänneestä lentokoneesta, piti siirtää sivuun ja pää pitää kylmänä, koska työt oli tehtävä eli raportoitava kansainväliseen uutisjakeluun Suomen reaktioista.
Yhden pätkätoimittajatytön lähetin kotiin, kun työnteosta ei tullut mitään, sillä hän itki hysteerisesti, kun ei ollut saanut puhelinyhteyttä New Jerseyn puolella asuviin vanhempiinsa. Toimitukseen soittavia ja lisätietoja kaipaavia ulkomaalaisia ei myöskään rauhoittanut, kun puhelimeen vastattiin itkuisella äänellä.
Siinä illan aikana ihmettelimme myös Suomen viranomaisten reagointia: Helsinki-Vantaan lentokentälle lähetettiin kriisiapua pappeineen, Punaisen Ristin työntekijöineen ja muine sielunhoitajineen – koska Finnairin New Yorkiin matkalla ollut lentokone joutui kääntymään takaisin!
En ymmärtänyt tuolloin, miten pilalle mennyt turistimatka vaati kriisiapua, vaikka sitähän meillä näyttää olevan tapana antaa joka käänteessä niillekin, joita katastrofi ei suoranaisesti kosketa.
Muutamaa viikkoa myöhemmin olin jälleen töissä, kun tapahtui toinen, vielä lähempää liipannut onnettomuus. SAS:in Milanosta Tukholmaan maanantaiaamuna matkalla ollut kone törmäsi kiitoradalla pienkoneeseen, syttyi palamaan ja kaikki matkustajat saivat surmansa.
Koiraharrastajana ymmärsin heti, että viikonloppuna oli ollut Milanon lähellä Bellaggion koiranäyttely. Myöhemmin illalla uutistoimistot levittivät matkustajalistaa, ja se oli karmeaa luettavaa: listalla oli mm. tunnettu ruotsalainen koiranäyttelytuomari ja tuttu mopsiharrastaja, palaamassa kotiin näyttelystä.
Illalla kotona kuulin ruotsalaisesta tuttavasta, joka oli hänkin ollut tuomarina Bellaggion näyttelyssä ja oli tulossa kotiin samalla koneella. Kone oli kuitenkin ylibuukattu, joten hänet siirrettiin seuraavalle lennolle. Vähästä on ihmisen elämä kiinni.
Kun näitä tapahtumia ajattelee, miettii, millaisessa tärkeysjärjestyksessä meillä asiat ovat.