Itsenäisyyspäivän odotusta

Muotitaiteilija Jukka Rintalan studion ovet tuossa kulman takana Tehtaankadulla lienevät käyneet ahkeraan, kun valtakunnan etablissemangin daamit ovat käyneet sovittamassa iltapukujaan linnan itsenäisyysjuhlia varten.
Onneksi ei ole sellaisia murheita. Kerran sain kutsun linnaan silloisen aviomiehen siivellä, mutta ”itseellisenä” ei ole kutsuja kuulunut, kun en ole tärkeä henkilö. Kutsu tuli sen sijaan itsenäisyyspäivän juhlaan Kansallisteatteriin, mutta sinne mentäessä ei tarvitse hepeneistä hermoilla, kun juhla on iltapäivällä.
Itsenäisyyspäivän kynttilät sen sijaan pitää vielä hankkia, koska perinteitä on hyvä ylläpitää. Ajatus kynttilöiden polttamisesta ikkunalla hiljaisen itsenäisyysjulistuksen viestittämiseksi viehättää – samalla tavalla kuin ajatus hiljaisesta vastarinnasta, joskaan tänä päivänä ei ole niin kovin paljon vastustamista.
Toista oli ennen. Tutkin aikanaan tätä kynttiläperinnettä, kun kirjoitin viikottaista ulkomaisille kuuntelijoille tarkoitettua ohjelmasarjaa Suomen sodan jälkeisistä vaaran vuosista.
Historian kirjoista sain selville, että kahta kynttilää ikkunalla poltettiin usein Ruotsin vallan aikana kuninkaan syntymäpäivänä ja muina juhlapäivinä.
Venäjän vallan aikana sortovuosina monet sytyttivät kynttilät ikkunalaudalle helmikuun 5. päivänä, Maamme-laulun sanoittajan J.L. Runebergin syntymäpäivänä.
Toisen maailmansodan jälkeen itsenäisyyspäivän kynttilät olivat hiljainen, mutta sitäkin vaikuttavampi vastalause syyskuussa 1944 välirauhan jälkeen Suomeen majoittuneelle liittoutuneiden valvontakomissiolle, joka piti päämajaansa hotelli Tornissa Helsingin keskustassa ja viipyi Suomessa Pariisin rauhansopimuksen ratifioimiseen saakka vuoteen 1947.
Suurin osa valvontakomission jäsenistä oli Neuvostoliitosta, ja sen puheenjohtajana oli Stalinin luottomies, Andrei Zdanov. Komission muutama brittijäsen majoittui yksityismajoitukseen meidän kulmille Eiraan ja Ullanlinnaan, mutta neuvostoliittolaiset eivät voineet asustaa omassa lähetystössään, kun olivat pommittaneet sen sodan aikana maan tasalle!
Pelätty valvontakomissio puuttui melkein joka asiaan. Suomalaisia valtiojohtajia vietiin sotasyyllisyysoikeuteen, monet suomalaiset upseerit joutuivat pakenemaan Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin, USA:n Euroopalle tarjoamasta Marshall-avusta jouduttiin kieltäytymään, ja venäläissyntyisiä emigrantteja (kuten SKKY:n edesmenneen kunniajäsenen Irina Björkelundin mies Boris) toimitettiin Neuvostoliiton gulagiin vangeiksi.
Suomalaiset joutuivat vastaamaan myös siitä, että teekkarit olivat innostuneet vappuyönä pommittamaan hotelli Tornia kananmunilla. Perimätiedon mukaan ketään ei saatu kiinni, kun Ressun opiskelijapojat olivat värjänneet läheisen puiston pulut punaisiksi – mistä siitäkin valitettiin Suomen hallitukselle!
Kun valvontakomissio poistui Suomesta, hävitys hotelli Tornissa oli totaalinen: huoneista oli viety kaikki irtaimisto vessanpönttöjä myöten ja jäljellä oleva irtaimisto oli sotkettu ja tuhottu perin pohjin.
Nyt Venäjällä on kulman takana pramea, stalinistityylin mahtipontinen lähetystörakennus, joka valmistui vuonna 1952 osana sotakorvauksia.
Protestit sen edessä eivät kuitenkaan ole loppuneet. Vielä 1990-luvulla viedessäni koiriani Kaivopuistoon lenkille sunnuntai-iltapäivisin panin merkille säässä kuin säässä lähetystön edessä seisoneen vanhan naisen, joka piti kädessään kuvallista kylttiä. Ilmeisesti kysymyksessä oli gulagiin lähetetty sukulainen.
Viikko sitten lauantaina lähetystön edessä oli joukko asuntokaupoissa petettyjä pietarilaisia, jotka eivät olleet saaneet mielenosoituslupaa kotikaupungissaan. Helsingissä lupa heltisi saman tien.
Ulkomaisille, Suomen historiasta kiinnostuneille vieraille olen aina muistanut kertoa, miten Suomi on käynyt 42 sotaa Venäjää ja Neuvostoliittoa vastaan ja hävinnyt ne kaikki, mutta silti säilyttänyt itsenäisyytensä. Lieneekö niin, että olemme halutessamme hyvin hankalia alamaisia.
Ettei historia toistuisi, on hyvä sytyttää itsenäisyyspäivän kynttilät.